Maisemaisänmallisuus

 

Julkinen ilmoitus: perun puheeni. Tein alkeellisen virheen ottaessani kantaa Panu Rajalan romaaniin, jossa on I.K. Inhan tekstiä.

Tosiasiat ovat harmillisia, ellei niistä ota selvää. Nyt esitetään tosiasiana, että Rajalan kirjassa olisi 100 sivua Inhan tekstiä ilman lainausmerkkejä. Kirjoittaessani kommentin huomautuksin, että kun tekijänoikeus vanhaan tekstiin on sammunut, ei ole aihetta pulista, oli kerrottu, että suoraan lainattuja sivuja olisi ollut 20. Itse en ollut kirjaa ostanut, vaan kirjoitin samalla kun se ilmestyi. Hankittuani sen näin, että tekstiä olisi verrattava Inhan koko tuotantoon, etenkin helleeni-kirjaan, jota en tunne. Siihen tehtävään en ryhdy. Olen sitä tehnyt, paljon. Se on hyvin työlästä, varsinkin jos on syytä pitää silmällä mukailua.

Yliopistoilla käytimme tarvittaessa softaa löytääksemme opinnäytteistä verkosta suoraan kopioidut jaksot. Mukaelmiin se ei käy.

Kun asia ei ole oikeudellinen, mittaria ei ole. Sitaattioikeudesta on hyvin laaja kirjallisuus ja oikeustapauksia, joista 57 johtavaa, ja Suomestakin muutama. Mutta kun asia ei ole tekijänoikeudellinen, sitaatistakaan ei pidä puhua eivätkä arviointiperusteet toimi.

Tuo 100 sivua perustuu edelleen toimittajan (Puttonen) sanomaan. En ole edelleenkään selvittänyt, pitääkö se paikkansa. Jos noin on, mielestäni Rajala on turvautunut kepulikonsteihin. Paheksun sitä. Hän on säästänyt omaa työtään ja luonut lukijoille virheellisen mielikuvan.

Jos joku rajala heittäisi tuossa meidän pellolla paljon urheilusäännöissä määrätty kevyempää moukaria (Enqvistin romaani), ei se olisi rikos eivätkä urheilusäännöt soveltuisi, mutta en kuitenkaan pitäisi fuskaamisesta. Jos hintelä mies nostaa hirmuisia painoja sirkuksessa, se on hauskaa. Fuskaminen kuuluu sirkukseen, etenkin klovneille.

Tuossa tulikin kautta rantain sanotuksi pahasti.

Pitäisikö minun muuten panna oma kustantajani vastamaan, minkä vuoden jouluksi se Lapin antologiani ilmestyy. Vastaus: ei. Voi olla että esimerkiksi kevätkausi eli hiihtosesonki onkin hyvä. Mistä minä tiedän, mitä kaikkia kiireitä heillä on. Kunhan hiukan harmittelen, kun tein kirjaa viimeiset puoli vuotta melkein kirjaimellisesti kieli vyön alla. Se oli sitä työtä, jota kustantajakaan ei näe – loputonta lukemista, joka siis johti useimmiten päätökseen. että ei tätä tekstiä.

Sitä paitsi isäni Kullervon ”Lumikurun” uusintapainos on myynnissä. Se on tuon antologian oheistuote. Juoskaa jo ostamaan. Hyvin halpa vain teille, härra.

Kirjojen myynti on pahasti sekaisin. Olin Akateemisen kohtauspaikalla jututtamassa Vesteristä, joka on kirjoittanut sen mieluisan kirjan elokuvateattereista, etenkin Helsingin Bio Hesperiasta. Tarzanit ja Zorrot olivat pikkupoikien maailmassa suuri demokraattinen tekijä. Naapuritalon aidan yli kiipesi suomen- ja ruotsinkielisiä, kansakoululaisia ja oppikoululaisia – mutta ei kuitenkaan tyttöjä.

Nuoruusvuosieni pikkupojat ryhmitellään kolmeen luokkaan, kansakoululaiset, oppikoululaiset ja Matti Klinge.

Itse pyrin suhtautumaan eliittikoululaisiin vihamielisesti. Se johtuu siitä, että olen kateellinen. Koska isäni kävi viisi vuotta Helsingin Normaalilyseota ja joutui jättämään köyhyyden takia koulun tuossa vaiheessa siihen ja menemään 17-vuotiaana armeijaan, tiedän että Norssi, jota nimeä hän käytti koulustaan, oli jotain ihmeellistä. Hänellä on asiasta esimerkkikin. Puukkobulevardin poikana hän viehättyi kasveista ja eläimistä opettajansa K.E. Kivirikon ansiosta ja kuulemma myös Poijärvestä potkua saaneena siinä määrin, että liikutuin, kun käsiini osui hänen Tunturikasvionsa 1950-luvun alusta merkinnöin kummallisten kasvien havaintopaikoista, jotka poikkesivat kirjassa esitetyistä. Sitten muistin itsekin, että Muorravaarakalla näimme sysisaraa, joka on rauhoitettu. Carex on aina vaikea tunnistaa. Pajuista on tietenkin helpoin erottaa muista lukemattomista lajeista Salix reticulata.

Onneksi filmit olivat jo silloin hyviä, koska hyvin kaukaa, jopa puolen metrin päästä otetut valokuvat uuvanan tai sielikön ihmeellisistä väreistä syysaikaan ovat tallella ja käytettävissä alkuperäisinä ja skannattuina, tiedoin löytöpaikoista.

Klingen pitäisi antaa skannata päiväkirjansa ja osa muuta tuotantoaan. Kun hakemistoja ei ole, on vaikea löytää esimerkiksi hänen oivallustaan maisemaisänmaallisuudesta.

Onko Lapin luonnonkauneus kulttuurista tartuntaa? Fellman, M.A. Castren ja Lönnroth vähät välittivät mistään luonnonkauneudesta. Jopa T.I. Itkosen kirjoittamasta saa tällaisen tunteen. Luonnon keksi Goethe – olen itsekin kirjoittanut tästä aiheesta usein. Poliittisesti aina valppaat Topelius ja Runeberg ”määräsivät” että esimerkiksi Punkaharju, Koli ja Imatrankoski ovat kauniita, ja näin on tiedetty siitä alkaen.

Täytyy plagioida Klingen kertoma – eräässä täysijärkisten professorien seurassa saapuvilla ollut tanskalainen oli sanonut vakaumuksellisesti, että kaikista Pohjoismaista maisemiltaan ja luonnoltaan ihanaisin on – Tanska. Kirjasta luettunakin mielipide on mykistyttävä kaikille Tanskassa resunneille.

Siis kulttuurin tavanomaisten liikkeiden lisäksi tuttuus on merkittävä tekijä. Klinge muuten jatkaa, että Helsinki on Euroopan kaunein pääkaupunki. Leukani loksahti. Sitten mietin Senaatintoria ja Rautatieaseman seutua. Ehkä tuo ei nyt sittenkään ole aivan perseestä.

Kun on se Suomenlinnakin – jonka nimi pitäisi muuttaa takaisin Viaporiksi. Rumaa plagioida ruotsalais-ranskalainen linnoitus omiin nimiinsä. Raha tuli siis Ranskasta.

Ja Kaivarin ranta. Se on se meri vähän sellainen erikoinen. Mutta Mannerheimintieltä haluaisin kaikkea pahaa sille kaamealle rakennukselle joka näkyy Aleksanterinkatua tullessa.