Väki

Joku jäi oikein miettimään, mistä sellainenkin sana on tullut kuin ”vähäväkinen”. Se on voimiltaan heikko. Väki on tai oli myös voima.

Olen soveltanut tuomarina säädöstä, jonka nimi oli Väkijuomalaki 1932. Sellainenkin sana oli kuin väkiviina. Nyt sen ainoa esiintymispaikka saattaa olla ”väkiviinaetikka”. Väkijuomalain säännöksiin liittyen rangaistiin pontikankeittäjiä ja pimeän pullon myyjiä; tekijä saattoi olla ”ammattimainen” ja ”tavanomainen”.

Vielä minun aikanani rangaistiin myös ”päihtymyksestä”. Putkasta päästettyä aamulla lyötiin sakkolappu käteen. Ammattijuopoilta se jäi aina maksamatta. Sitten määrättiin sakon muuntorangaistus, joka piti lusia.

Järjestelmä ei tuntunut silloinkaan viisaalta. Nyt se tuntuu mielettömältä.

Muistan erään tutun taitelijan, joka oli hieno mies. Hänellä oli tapana sammua Messuhallin lähettyville niin että poliisi sai hänet juoppoputkaan vetämättä. Kerran talvella hän tosin laski alleen ja jäätyi raitiotiekiskoon kiinni ja luuli halvaantuneensa. Mutta hän oli siis hieno mies.

Uutisissa kerrotaan tänään, että yksinäisyys on yhtä suuri kansanterveydellinen ongelma kuin tupakointi.

Perinteinen ratkaisu: kielletään se lailla.

Ehdotan siis, että yksinäisyys julkisella paikalla kiellettäisiin sakon uhalla ja että sääntely koskisi myös parvekkeita ja muita ulkotiloja, jos naapuri valittaa. Yksinäisyys näet tarttuu. Erään hienon kirjan nimikin on väkijoukon yksinäisyys, Loneliness of Crowd. Siinä väitettiin, että etenkin keskiluokka on ulkoa ohjautuva, farmarit olivat ennen perinteen ohjaamia ja sitten olisi itse ohjautuvia eli autonomisia ihmisiä.

Tiedä häntä sitten.

Yksinäisyys ja yksinolo ovat eri asioita. Suunnittelin joulua tunturissa. Pitäisi olla paikka, jossa voisi viettää aattoillan yksin, vähintään 50 kilometrin päässä lähimmästä ihmisestä. Vahinko vain, etten jaksa hiihtää 50 kilometriä. Olen ajatellut, etten enää ylimalkaan hiihdä. Autiotupa ei liioin ole aivan varma valinta. Aina sinne saattaa työntyä joku eukkoaan pakoon, tai ukkoaan.

Tulille yöpyminen ei oikein iske eikä taida olla ihan luvallistakaan. Siitäkin on yli 50 vuotta, kun nukuin pakkasyön kuusen alla makuupussissa. Siinä pitää olla esimerkiksi pyyheliina kasvoilla ja mielellään se sissimallinen todella iso makuupussi.

Jouluyö tunturihotellissa epäilyttää. Pelkään että siellä esiintyisi muiden ohella itsensä päihdyttäneitä virkamiehiä ja sitten joutuisi toivottamaan samalle ihmiselle kuusi kertaa illassa hyvää joulua.

Joten tulos näyttää olevan se, mikä on yleensäkin viisainta, nimittäin toimia rouvan ohjauksen mukaisesti.

En tiedä, joko asia on herättänyt laajempaa kiihtymystä, mutta ensi sunnuntai on Hoosianna-päivä eli siis pikkujoulu eli ensimmäinen adventti.

Luin kirjasta, että maisteri Paavo Lipponen, myöhempi pääministeri, oli 1968 esittänyt vaatimuksen elitistisen musiikin korvaamisesta demokraattisella ohjelmasisällöllä radiossa ja televisiossa. Jos tuo muinaishenki herää, voi olla yksinkertaisinta sakottaa myös Hoosiannan laulamisesta, yksin tai seurassa.

Eräässä kommentissa mainittiin Tuomiojasta ja minusta. Kommentoija saattoi olla uusi tulokas. Hän ei tiennyt, että en käytä. En ole mielestäni marssinut milloinkaan minkään asian puolesta. Armeijassa tietenkin marssittiin, mutta ellei muistini minua petä, useimmat marssivat kasarmille paluun puolesta.

Kerran minulle lähetettiin sosdem-puolueen jäsenkortti, luultavasti siksi, että pelasin koripalloa porukassa, jossa olivat mukana edellä mainittu Tuomioja, Arajärvi ja muita epäilyttäviä hahmoja. Kävi siellä stadionille Halonenkin jotakuta vokottelemassa, vaikka en muista ketä. Olin hyvin ylpeä puoleen jäsenkortista, mutta asiaa mietittyäni poltin sen kahden esteettömän todistajan läsnä ollessa metallisessa paperikorissa ja lähetin uhkauskirjeen puoluetoimistoon. Sen jälkeen sieltä ei ole kuulunut mitään. Tapauksesta on kulunut vasta 40 vuotta. Työväentalolla kävin toista kertaa elämässäni muutama viikko sitten. Siellä on ravintola, josta saa hyvää pihviä. Edellinen kerta oli jokin kulttuuririento.

Olin luomu-kokoomukselainen, koska perheessä ja suvussa kaikki olivat. Sosiologian mukaan siis olin ihminen vailla periaatteita ja aatteita, ulkoa ohjautuva, ei autonominen.

Opiskelun käsitin silloin ja nyt siten, että yliopisto on pitkä ja ahdas käytävä. Sen läpi on kiirehdittävä nopeasti laput silmillä, ympärille vilkuilematta. Tosin kävi pari kertaa osakunnassa lauluillassa, koska osasin kaikkien tappelu- ja juomalaulujen sanat ja yksi Ilmari taas osasi laulaa nuotilleen, toisin kuin minä. Kerran pidin Porthan-juhlassa puheen. Toista kertaa ei kutsuttu. Ainejärjestössä aioin kerran käydä, mutta eksyin matkalla, kun en tiennyt, missä on Vironkatu. Nimi kuulostaa revanssihenkiseltä, mutta kai se on peräisin Vironniemestä, jolle Helsinki siirrettiin Vantaankoskelta.

Vasta valmistumisen jälkeen minusta alkoi tuntua, että tämähän on hauskaa tämä juridiikka. Luin Zittingin väitöskirjaa hiekkarannalla ja vahdin lapsia toisella silmällä. Aivan liian myöhään eli oltuani jo yli kymmenen vuotta työelämässä kävin tenttimässä rivin laudatureita ja kirjotin laajan lisensiaattikirjoituksen. Se koski tekijänoikeutta. Luin sen ja huomasin, ettei siinä ollut mitään järkeä. ”Tekijänoikeus työsuhteessa” on juuri niin laaja kuin järjestöt päättävät. Oikeudelliset kriteerit ovat naamiointia. Ehkä olisi pitänyt silti jättää se väitöskirjana sisään, kun professori käski, mutta tuomioistuimessa oli mukavampaa.

Joskus mietin, olisiko pitänyt toimia toisin. Vastaus on että varmaankin.

Mutta osallistuvalla 1970-luvulla en osallistunut, enkä myöhemminkään. Aina välillä osin laivalipun Tukholmaan ja luin menomatkalla esimerkiksi Puhtaan järjen kritiikin ja paluumatkalla Käytännöllisen. Sekös särvitti,