Polkusidonnaisuus

Uusi tuttava sanoi Bulevardin sateessa, että häntä kiehtovat polut. Hän kysyi, onko niistä kirjoitettu. Sanoin että toinen Kemppinen julkaisi kirjankin, jonka nimi oli Poropolku kutsuu. Siinä käsitellään porojen reitinvalinnan viisautta. Siitä ei ole rinkkamiehen aihetta poikkeilla.

Tutkimuslaitos ja lehti panivat kaiken meidän syyksemme. Jaloilla äänestämällä sotkimme Suomen 1960-luvulla. Kaksisataa tuhatta karkasi maasta, toiset kaksisataa tuhatta maassa.

Epähuomiossa kohtaan 70-vuotispäiväni vajaan kahden viikon kuluttua. Kävin jo valittamassa asiasta äidilleni. Hän oli samaa mieltä kanssani. Liian paljon liian varhain. Mutta isäni oli kuulemma niin kauhean kova inttämään.

Niinpä veljeni otti käyttöön syntymäpäiväni. En onnistunut pääsemään edes Suuriin Ikäluokkiin ja sen jälkeen olen tullut joka paikkaan kaksi vuotta etuajassa, myös Helsinkiin. Seuraavassa käänteessä pidän varani. Minulla on miespaikka valmiiksi hankittuna paikallisella hautausmaalla. Huolestuttavaa vauhtia se täyttyy, mutta olenhan kaksi vuotta aikaani edellä.

Kuuntelimme ”Laulua tuhannesta yksiöstä” pilkallisesti hymyillen. Meillä nimittäin oli kaksio. Alakerrassa ei ollut ruumisarkkuliikettä, vaan kemikaalikauppa. Kulmilla myytiin viinaa. Eräästä aloittelevasta pimeän pullon myyjästä tuli myöhemmin Teknillisen korkeakoulun professori. Melkein kaikki muut olivatkin maassamuuttajia.

”Pohjoiset reservit” tarkoitti maakuntakaupunkien klassillisia lyseoita. Kirjoittaja, Matti Kuusi, toi esiin, että Helsingin ja Turun ja menetetyn Viipurin valiokoulujen rinnalla nuo kuvernementtikoulut merkitsivät suuria maan menestykselle. Ajatus on oikea. Kysykää Paavo Lipposelta tai vaikka Joensuun lyseon pojilta.

Ajatusta ei muistettu unohtaa ajoissa. Teknologian nousu on lähtöisin Sonkajärveltä. Tarkoitan tällä paikallista yhteislyseota. Paikannimeksi kelpaa melkein mikä tahansa, esimerkiksi Kauhava. Kummallista se on, mutta koulutus todella luo vaurautta. Vaikka käytän tässä esimerkkinä oppikoulua, puhe on tietenkin tuosta suurenmoisesta keksinnöstä, kansakoulusta, ja valtavasta menestystarinasta, jonka loi yksi ainoa ammattikunta, kansankoulunopettajat.

Vaikka peruskoulu oli suunnittelua ja sosialismia, se onnistui silti, ja taas opettajien voimalla. Puskayliopistojen perustaminen oli puoluepoliittinen silmänkääntötemppu, mutta nekin onnistuivat, kunnes alkoivat kauhtua noin kymmenen vuotta sitten. Mitä nyt on tekeillä, sitä en tiedä. Arvaus minulla on.

Arvaus on sensaatiomainen. Ehkä Keskustapuolue menestyy kyselyissä sen takia, että se on yhdessä asiassa oikeassa. Tämän ajatuksen julkaiseminen on minulle vastanmielistä. Miellyttävämpi on blogiani ennen ahkerasti kommentoineen P. Jäppisen laintulkinta, jonka mukaan maastossa harhailevan maalaisliittolaisen saa hävittää rangaistuksetta.

Teen sitä Pohjoista antologiaa ahkerasti. Siksi kuuntelen kummissani kepulaisia, jotka ovat ruvenneet puhumaan ”biotaloudesta”. En ole oikein varma siitä, mitä he sillä tarkoittavat, mutta itse tarkoitan samaa. Toisin kuin kepulaiset en pidä pikkukaupunkeja (Oulu, Kuopio, Seinäjoki) erikoisen tärkeinä. Niiden lähettyvillä kirkonkylissä asuu ja työskentelee vielä halvemmalla. Elinkeinoissa toimivien ei tarvitse kyyhöttää kuusen alla. Siellä on lämmitettyjä tiloja myös sellaisille harrasteille ja toiminnoille, joita työikäinen ihminen tarvitsee, ettei tulisi heti hulluksi. Ajattelen kirjastoa, osuuskauppaa, sisähalleja, urheilukenttää ja ennen kaikkea tiloja, joissa voi tehdä puutöitä ja kutoa mattoja. Verkkoyhteydet korvaavat ainakin osittain elokuvateatterit ja kirjakaupat – oman lapsuuteni tärkeät paikat.

Tuo ”biotalous” viittaa siihen, että clean-tech ei tarkoita puhtaan huoneen teknologiaa, vaan puhtaanapitoa. Kansainvälinen siivousfirma on kova juttu. Pölynimurin ja tiskirätin sijasta on heilutettava työkaluja, joilla ilma, vesi ja maaperä pidetään toimivina. Tässä kohdin en sano ”puhtaana”, koska puhtaus on epäterveellistä mutta paskaisuus parantaa.

Suomen tie helvettiin ja takaisin näkyy kartoista, näistä puolivirallisista karttakirjoista ja autoilijan tiekartoista. Viimeksi mainittuja on 1920-luvulta asti. Niitä tutkimalla saa tunteen, että muutolle tehtiin ensin tiet, ja kun ne olivat olemassa, sitten muutettiin. Rautatie oli jotenkin menopaluu-väylä, onnen omiaan kaupungeissa käymiseen. Maantie näyttää johtavan vain jostain pois.

Polku vertautuu puroon. Se on osa luonnon järjestelmää. Se noudattaa nöyrästi sekä korkeussuhteita, hienoisempia pinnanmuotoja ja maalajeja. Jos tulee vastaan vaikka talo, polku ei mene sen yli vaan ympäri.