Viidakon kosto

 

Seikkailut antennien ja kirjallisuuden maailmassa jatkuvat.

Ystäväni ja yhteistyökumppanini paljasti tiedon, kuka ja mikä vastaa Helsingin kaupungin julkaisuista. Kirjoitin sähköpostiviestin, ja peräti pian tuli vastaus, jossa ilmoitettiin, että mielihyvin ja veloituksetta toimitetaan ilmaiskappaleita.

Tämä oli mykistävä myötäkäyminen. Aion käyttää tilaisuutta hyväkseni.

Paketissa luki Booky. Muun muassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran verkkokauppa näyttää käyttävän tuota toimittajaa. Tilasin sen Häikiön kirjan toissapäivänä ja kävin äsken hakemassa sen postista. Näyttää olevan niin kovan luokan tutkimusta, ettei mahtunut postilaatikkoon. Mutta kaksi päivää ja jäsenhintaan ei todellakaan ole huono suoritus.

Ehkä sitten on niin, että eräät kirjat kannattaakin hankkia verkosta sen sijaan että juoksentelisi niiden perässä ympäri kaupunkia.

Mitä sitten vielä tulee miellyttävään kirjojen ilmapiiriin, siitä saa nauttia täällä kotona, aamusta iltaan, joka päivä.

Taisin kerran mainita, että tältä osin olen kiertänyt vanhuuden kömpelyyden eli keittiön tikkailla keikkumisen valokuvaamalla kirjahyllyjäni jokseenkin säännöllisesti. Myös Possulan hyllyistä on kuvat. Se tieto on muutaman kerran osoittautunut tarpeelliseksi, että jokin tietty kirja on ja että se on Savossa.

Televisioasentaja tuli ja meni. Kuva on huonompi kuin koskaan. Syystä tai toisesta ennen tuli toimeen sisäantennilla, mutta nyt sellainen, vahvistimella varustettu, ei näytä noteeraavan teräväpiirtokuvaa.

Siis seuraava osoite on antenniliike ja kysymys antennin kiinnittämisestä katolle asiaan kuuluvine läpivienteineen, eli seinään on porattava reikiä. Mutta oli se siunattu asia, että tilasin miehen tuomaan ja asentamaan vehkeen. Hän joutui tekemään sen neljä kertaa ennen kuin löytyi auttava määrä kanavia.

Väitetään että amerikkalaiset aikovat ampua avaruuden täyteen satelliitteja niin että kaikkialle maapallolle saadaan tietoverkko eli signaali saadaan myös Etelänavalle. Arvattavasti silloin televisiokuva tulee taloon samasta reiästä kuin tieto. Mutta vasta minun kuoltuani, luulen.

Pitää paikkansa, etten koskaan rakentanut itselleni kidekonetta. Isoisällä oli Helsingin rautatieaseman näköinen radiovastaanotin, jonka kyljessä luki Telefunken. Myöhemmistä laitteista eli kuitenkin ajalta ennen Ulaa jäi sellainen vaikutus, että monet kaupungin nimet aiheuttavat edelleen väristyksiä. Motala. Hilversum. Bruxelles. Moskovan ohi yritin mennä nopeasti. Kun antenni vikuroi eli radiosta kuului ikäviä ääniä, huonosti käyttäytyvät ja poliittisesti epäkorrektit enoni sanoivat: ”Ryssä häiritsee.”

Täytyy muistaa kysyä viisaalta veljeltäni, joka hallitsee nämä asiat, häiritsikö Neuvostoliitto sodan aikana tosiaan Suomen yleisradiolähetyksiä. Sekaan huutelijat, kuten Tuvan Tiltun tiedän.

Sotatoimielokuvista tiedän, että ainakin BBC lähetti salaviestejä uutisten jälkeen. Elokuvassa ”Atlantin valli murtuu” (The Longest Day), jota suosittelen lämpimästi kaikenikäisille, asiasta tehdään suuri numero. Jokaisen ranskalaisen tulee tietää syksyn viulujen pitkästä nyyhkeestä. Se oli sellainen Verlainen säe, joka oli viesti vastarintaliikkeelle.

Edelle kirjoitettu oli oikeastaan johdantoa tavattoman hyvän televisioelokuvan kehumiseen. Meitä BBC:n luonto-ohjelmien ihailijoita lienee satoja miljoonia. Eilen loppuun eli kolmanteen osaan esitetty David Attenboroughin pikku sarja luontodokumenteista ja omista muistoistaan oli varsinaisen sanomansa ohella melkoinen dokumentti siitä, mikä kaikki on muuttunut kuluneiden vuosikymmenien aikana.

Attenborough (kuvassa) on liittänyt muistelmaansa myös mustavalkoista kuvaa 1950-luvulta. Vaikuttavia ovat kuitenkin suorat tunnustukset. Jopa ammattilaiset kävivät hakemassa hyvin harvinaisia eläimiä eläintarhoille sen kummemmin miettimättä. Elävä ympäristö oli heillekin kohde.

Nyt sarjassa näytetään ja esitellään ihmisiä, jotka muuttivat asenteita. Eräät viettivät vuosia eläinten keskellä oppiakseen niiden tavoille ja ymmärtääkseen, mikä niitä liikuttaa.

Luultavasti uuden ajan alun ajatus eläimestä ”sieluttomana” koneena on ollut aivan liian elinvoimainen. Nyt on jopa kirja aiheesta millaista on olla eläin. Siitä emme tiedä paljon. Väittämällä ettei eläimellä ole tajuntaa tai tietoisuutta, hankkii itselleen vaikeuksia. Tietoisuus on vaikea käsite. Sen lähemmästä merkityksestä ei ole selvyyttä, mutta siitä on hyviä uusia ja melko uusia kirjoja.

Attenboiroughin sarja on suurta aatehistoriaa. Oikeastaan suhtautuminen eläimiin ei ole mikään aate, vaan pikemmin asenne. Ja se asenne on muuttunut paljon.

Ajattelin kiinnittää huomiota kahteen seikkaan. Samalla tavalla kuin japanilainen ei ole kiinalainen koira ei ole ihminen. Tehköön kukin miten tahtoo mutta minua hiukan ujostuttaa katsella, miten koiraa käsitellään samalla suurella hellyydellä kuin pikkuvauvaa, ja lukea, että koirille myydään tekohampaita ja hääpukuja. Jotkut kertovat päättäväisesti, etteivät he perusta perheestä, kun on koira.

En sano, että ihmisiäkin on heitteillä. Noin sanoen panisin elollisia olentoja paremmuusjärjestykseen, enkä halua tehdä sitä enempää kuin ilmaisemalla olevan siinä samaa mieltä kuin Linkola, että ihminen on hyvin ongelmallinen eläin muun elollisen (ja elottoman) ympäristön kannalta.

Toisaalta, tai kolmanneksi, taustani takia minun on hiukan vaikea puolustaa eläinten oikeuksia. Vaikka tuossa kielenkäytössä ei ole sinänsä vikaa, mikään eläin ei pysty panemaan oikeudessa vireille juttua kiusaajaansa tai tulevaa murhaajaansa vastaan. Siksi haluaisin tyytyä puhumaan eläinsuojelusta, jossa toimenpiteet ja toimet kohdistuvat ihmisiin.

Sitä voisi sanoa Attenboroughin malliksi. Katsokaa tuo sarja, jos televisiossanne on antenni. Jos antenninne välittää teräväpiirtosignaalia, katsokaa tarkasti.