Motala

Jännittävä kirjain Ø osoitti, ettei lukutaitoni ollut alkuunkaan moitteeton. Pikku Jättiläinen avasi tien kirjaimiin, joihin liittyi vuosikymmeniä myöhemmin oppimani sanan mukaan diakriittisiksi sanottuja prikkuja. Suomen kielen nimitys on ”tarke”.

Tuo Ø on peräisin muutaman sukupolven ensimmäisestä aapisesta, joka oli radiovastaanottimen (Helvar, ASA, Salora, Fenno, Telefunken, Philips) lasilevy. Tänäkin päivänä tuntuu vaikealta uskoa, että sellainen paikkakunta kuin Motala on oikeasti olemassa. Kuuluu olevan Ruotsissa. Hilversum osoittautui kaupungiksi Hollannissa. Luxembourg paljasti todellisen merkityksensä teini-iässä. Sana kulki syrjäkyliin asti: hyvää musiikkia. Kuuntelin korvat hörössä ja ajattelin, että selvä, tämä on sitten hyvää musiikkia.

Kalundborg on vielä löytämättä ja Stalino on kadonnut kartalta. Poznan ja Leningrad ovat poissa.

Olen unohtanut kysyä, mikä sai viisaan veljeni villiintymään radioihin. Muistelisin, että hän oli erikoisen kova vääntelemään vastaanottimen nappuloita. Kun radio vinkui, sanoimme enoiltamme oppimallamme tavalla: ryssä häiritsee. Enot olivat olleet sodan aikana pahimmassa koltiaisiässä, ja oma repliikkimme poikkesi surullisesti maan virallisesta ulkopoliittisesta linjasta.

Tuo villiintyminen vei siihen, että veljeni päätyi DX-kuuntelijaksi, radioamatööriksi ja Otaniemen kouluun ja vietti sitten työelämänsä Ylen lähetyspuolella. Me muutkin opimme häneltä hyödyllisiä asioita. Kunnioitan ja ihailen edelleen pesulan rautalangasta muotoiltuja vaateripustimia. Yhden kerran nimittäin matkaradion antenni katkesi kesken Suomi-Ruotsi –maaottelun kuuntelemisen, tai olisivatko kenties olleet Salpausselän kisat. Veljeni valmisti henkarista alle minuutissa antennin, joka oli ainakin yhtä hyvä kuin alkuperäinen.

Ehkä radioiden takia sähkötyksen ääni tuntuu edelleen hienolta. Kävin polkupyörällä hakemassa Ilmasotakoululta varusteet, joiden avulla kummitätini mies otti vastaan ja arvioi meidän partiolaisten taitomerkkikokeita. Siihen maailman aikaan sangen monet keskikoululaiset olivat opetelleet taitaviksi sähköttäjiksi Koululaisen muistikirjaan painettujen Morse-merkkejä käyttäen. Taito oli enemmän kuin tarpeen lunttaamisessa kielten ja matematiikan kokeissa. Lyijykynä pystyssä oli piste ja vaakasuorassa pulpetilla viiva.

Luin kauhukseni jostain poikakirjasta, mahdollisesti Aaro Hongan teoksesta, joita rakastin, että kynällä naputtamalla kokeissa sähköttäneet kaverit olivat muka jossain hienossa kaupungin lyseossa joutuneet avaamaan opettajan kateederilta naputtaman viestin, jossa ilmoitettiin jälki-istuntoon joutumisesta. Kuka sellaiseen olisi osannut varautua, että lehtori oli ollut viestipuolen miehiä?

Kun radiovastaanotinta räpläsi ahkerasti, ymmärsi että maailma oli täynnä sähkötystä, joka tuntui hallitsevat etenkin lyhyitä ja keskipitkiä aaltoja. Markus-setää ja muuta tähdellistä kuunneltiin pitkiltä aalloilta, ja Lahti oli radion viisarin kohdekaupunki.

En tiedä, onko sähkötystä enää olemassa. Tiedän että ainakin kaikki miespuoliset kansalaiset tuntevat systeemin: lännen mies seisoo jumalan hylkäämällä rautatieasemalla ja tiskin takana oleva vanhempi äijä, jolla on vihreä lippa eli varjostin päässä, sähköttää tarmokkaasti

Sotakirjojen lukijat tuntevat suuren suomalaisen keksinnön, Teknillisen korkeakoulun kehittämän sissiradion, jonka nimi oli Kyynel. Kaukopartioissa oli radisti mukana. Tämä viskasi antennilangan kuusen oksalle ja lähetti tai kuunteli sovituin tavoin.

Tänäkin päivänä minulle muuan todistus ihmisen suuruudesta on aikoinaan tuhansille opetettu taito sähköttää myös salakirjoitettua tekstiä eli esimerkiksi viiden kirjaimen ja numeron jonoja päätä huimaavalla vauhdilla ja sitten vastaanottaa ja tulkita toisten viestejä virheettömästi.

Tädin mies sanoi, että vuonna -44 he ilmavoimissa odottivat suurhyökkäystä myös siksi, että Leningradin alueelle oli tullut Jäämeren laivaston radisteja. Sen käsitti järkyttävän nopeasta ja täsmällisestä sähkötyksestä. Mielenkiintoinen johtolanka: huippumiehet asialla – siis nyt on jotain huipputärkeää tekeillä.