Sivun näyttöjä yhteensä

31. lokakuuta 2014

Ei kangastus





Haluan tuoda esiin taas erään blogikirjoittamisen edun.

Täten vedän maton alta vähän yli vuosi sitten kirjoittamaltani arvioinnilta Kjell Westön romaanista ”Kangastus 38” (Hägring 38). Sanoin ettei se ole kirjoittajansa paras romaani eikä edes aivan riittävän hyvä, tekijän useita kertoja todistaman taidon huomioon ottaen.

Nyt romaani sai Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon. Tunnustus on erittäin merkittävä. Huomattavan moni ammattimainen, kokenut ja luonteeltaan kelju lukija on ollut eri mieltä. Tulos: minä olen väärässä.

Hyvin pitkän kokemukseni mukaan esimerkiksi Helsingin Sanomien arvostelija ei ole koskaan väärässä, julkisesti. Se ei ole teknisesti mahdollista. Lehti ei julkaise kerran painamaansa arvostelua uudelleen päivitettynä laitoksena. Eikä pääkirjoitusta.

Tuon kehumani kokemuksen mukaan jokainen mainitsemani lehden arvostelija myöntää olleensa väärässä. Kaikki tuntemani ovat joskus myöntäneet. Toisille se näyttää olevan helppoa, toisille vaikeaa. Kuinkas muuten.

Se taas on hiukan surullista, ettei teurastuksia peruta. Kun sika on köllätty, kaltattu ja paloiteltu, se ei enää liiku. Olen pitänyt hiukan kirjaa teuraista. Tätä nykyä harrastamani Koskenniemi ei ollut puukkomiehenä paha. Niin ikään työn alla oleva Olavi Paavolainen oli.

Makkaratehtaalla pitäisi muistaa käskeä poika katsomaan, hyökkääkö selkäpuolelta sikoja. Paavolaisen tapauksessa (Synkkä yksinpuhelu) hyökkäsi. Täydellisyyden vuoksi lisään, että olisin ollut itsekin yksi hyökkääjistä, jos minulta olisi kysytty tuon kirjan ilmestymisen aikaan 1946 jotain muutakin kuin että joko taas olen pissinyt housuihini.

Veriset ruhot reunustavat teitä sekä taiteen että tieteen alttareille. Pahemmin yleistämättä voisi sanoa, että hyvin korkeilla paikoilla olevat henkilöt ovat sangen usein osoittaneet juoksuhaudan vyöryttämisessä tarpeellista taitoa, joka muuten puuttuu hevosilta ja koirilta – miten juostaan saappaan alla muljahtelevien, vielä höyryävien ruumiitten yli.

En ole tuota itse kokeillut käytännössä, oman muistini mukaan en edes tässä tarkoittamassani kuvaannollisessa mielessä. Joillekin jatko-opiskelijoiksi ilmoittautuneille olen kukaties puhunut pitkään ja kauniisti ulkotöiden terveellisyydestä.

Koska kädet ja kainalot ovat täynnä, en tähän hätään ryhdy kertaamaan Westön kirjaa. Huomaan ja huomautan toimivani samalla tavalla kuin aktiiviupseerit lukiessaan erään Linnan sotaromaani historian hämärissä.

Kokemukseen vetoava ihminen tarkoittaa todellisuudessa omia mielikuviaan. Viimeksi tänä aamuna televisiossa se elokuvista puhuva ihminen, jonka meiningistä en valitettavasti lainkaan pidä, sanoi jotain mielestäni pohjattoman typerää sotaelokuvista ja Brad Pittistä. Hän ja minä siis pidämme kiinni mielikuvistamme. Minusta lukemisen arvoinen sotakirja sisältää aina kipua inhimillisyyden hukkumisesta räjähdyksiin. Tuo toinen henkilö piti asiaa filmin heikkoutena, ja sen minä puolestani leimaan typeryydeksi. Ehkä olen kohtuuton. Ehkä ”arvostelija” ei ajatellut, että miesten olisi pitänyt hukata panssarivaununsa pensaikkoon ja istua nuotiolle puhumaan mukavia.

Siis minulla on erilaisia mielikuvia Suomen sotien välisen ajan lääkäreistä, lakimiehistä ja heidän sihteereistään. Viimeksi kirjoittamani perusteella näyttää siltä, että hiukan kehuskelinkin. Olen tuntenut hyvin, muutamissa tapauksissa epämiellyttävän hyvin, juuri noita samoja ihmisiä.

Tästä seuraa täysin virheellinen johtopäätös – jonkun muunkin, tässä tapauksessa paljon nuoremman ihmisen, pitäisi muka kirjoittaa minun oikeiksi väittämieni odotusten mukaisesti. Niin se ei kuitenkaan ole.

Viimeksi olin lievästi eri mieltä jonkun kommentoijan kanssa siitä, oliko Waltarin Mikael Karvajalka oman aikansa ”suomalainen”, ja taas toisessa kirjoituksessa ylistin Waltarin ”Sinuhea” tämän hetken tietämyksen mukaan kaameasta näkijän kyvystä romaanin Egyptin ja sen ympärysvaltojen oloja esiteltäessä.

Kysymys on oikeasti uskottavuudesta ja se puolestaan on kiinni tekstin sisäisestä rakenteesta. Kritiikin menetelmä, joka juuri Westötä lukiessa tuottaa tulosta, on yritys nähdä kuva, mielellään liikkuva kuva. Heikon kirjoittajan kerronta tuottaa pahvista leikattuja figuureja, jotka ovat kömpelöitäkin. Huippukirjoittaja, esimerkiksi Dostojevski, tuottaa sekä ihmisiä että esimerkiksi katukuvia, jotka sekä elävät että tuoksuvat – tai haisevat – ja seuraavat lukijaa hänen elämänsä päivät.

10 kommenttia:

  1. Aloin miettimään miten blogin teksti ja kuva tällä kertaa linkittyvät - Waltarin kauttako? Tuon härän elivoima saisi Picassonkin kateelliseksi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maalaus on Kauhavan teurastomolta.

      Poista
  2. Teurastamisen taiteesta: Kuurtaneen jättiläinen, kuoromies ja kaikenlaisen laulusortimentin kehittäjä Heikki Klemetti oli myös Uuden Suomen musiikkikriitikko. Minulla ei nyt ole käsillä faktaa tahi linkkejä, mutta paristakin kuorohistoriikista olen lukenut seuraavan kuvauksen: Erä naislaulaja antoi ensikonserttinsa Helssinkin kaupunkissa joskus ehkä 20-luvulla. Heikki kirjoitti arvostelun, jonka otsikko kuului kutakuinkin: ”Neiti N.N. antoi eilen ensikonserttinsa” ja itse juttu: ”Miksi?”

    VastaaPoista
  3. Westön Kangastuksesta ensivaikutelmani oli myös samanlainen: ei parasta kirjailijalta. Kenties palkintoraati ajatteli koko tuotantoa. Olen edelleen samaa mieltä. Kangastuksen loppu jäi hieman lukujaa kaivertamaan.

    Sotimisesta:

    Olen ihmetellyt miksei vähänkin isompaan sotakalustoon valmistaja laita vastaavanlaista mitätöinti kytkintä kuin on jo kännyköissä. Vääriin käsiin joutuessa asejärjestelmän (esim. it-ohjukset ja psv:t, Mistralit ym) voisi tehdä helposti toimimattomiksi (kill switch). ISIS on onnistunut valtaamaan Irakin pakenevalta armeijalta runsaasti aseistusta. Talvisodan aikana vastaava kytkin olisi ollut meille kylläkin haitaksi.

    Mikael Karvajalka ja varsinkin sen jatko-osa Mikael Hakim ovat hyvin ajankohtaisia. Ei mitään uutta auringon alla. Länsimaissa on syytä kiireen vilkkaa opetella ensimmäinen suura ulkoa.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta taas Hägring 38 on Westön paras lukemani kirja. Ne aiemmat olivat minun makuuni liian jaarittelevia.

      Poista
  4. "Kokemukseen vetoava ihminen tarkoittaa todellisuudessa omia mielikuviaan."

    Hän tarkoittaa, että kokemus tarkoittaa mielikuvaa.

    VastaaPoista
  5. "Huippukirjoittaja, esimerkiksi Dostojevski, tuottaa sekä ihmisiä että esimerkiksi katukuvia, jotka sekä elävät että tuoksuvat – tai haisevat – ja seuraavat lukijaa hänen elämänsä päivät."

    Ei tarvitse etsiä Päätaloa kauempaa. Pakkorakosessa tehdyn kunnanjauhojen hakumatkan nöyryytys seuraa kuin varjo.

    VastaaPoista
  6. Tuurikin sai Finlandian "Lakeuden kutsu" romaanista, joka taitaa olla huonoin kirja, jonka hän on koskaan kirjoittanut. Elokuvakin oli tapahtumattomuudessaan ylivertainen. Imo.

    VastaaPoista
  7. Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon saaminen ei ole mikään laadun tae, Hotakaisen Juoksuhaudantie on siitä hyvä esimerkki. Ei siis mikään peruste tarkistaa kantaa. Toki mielipiteet voi aina vaihtaa parempiin, jos aihetta on. Hube.

    VastaaPoista
  8. Niin sehän olis just, jos kirjoittamalla saisi aikaan että lukija pystymättä muuta putoaa purstolleen ja työt jaa siihen siinä kuin saamaan lukijassa aikaan pakon hankimaan pestin tankkerilta koska kirjailijankin tiedetään olleen ruostehakun varressa, vaikka kyllä nämnä paula usterit melko-onetonta ryhmää on yleensä. Onnetonta ryhmää. Sikäli mikäli onnen salaisuus on kaikkensa antaminen ja tyytyminen siihen mitä kulloinkin on, vaikka vain kadulta löytynyt karkuun päässyt villihymy.

    Iikka

    VastaaPoista