Kirjastokorvaus II

Jos nyt ketään kiinnostaisi, miksi kirjallisuuskiihkoilijana pahamaineinen Kemppinen heittäytyi eilen vastustamaan apurahajärjestelmiä, syy oli pääteltävissä.

Koska asia on niin tärkeä, selvitän ajatukseni tässä niin, että käy mahdolliseksi väittää vastaan.

Kun puhun kirjallisuudesta ja taiteesta, tarkoitan tässä kaikkea kirjallisuutta Trivial Pursuit korteista Suomen Kirjallisuuden Kultaiseen Kirjaan (jota ei tosin ole olemassa). Kun kirjoitan taiteesta, tarkoitan kaikkea, mikä käy taiteesta. Jutun kuvassa on esimerkki – kuva on jonkun pihasta maalla; siellä oli pantu esille muutakin vanhaa tavaraa.

Monien vuosien, vuosikymmenien ajan on toisteltu ja riidelty tekijän oikeudesta korvaukseen. Oma kantani on muuttumaton. Tekijällä on juridinen ja moraalinen oikeus korvaukseen. Hän voi myös jättää korvauksen perimättä, eikä liian myöhäinen mielen muutos auta. Klassinen esimerkki on yleisön osaston kirjoitus. Niistä ei makseta palkkiota.

Kirjailijalla ei ole oikeutta apurahaan. Mielestäni kenelläkään ei ole. Sana ”oikeus” (johonkin) sisältää mahdollisuuden tukeutua viranomaisiin. Apuraha viittaa jo sanana hyvin vahvasti maksajan yksipuoliseen tahdonilmaukseen, Jos joku haluaa testamentata omaisuutensa hyväntekeväisyyteen, se on sitten hänen ratkaisunsa. Jos valtio tai säätiö myöntää apurahoja edistääkseen tätä tai tuota hyvää asiaa, osattomaksi jäänyt ei onnistu, vaikka yrittäisi päästä tuomioistuimessa jaolle mukaan väittäen, että hän täyttää kaikki saajille asetetut ehdot.  Säätiö voi joutua vaikeuksiin antamalla väärälle taholle rahaa, ei jättämällä antamatta. Asia taitaa olla ajankohtainen.

Tekijällä ei ole oikeutta hyvään palkkioon. Palkkion suuruus riippuu monesta asiasta, kuten kysynnästä ja tekijän neuvotteluvoimasta. Odottamaton myötäkäyminen ei kuulu tähän asiaan – ns. windfall profit on joskus avannut tekijälle tien vaatia lisää rahaa, mutta tilanne on täysin poikkeuksellinen. Asetelma on yksi esimerkki sopimuksen kohtuullistamisesta, joka siis on sekin poikkeus.

Kirjastoapurahojen kytkeminen kirjastolaitokseen oli 1960-luvun poliittinen temppu. Alkuperäisessä laissa sanottiin jotain tällaista: sen johdosta, että kirjoja lainataan kirjastoista jne. Juristi ymmärtää, ettei tämä tarkoita mitään eikä velvoita mihinkään. Tietokirjailijoille ei annettu vuosikymmeniin mitään. He olivat siitä kovasti käärmeissään. Tietääkseni oppikirjan tekijät eivät edelleenkään pääse käsiksi näihin rahoihin.

Yksi monista nykyjärjestelmän arveluttavista piirteistä on valikoiva kustantajatuki. Vähälevikkisen kirjallisuuden julkaisemista on perusteltu juuri sillä, että saavathan nämä runoilijat ja vastaavat kirjastokorvausta.

Paljon kirjoittavat ja runsaasti lainatut kirjailijat ovat usein sitä mieltä, että heille on maksettava paljon apurahaa. Tälle mielipiteelle ei oikeastaan ole olemassa perustetta, koska kytkentä kirjastoihin on välillinen, ja mukana oli alkujaan myös apurahojen kytkeminen kirjastojen omiin määrärahoihin.

Näkisin mielelläni apurahajärjestelmän, jossa annettaisiin rahaa tekijöille, joiden tuotanto arvioidaan korkeatasoiseksi mutta jotka eivät silti saa kirjoituspaperinsa hintaa palkkioina. Muistaakseni sekä Kianto että Sillanpää sanoivat, että kun heille kuitenkin pystytetään patsas, he ottaisivat rahat mieluummin itse eläessään ja voisivat vaikkapa seisoa sovitut tunnit patsaan jalustalla yleisen ihailun kohteina.

Se on poliittinen kysymys, tarvitsevatko kirjallisuus ja taide tukea – siitä kuuluukin olla eri mielipiteitä. Oma mielipiteeni on, että tarvitsevat ja että nykyinen järjestelmä ei ole ainakaan liian kallis maksajalle. Ongelma on jako.

Jakaminen on poliittinen kysymys. Onko korkeatasoista kirjallisuutta ja taidetta ja onko se tunnistettavissa. Mielipiteeni on että kyllä on ja ettei tehtävä ole ylivoimainen. Arviot eivät tieteellisiä eivätkä kovin hyviä, mutta rehellisten, elitististen ammattilaisten arviot välttävät. Maksaja eli valtiovalta pitänee huolen siitä, että erilaiset katsomukset ovat edustettuina. Runouden tuntija ei taida ymmärtää sarjakuvaa eikä töpselitaiteen harrastaja maaleja ja pensseleitä.

Uskon ettei kantani ole perusteeton, mutta en yritä perustella sitä, tässä.