Pikkuautot

Sen  tiedän, mistä lapset tulevat. He tulevat autosta ja lähtevät kävelemään kurahousut kahisten kohti. Sitä en tiedä, mitä perua ovat pikkuautot. Olisin taipuvainen väittämään, että niitä oli 1960-luvun lopussa tai seuraavan vuosikymmenen alussa. Tuotemerkki oli Matchbox ja kohta kannassa saapui Corgi Toys.

Erinäisistä syistä, jotka eivät lukijaa kiinnostua, ilmeni tarve etsiä nyt aluksi kätköistä pikkuautoja huomattavan nuorelle sukupolvelle. Tänään muuan alle kaksivuotias sanoi että auto ja yllytettynä päätti, että minä olen sitten Jukka enkä mikään Setä.

Alustavien tietojen mukaan yhdellä entisellä lapsella ei ole aavistustakaan, missä hänen kerran niin rakkaat pikkuautonsa ovat, ja kahden pojanpojan taistelupari osoitti aitoa partiohenkeä lupaamalla, että kellarissa oleva kuulemma noin yhden kuutiometrien määrä varastoituja leluja otetaan esiin ja katsotaan, josko vaikka löytyisi.

En tiedä edes sitä, onko pikkuautoja muissa maissa, mutta pyydän lukijoita tiedottamaan, onko luuloni oikea, kun käsitän niiden olleen alle kouluikäisille natiaisilla hyvin rakkaita useita vuosikymmeniä.

Asiahan on tarkemmin ajatellen erikoinen. Kun ostin niitä viimeksi, noin 20 vuotta sitten, ne olivat jotenkin kalliita. Tiesin kuitenkin kokemuksesta, että ne ovat erittäin kestäviä eikä niiden päälle pidä astua pimeässä paljaalla jalalla. Ne ovat niin hyvää tekoa, että jalka menee rikki, ei auto.

Menneinä vuosikymmeninä isät ja äidit yrittivät vaikuttaa asioihin, jotka ovat heille mahdottomia. Muistan eräänkin ipanan, jolta vanhemmat olivat kieltäneet leikkipyssyt, koska he olivat oikein ajattelevia ihmisiä. Niinpä lapsi terrorisoi ympäristöään pitämällä etusormeaan pyssynä ja karjahtelemalla ”pum” ja ”pem” niin että vähemmästäkin olisi veri kylmennyt.

Tietääkseni kasvatushanke valui hiekkaan, kuten tavallista. Asianomainen pakkopasifisti lienee lempeä ja hyväntapainen varhaiskeski-ikäinen. Sitä en tiedä, onko hän hankkinut aikuisena itselleen nallipyssyä hyvitykseksi koetusta vääryydestä. En ole edes varma, onko nallipyssyjä enää olemassa vai onko jokin ministeriö keksinyt kieltää ne yhdessä jalkaväkimiinojen kanssa.

Jotkut erittäin oikein ajattelevat äidit vierastivat pikkuautoja ja selittivät, että poikalapset oppivat niistä virheellisiä miessovinistisiä ajattelumalleja. Puhun tässä 1970-luvusta. Niinpä asia jäi kiinnostamaan. Muuan 1980-luvun puolella syntynyt lapsihenkilö kulki kantaen pikkuista pärekoria, jossa olivat hänen pikkuautonsa. Hän pesi ne iltaisin, luki joskus iltasadun ja pani nukkumaan.

Jäi vaikutelma, että aikuisten ajattelutavat saattavat olla äkkivääriä ja pienen ihmisen maailmaan soveltumattomia. Tiedän miellyttävän naishenkilön, joka tyttösenä keräsi värillistä vanua. Hänelle oli onnen päivä, jos joku aikuinen luovutti hänelle palan pumpulia, joka tulee kotelossa mukana, kun on ollut ostettava esimerkiksi hopealusikka.

Vieläkö käytössä on sana ”leikki” erikoisessa muodossaan. Likoilla oli leikki jossain puun alla. Siellä keitettiin nukeille kahvia ja kerma saatiin käpylehmistä. Pojilla taas oli koija tai meillä päin maja, joka oli poikkeuksetta joka suhteessa hengenvaarallinen ja hurmaava.

Sellitin kerran P. Tarkalle, mitä mielestäni tarkoittaa Saarikosken superrunon alkusäe ”Leikki on hiekkalaatikossa.” Ei tainnut mennä jakeluun.

Amerikkalaiset rahastavat kaikesta. ”Den” on sanakirjan mukaan mukava huone, johon ei päästetä ainakaan kravattia käyttäviä vieraita. Suomen kielessä ei taida olla vastinetta. Kun tavallinen amerikkalainen perheenisä joutuu menemään kellariin itkemään tai kiroilemaan, etteivät lapset kuule, vauraammilla on siihen tarkoitukseen ”den”, pesä.

Nuorempana haaeilin joskus, että entä jos vuokraisi matkustajakodista huoneen, jossa voisi seisoskella ja katsella ikkunasta ulos. Äitini käyttää sanontaa ”olla vain”. Se voi olla sitaatti elokukvasta ”Rykmentin murheenkryyni, jossa alokas Aaltonen haaveilee, että jos saisi olla vain.” Kieltämättä tekisi terää jos olisi taskussa pari pikkuautoa, punainen ja keltainen.