Työn alla

Tuomas Vimman ”Raksa” on kaikin puolin onnistunut, hauska ja helppolukuinen kirja. Ei muuta kuin isänpäivälahjaksi. Kun aihe on remonttirakentaminen tai oikeastaan ns. remppa ja kaikki siihen liittyvä suora huijaus, saajaksi voi ajatella myös sellaista mieshenkilöä, joka ei ole romaanikirjoihin mieltynyt.

Jäin miettimään, miksi tuo kirja jää pieneksi ja millä perusteella arvioin, ettei tämä kirjoittaja jätä näkyvää jälkeä kirjallisuuteemme.

Sattui käymään niin epäoikeudenmukaisesti, että hairasin mukaani Antti Tuurin uusimman, ”Ikitie”, ja luin sitä minuutin kaupassa. Se on vuoden paras romaani. Kirjoitan siitä kohta lähemmin, mutta en malta olla mainitsematta mukavan ja hienon romaanin eroa.  Hienoin romaanin (Tuuri) henkilöt ovat kuin ullakolta kömpiviä setiä ja tätejä. Kaikki on heti tuttua ja mieli tietää myös sen mitä ei sanota.

Tuomas Vimman henkilöt on luotu viivoittimella ja harpilla. Heillä on muutamia ulottuvuuksia ja pari ominaisuutta. Ominaisuudet eivät ole välttämättä erikoisen uskottavia. Päähenkilö on hyvässä rakennusliikkeessä projektipäällikkönä. Hän on ylioppilas mutta opistoinsinöörin opinnot ovat kesken. Silti hän käyttää erittäin epätodennäköisiä sanoja ja monikielisiä sanaleikkejä. Äidin mainitaan käyneen hienostokoulua, mutta henkilön tausta ja sosiaalinen kyky ovat pahasti eri paria.

Naispuolinen päähenkilö on Hulk Barbin muodossa ja juuri yhtä elävä. Ne hahmot, joista osaan sanoa jotain omaan kokemukseeni liittyen, nimittäin juopoksi retkahtava asianajaja-luokkatoveri ja johtavan asianajotoimiston ykkösmies ja nuoret osakkaat ovat näyteikkunasomisteita, joilla on hyvin vähän tekemistä todellisuuden kansa.

Vaikka kirjan juonikuvio tarjoaa asialle selityksen, asianajajakunnan ylätasanteella ei muuten ole ollut tällä vuosikymmenellä ainuttakaan ihmistä, joka voisi retkahtaa ryyppäämään, kun työt ovat kesken, ja asianajajalla ne ovat aina kesken.

Rakenteellisesti kirja alkaa nuorisokuvauksena eli revittelynä, muuttuu kriittiseksi ja kohdin satiiriseksi kuvaukseksi holtin puuttumisesta ja päähenkilön perustelematta jääväksi rehellisyyden kaipuuksi, ja loppu hujahtaa verotarkastajineen tietoisesti ”maagisen realismin” maailmaan eli ylittää uskottavuuden rajat. Nämä ovat kaikki hyviä lajeja, mutta ei niitä saa toimimaan yhdessä. Kokki, maalari ja timpuri ovat kaikki hyviä ja tarpeellisia ammattimiehiä. En kuitenkaan keksi työtehtävää, jossa he voisivat toimia yhdessä.

Wellekin ja Warrenin puoli vuosisataa sitten viljelemä ”kuvio” / ”kuvioitua” on onneksi kadonnut kielenkäytöstä. Höllästi näihin tutkijoihin ja heidän heimolaisiin perustuu puhe ”tekstin toimimisesta”. Minua se huvittaa, koska toiminta – laskettavan vaikutuksen eli toiminnon aikaansaaminen – on tietokoneohjelman ja tekstin, esimerkiksi lähdekoodin, vakiintunut merkitysero.

Kirjoittaja tekee valinnat – materiaalit ja työtavat. Lukija kykenee arvioimaan, kantaako teksti eli pysyykö se kannikkeillaan, voiko sitä kulkea alusta loppuun ja johtaako se mihinkään.

Testi on melkein pettämätön: miten paljon lukemastaan muistaa huomenna, kuukauden kuluttua ja vuoden päästä. Kirjan nimet ja jopa tapahtumat haalistuvat nopeasti. Tunnelma jää. Se on kuin haju, joka palaa mieleen tahtomattakin.

Ilkka Remestä voi haukkua rauhassa, koska hän on niin suosittu. Hän ei osaa kirjoittaa lainkaan. Tarinoissa on vinkeitä piirteitä, mutta varakkaaksi kasvanut kirjailija tekisi viisaasti kertomalla ajatuksensa sopivalle orjalle, joka laatisi tekstin. Remeksen kirjan luettuaan sen unohtaa lopullisesti samalla hetkellä kun kirjan kannet sulkeutuvat.  Syy on selvä. Hänen kirjoissaan ei ole muuta kuin koneisto, ja se näkyy. Kuka viitsisi käydä katsomassa dinosaurusta, jolla on vain muutama liike, ja trissat ja rattaat sekä näkyvät että kuuluvat.

Tuomas Vimman kirja ei kuulu tuohon joukkoon. Se on parhaimmillaan kuin Haarakorvalla Sikalassa naapuripöydässä kuultu jorina. Viihdyttävää, osaavaa, vankka kokemuksen ääni, vilpitön miellyttämisen halu. Kirjaileminen on myös rehellinen ammatti. Tässä tapauksessa asiakkaalla ei ole syytä reklamoida.