Laurilain työt

Olen istunut Seinäjoella salissa, johon eversti Laurila sitten saapui. Tuhat ihmistä kohahti ja nousi seisomaan ja ”Kytösavun aukeilla mailla” kajahti kuin pyssyn suusta. Laulun sanojen kohta ”Laurilain työt sekä Vilppulan vaihe – lastenlapsilla laulujen aihe” piti siis paikkansa. Kokemukseni on 50-luvun lopulta tai 60-luvun alusta, jolloin tuota laulua ei juuri muualla laulettu.

Eversti Matti Laurilasta (1895-1983), kenraali Hannukselasta ja pahasta C.O. Liliuksesta on jaksettu kirjoittaa ja tähdentää, että JR 16:n komentajana olleen Laurilan talvisodan maine haluttiin hänen omien esimiestensä toimesta murentaa jatkosodassa.

Matti Laurilaa koskeva Wikipedian artikkelikin on sävytykseltään jokseenkin poikkeuksellinen. En sormeile sitä. Eräät keskeiset asiat menivät hautaan jo sodan aikana. Eikä se ole salaisuus, että jatkosodan tapahtumissa on pohjalaisilla montakin arkaa asiaa. Sensaatioita ei ole – paitsi ehkä juuri Laurilan kohtelu.

Laurila menetti rykmenttinsä, JR 16:n. Jopa Heinrichs tuki jossain määrin Laurilan arvostelua liiallisesta miesten säästämisestä, liian neuvottelevasta asenteesta alaisiinsa johtajiin ja ”passiivisuudesta”.

Saksan jääkärien keskinäisistä väännöistä ei ole kovin paljon kirjoiteltu. Heinrichs kumminkin kuului ruotsinkieliseen herrasväkeen ja Laurila suomenkielisiin, koulutuksensa keskenjättäneisiin. Sangen vähälle huomiolle ovat jääneet seinästä reväistyt renkipojat, puhumattakaan Altonan kurikomppaniaan toimitetuista jääkäreistä.

Sotien ajan upseeriarvosteluissa ei koskaan moitittu sellaisia henkilöitä kuin esimerkiksi nuori Yrjö Keinonen, jonka polkupyöräkomppanian tappiot syksyllä 1941 olivat haavoittuneina ja kaatuneina 96 prosenttia vahvuudesta.

Muuan sotahistorian harrastaja, Veikko Jurama, julkaisi kirjasen ”Hannuksela vastaan Laurila”. Sain sen melkein sattumalta käsiini ja lukaisin. Se on omakustanne, jonka löytäminen voi olla vaikeaa. Kirja ei ole huono ja siinä on liitteinä asiaan kuuluvat kirjelmät ja käskyt.

Nyt tiedän lisää aiheesta mutta en uskalla kirjoittaa tähän, ketkä kaikki tunnetuista rintamakomentajista olivat niin juoppoja että se haittasi heidän toimintaansa. Laurila ei ollut.

Vainajista ei mitään hyvää – Armas Kempin vaikeasti käsitettävä matkailu Viipurin menetyksen jälkeen 1944 saattaisi liittyä nestepitoiseen dieettiin, ja sama saattoi vaikuttaa Kempin pataljoonankomentaja K. Bäckmanin käyttäytymiseen. Hänkin joutui sotaylioikeuteen ja teki itsemurhan. Hänet oli ennen sotia ainakin kerran erotettu armeijasta ja ratsuväestä liian hevostelun takia.

Tämä samainen Bäckman oli mukana heinä-elokuussa 1941 Särkisyrjän ja Kumurin onnettomien tapahtumien aikana vaatimassa ratsuväen tyyppistä rintamahyökkäystä vahvasti varustautuneen vihollisen asemiin. Maininnat humalassa heilumisesta saattoivat osittain johtua miehen pahasta puheviasta.

Minullakin on ylimääräistä tietoa noista asioista. Muuan mukana olleista päätyi aikoinaan kihlakunnantuomariksi ja oli mm. isäni hyvä tuttava. Hän lienee edelleen ainoa henkilö Suomessa, joka on istunut käräjiä etsintäkuulutettuna. Punaisen Valpon etsintäkuuluttamana jatkosodan jälkeen Lapuan tuomiokunnassa.

Teille jotka ette sitä tiedä - Kumuri on vanhoille pohjalaisille iso sana, ja vaikka se on myös pesäpallotermi, se tarkoittaa tässä Ruskealassa olevaa kylää, johon eversti Laurila jätti hyökkäämättä, mahdollisesti vastoin käskyä.

Käskyt olivat joskus vaikeaselkoisia. Edellä mainittu Lilius, jota on mainittu jopa ”Tuntemattoman” Karjulan esikuvaksi, kumminkin antoi 1944 samaisessa ”Tuntemattomassa” kuvatuissa Tuuloksen maihinnousutaisteluissa (joissa mm. Sarastie kaatuu) käskyn: ensimmäisenä hyökkää komentaja, toisena esikunta ja perässä joukot.

Laurila jätti hyökkäämättä mm. siksi, että Kumuri oli hyvin vahvasti linnoitettu ja kokonaistilanteesta arvasi, mitä tapahtuisi – venäläiset vetäytyivät sieltä muutamien päivien kuluttua kokonaistilanteen takia vapaaehtoisesti.

Se historia on kirjoittamatta, jossa kerrottaisiin lähemmin ylempien upseerien ammattitaidottomuudesta. Ei sitä koskaan kirjoiteta. Pataljoona- ja rykmenttitason taitamattomuus maksoi niin monen tuhannen ihmisen hengen.

Laurila ei kukaties ollut sotilaana ihmeellinen älyniekka, ei siis mikään Nihtilä, mutta kun hän sai 1941 johdettavakseen toisen rykmentin, niin mahdottomuudestaan maankuulu esimies, kenraali Talvela, oli hänen toimintaansa sangen tyytyväinen, ja ilmaisi sen kirjallisesti vielä sodan jälkeen. Kenraali Karhu oli samaa mieltä. Ja Päämaja palkitsi VR 1:llä tammenlehvien kera.

Sotasankareiden (talvisodan Kemppi ja Laurila) olisi viisainta kaatua. Muutoin kollegat ja muut ”ystävät” kaluavat heidät hengiltä.

Tämä koskee pienempiäkin kihoja. Tunnettu ”vaskisti” Paavo Susitaival sai karvaasti maksaa jatkosodassa suurenmoisen toimintansa talvisodan Suomussalmella (ryhmä Susi). Samoin Turtola Kiestingissä. Viikla teki johtopäätöksen ja ampui itsensä heti saatuaan Mannerheim-ristin.

”Laurilain työt” viittaa Länkipohjan taisteluun 1918. Matti Laurilan isä ja veli kaatuivat mielettömässä hyökkäyksessä, joka muistuttaa epämiellyttävästi näitä syyskesän 1941 hyökkäystehtäviä – aukean yli, ilman valmistelua.

Laurilan ja Hannukselan välien selvittely jäi, koska Hannuksela sattui kuolemaan aivan tappamatta 1942 sydänkohtaukseen.

Sotahistoriafriikit varmaan tuntevat teoksen Ahto-Pirilä, Etelä-pohjalaiset taisteluissa II. Siinä on paljon sellaista tietoa, jonka voi uskoa todeksi. Ilmari Turjan jutut Hannukselan sotapetoksesta taitavat olla liioittelua. Ei kai kukaan usko, että suomalainen upseeri panisi alaisensa pääsemättömän paikaan tapattamaan nuoria miehiä edistääkseen omaa uraansa ja painaakseen alaistaan?

Eihän?