29. lokakuuta 2011

Työn alla


Tuomas Vimman ”Raksa” on kaikin puolin onnistunut, hauska ja helppolukuinen kirja. Ei muuta kuin isänpäivälahjaksi. Kun aihe on remonttirakentaminen tai oikeastaan ns. remppa ja kaikki siihen liittyvä suora huijaus, saajaksi voi ajatella myös sellaista mieshenkilöä, joka ei ole romaanikirjoihin mieltynyt.

Jäin miettimään, miksi tuo kirja jää pieneksi ja millä perusteella arvioin, ettei tämä kirjoittaja jätä näkyvää jälkeä kirjallisuuteemme.

Sattui käymään niin epäoikeudenmukaisesti, että hairasin mukaani Antti Tuurin uusimman, ”Ikitie”, ja luin sitä minuutin kaupassa. Se on vuoden paras romaani. Kirjoitan siitä kohta lähemmin, mutta en malta olla mainitsematta mukavan ja hienon romaanin eroa.  Hienoin romaanin (Tuuri) henkilöt ovat kuin ullakolta kömpiviä setiä ja tätejä. Kaikki on heti tuttua ja mieli tietää myös sen mitä ei sanota.

Tuomas Vimman henkilöt on luotu viivoittimella ja harpilla. Heillä on muutamia ulottuvuuksia ja pari ominaisuutta. Ominaisuudet eivät ole välttämättä erikoisen uskottavia. Päähenkilö on hyvässä rakennusliikkeessä projektipäällikkönä. Hän on ylioppilas mutta opistoinsinöörin opinnot ovat kesken. Silti hän käyttää erittäin epätodennäköisiä sanoja ja monikielisiä sanaleikkejä. Äidin mainitaan käyneen hienostokoulua, mutta henkilön tausta ja sosiaalinen kyky ovat pahasti eri paria.

Naispuolinen päähenkilö on Hulk Barbin muodossa ja juuri yhtä elävä. Ne hahmot, joista osaan sanoa jotain omaan kokemukseeni liittyen, nimittäin juopoksi retkahtava asianajaja-luokkatoveri ja johtavan asianajotoimiston ykkösmies ja nuoret osakkaat ovat näyteikkunasomisteita, joilla on hyvin vähän tekemistä todellisuuden kansa.

Vaikka kirjan juonikuvio tarjoaa asialle selityksen, asianajajakunnan ylätasanteella ei muuten ole ollut tällä vuosikymmenellä ainuttakaan ihmistä, joka voisi retkahtaa ryyppäämään, kun työt ovat kesken, ja asianajajalla ne ovat aina kesken.

Rakenteellisesti kirja alkaa nuorisokuvauksena eli revittelynä, muuttuu kriittiseksi ja kohdin satiiriseksi kuvaukseksi holtin puuttumisesta ja päähenkilön perustelematta jääväksi rehellisyyden kaipuuksi, ja loppu hujahtaa verotarkastajineen tietoisesti ”maagisen realismin” maailmaan eli ylittää uskottavuuden rajat. Nämä ovat kaikki hyviä lajeja, mutta ei niitä saa toimimaan yhdessä. Kokki, maalari ja timpuri ovat kaikki hyviä ja tarpeellisia ammattimiehiä. En kuitenkaan keksi työtehtävää, jossa he voisivat toimia yhdessä.

Wellekin ja Warrenin puoli vuosisataa sitten viljelemä ”kuvio” / ”kuvioitua” on onneksi kadonnut kielenkäytöstä. Höllästi näihin tutkijoihin ja heidän heimolaisiin perustuu puhe ”tekstin toimimisesta”. Minua se huvittaa, koska toiminta – laskettavan vaikutuksen eli toiminnon aikaansaaminen – on tietokoneohjelman ja tekstin, esimerkiksi lähdekoodin, vakiintunut merkitysero.

Kirjoittaja tekee valinnat – materiaalit ja työtavat. Lukija kykenee arvioimaan, kantaako teksti eli pysyykö se kannikkeillaan, voiko sitä kulkea alusta loppuun ja johtaako se mihinkään.

Testi on melkein pettämätön: miten paljon lukemastaan muistaa huomenna, kuukauden kuluttua ja vuoden päästä. Kirjan nimet ja jopa tapahtumat haalistuvat nopeasti. Tunnelma jää. Se on kuin haju, joka palaa mieleen tahtomattakin.

Ilkka Remestä voi haukkua rauhassa, koska hän on niin suosittu. Hän ei osaa kirjoittaa lainkaan. Tarinoissa on vinkeitä piirteitä, mutta varakkaaksi kasvanut kirjailija tekisi viisaasti kertomalla ajatuksensa sopivalle orjalle, joka laatisi tekstin. Remeksen kirjan luettuaan sen unohtaa lopullisesti samalla hetkellä kun kirjan kannet sulkeutuvat.  Syy on selvä. Hänen kirjoissaan ei ole muuta kuin koneisto, ja se näkyy. Kuka viitsisi käydä katsomassa dinosaurusta, jolla on vain muutama liike, ja trissat ja rattaat sekä näkyvät että kuuluvat.

Tuomas Vimman kirja ei kuulu tuohon joukkoon. Se on parhaimmillaan kuin Haarakorvalla Sikalassa naapuripöydässä kuultu jorina. Viihdyttävää, osaavaa, vankka kokemuksen ääni, vilpitön miellyttämisen halu. Kirjaileminen on myös rehellinen ammatti. Tässä tapauksessa asiakkaalla ei ole syytä reklamoida.



9 kommenttia:

  1. JK: "Kokki, maalari ja timpuri ovat kaikki hyviä ja tarpeellisia ammattimiehiä. En kuitenkaan keksi työtehtävää, jossa he voisivat toimia yhdessä."

    Maalarin ja timpurin on toimittava joskus yhdessätuumin. Ainakin rakennuksilla. Vai tarkoitatko taidemaalaria?

    Kokkejakin joskus on nähty työmaiden ruokaloissa ja jos eivät osaa hommaansa, niin ensimmäisen ruokatunnin jälkeen voi välit katketa...

    Mutta kun en ole lukenut kyseistä Vimman "Raksaa", niin enpä tiedä, mistä on kyse.

    VastaaPoista
  2. "henkilön tausta ja sosiaalinen kyky ovat pahasti eri paria"

    Minun kokemukseni mukaan tämä on nykyään jo ihan mahdollista, ainakin meidän "räkänokkien" keskuudessa. Olen yrittänyt vollottaa tästä asiasta tämän blogin kommenteissa muistaakseni pari kertaa aiemminkin.

    En oikein osaa analysoida asiaa. Voi olla jokin semmoinen, että yhteiskunta on taantumassa. Kun eriarvoisuutta on ollut jo kerran jossain määrin vähemmän, voi olla, että se synnyttää outoja kombinaatioita.

    Maailmanlaajuinen Internet-tietoverkko ja ehkä myös englannin tulvan myötä tuleva tietty automaattinen vähintään-kaksikielisyys vaikuttavat asiaan. Samalla arvomaailma muuttuu, muodikkaan individuellit eettiset katsontakannat - sekä niiden muodikkaan individuelli puute - korvaavat monet vanhan hyvän ajan metkut.

    Yhteiskunnassa on nykyään ehkä jopa tiettyä kontraselektiivisyyttä: kun kaikkea mitataan rahassa, sivistyksellä on potentiaalisesti syrjäyttävä ja elämänlaatua huonontava vaikutus. Sivistys on paitsi turhaa, se myös saattaa rapauttaa henkilön omaa motivaatiota haukkoa happea ajastaan jälkeen jääneen sosieteetin atmosfäärissä. Demografinen asia varmaankin: meitä nuoria on aika vähän, ja meidän painoarvomme sekä generelli roolimme on kait "IT-tukihenkilö".

    Kun sitten paskaan on jo astuttu eli ajattelemaan alettu, saattaa pian huomata olevansa vastoin kertoimia eli "against all odds" haalariduunarin pätkähommissa, suhdannepohjaisessa pummiuden tilassa tai vaikka elintasopakolaisena Suomesta poissa, ja mitä niitä vaihtoehtoja nyt on tullut itse viime vuosina kokeiltuakaan. Muunlaisiakin kohtaloita on, mutta se on varmaa, ettei niitä ainakaan lunasteta muistelemalla Musilin alkukielisten eteeristen virkerakenteiden vaikutusta nuorukaisen mieleen tai kelailemalla Wittgensteinin outoa persoonallista etäisyyttä käsitteiden käyttöön.

    Mutta nämä nyt ovat vain reunahuomautuksia. En itsekään usko, että monessa nykyään ilmestyvässä kirjassa olisi uskottavia henkilöhahmoja. Miksi olisi? Romaanin lukeminen on ihan määrätyn kaltaista salonkisadismia, ja kirjoittajan olisi hyvä olla psykoosinsa kokenut. Nykyinen elämä on niin kokonaisvaltaisen yksiulotteista ja turhauttavaa, että siltä pitäisi ensin mennä tietoisella väistöliikkeellä karkuun, jotta romaanimuodon edellyttämän jännityksen voisi pingottaa edes jossain keinotekoisessa mikronurkassa.

    /Kihlakunnan Kreivi/

    VastaaPoista
  3. "Kokki, maalari ja timpuri ovat kaikki hyviä ja tarpeellisia ammattimiehiä. En kuitenkaan keksi työtehtävää, jossa he voisivat toimia yhdessä."

    Eikös ne tee sitä Strömsö-ohjelmaa? :)

    VastaaPoista
  4. Ihan hyvä analyysi kirjailijuudesta.

    Luin Vimman esikoisen aikanaan parista syystä (sama ala ja kirja alkoi silloisen työhuoneeni ikkunan alta) ja totesin, että hän osaa kirjoittaa todella sujuvasti, mutta kirjoittaa epäuskottavasti.

    Koska halusin testata sukupolvien välisen kuilun vaikutuksen, annoin kirjan lähipiiriini kuuluvan kohdehenkilöiden ikäisen ja statuksisen henkilön luettavaksi. Hän luki pari minuuttia ja totesi, että tällaista paskaa hän ei halua lukea.

    Kyse ei ollut siis kirjoittamisen taidosta, vaan kertomisen asenteesta. Vimman esikoinenhan on aivan uskomatonta diivailua.

    Raksaa luin eilen kirjamessuilla minuutin. Ei huono, voisin lukeakin, jos joskus olisi aikaa tapettavaksi.

    Tärkeä havainto tässä Kemppisen analyysissa on siis se, ettei kirjailijan menestyksessä ole kyse kirjoitustaidosta ja matematiikasta: parhaiten kirjoittava menestyy parhaiten.

    Näin ei ole. Sen todistaa vaikkapa Päätalo.

    Eräästä nykykirjailijasta eräs toinen nykykirjailija sanoi juuri, että tämä kirjoittaa "täydellisiä lauseita".

    Ihan kuin sanoisi timpurista, että hän lyö naulaa täydellisellä iskulla.

    Se ei kerro vielä mitään siitä, mitä on tulossa.

    VastaaPoista
  5. Sanoipa JK veikeästi Tuurin henkilöistä. He ovat tosiaan tuttuja setiä ja tätejä, jotka kömpivät jostain vintin loukosta tekstiin. Tässä(kin) kirjassa Tuuri jättää paljon sanomatta, mutta varsinkin pohjalaiset lisäävät puuttuvan tekstin automaattisesti tarinan sekaan. Kohtaus, jossa Ketola tapaa auton lavalla venäläisen vaimonsa on tässä mielessä jokseenkin järisyttävä. Odotan uteliaana blogistin arvostelua kirjasta.
    Ilkka Remeksestä olen JK:n kanssa samaa mieltä. Toisaalta: jokaisen meistä on leipäpalansa hankittava. Remes on löytänyt oman verstaansa, joka tuottaa hänelle sievoiset ansiot. Mies tuottaa kirjoja, mutta ei kirjallisuutta.

    VastaaPoista
  6. Kuvan kertoman näköiseen liikenteen opasterykelmään jossain muualla toisessa risteyksessä liittyy allekirjoittaneella jotain allekirjoittaneelle tärkeää, kun vain muistaisi.
    En tiedä mutta luulen että kirjailijoillakin on näin.
    (Blogivaeltaja)

    VastaaPoista
  7. Taide,jota on ollut selvästi hauska tehdä,josta tihkuu tekemisen ja välineen hallinnan riemu,on hauska katsoa,kuunnella ja lukea.
    Vimma kuuluu tähän kategoriaan.

    VastaaPoista
  8. Tästä saa pelkästään turpaansa, mutta kaikki yritykseni lukea Dostojevskia (kolmessa päivässä) kariutuvat joka kerta siihen, että hänen henkilönsä ovat totaalisen vieraita, omituisia ja raivostuttavia imbesillejä, jotka tarkoituksella tekevät joka kerta kaiken väärin, ja perään uhotaan vielä kaiken huipuksi että sellainen olisi inhimillisesti ansiokasta.

    Mikä saa aikaan sen, että Dickensin eivät, on arvoitus jota en ole saanut selvitettyä. Kaikki kirjat eivät ole kaikkia varten ja sellainen on maailman laki.

    VastaaPoista
  9. Camus ja Dostojevski ovat mielestani romaaninkirjoittajina suurimmat kaikista.

    Minullakin Dostojevski tökki pitkään mm. laajuutensa takia(Camus ja Tsehov tekevät sadalla sivulla sen mihin Dostojevski tarvitsee 700).
    Sitten heräsin gospodin D:n hervottomaan huumoriin,ja siihen että,
    "hänen henkilönsä ovat totaalisen vieraita,omituisia ja raivostuttavia imbesillejä,jotka tarkoituksella tekevät joka kerta kaiken väärin, ja perään uhotaan vielä kaiken huipuksi että sellainen olisi inhimillisesti arvokasta."

    Aivan kuin kaikki tuntemani ihmiset, itseni mukaan lukien.

    Ja kun suomalaisellakin tuo vouhkaminen ja jaakobinpaini ja tuulen kanssa taistelu kestää keskimäärin 75 vuotta , niin kyllä sellaisen kuvaamiseen 700 sivua tarvitseekin.

    Camusin kohdalla tällä kohtaa on tapana puhua elämän totaalisesta absurdiudesta,itsemurhakysymyksestä ja eksistentiaalisista perusongelmista.
    Siis sitä samaa inhimillistä vouhkamista , mutta tiiviisti ja kirkkaasti.

    Elämän ja kuoleman kysymyksiä,aiheita joista kannattaakin kirjoittaa.

    Nyt jatkan jaakobinpainiani.

    Rakkaudella kaikkia kanssavouhottajia kohtaan.

    VastaaPoista