Verdana

Kirjaimet eli oikeastaan typografia ja kalligrafia ovat oudosti unohtuneet taiteiden joukosta. Ne ovat muka ammattilaisten asioita. Kiinan ja Japanin arvellaan olevan eri asioita, ja kun niissä maissa ovat ne kirjainmerkitkin niin erilaisia.
Olen suunnitellut monta runoa piirroselokuviksi, koska joskus haen kirjoittaessani sanalle vain sille ominaisia kirjainmuotoja ja värejä, liikettä ja lepatusta.
Jonkin toisen kerran kirjoittaminen tuntuu kuin pudottelisi kirjaimia – monivärisiä paperiliittimiä, sormiensa voimalla ja silmiensä tahdolla pöydältä lattialle.
Kirjapaino ei tätä tuntemistapaa hävittänyt. Ensimmäiset sata vuottaan kirjat olivat myös kuvataidetta. Olen tuijottanut minäkin Gutenbergin isoa mustaa raamattua Kongressin kirjaston edustustiloissa, alakerrassa vasemmalla, vitriinissä.
Sellaista on väitetty, että kirjapainotaito haluttiin pitää väärentämisenä – painojäljen piti muistuttaa mahdollisimman tarkoin mestarillisesti kynällä pergamentille siveltyä.
Voipi olla.
Renessanssin kirjaimet ovat silti samanarvoisia ja samanhenkisiä taideteoksia kuin aikakauden veistokset ja maalaukset. Erinäisistä syistä, joista olen auttavasti selvillä, Venetsia ja muutaman muun ohella Aldus Manutiuksen kirjapaino ja sen delfiinimerkki nousivat käsittämättömiin korkeuksiin. Claude Garamond jatkoi.
Kohopainon aikakaudella joku kehitti mainion Raamattuihin soivan kirjaimen – mahdollisimman paljon luettavaa tekstiä pienelle alalle ja ohuelle paperille. Joku toinen (John Baskerville) kehitteli kirjainmallinsa kivenhakkaajan ammattitaidollaan.
Tämä nyt näkemänne Verdana on oikeastaan Gillin ja Zapfin työn tulosta – ja groteskin eli pääteviivattoman tyypin käyttäminen tekstiin on tietokoneaikaa. Verdana on samoin kuin Arial Microsoftin perusfontti.
Tuo Zapf, josta löytyy verkosta yhtä hyvä artikkeli kuin kaikista mieleen tulevista fonteista, rakensi Palatinon, Optiman ja sitten Book Antiquan.
Jos katselette Wikipedian kautta näytteitä, j-kirjain on monimuotoisin, ja tyypin ilmeen luovat tietenkin ylä- ja alapituudet.
Mutta ongelma – ja eilen mainitsemani Bembo – liittyy painotekniikkaan. Jokseenkin kaikista suurenmoisista kirjaimista löytyy tätä nykyä digitoidut versiot, mutta ei se ole sama. Minulle kirja on vielä silloin kun sen parhain on kohopainon tuote, jossa tuntuu ja näkyy sulan metallin suudelma.
Nykyisin käytetty painotekniikka ei tee samaa tunnetta.
Luulen että Suomesta ovat kaikki todella hyvät käsin tekstaajat joko kuolleet tai eläkkeellä. Kun aloittelin alalla, kirjoihin tehtiin vielä kansia kirjaimia myöten käsityönä, mutta tiettävästi enää ei.

Pellon seinistä puuttuvat
puut, tuvat;
muuttuvat, kun
tuulet suuttuvat,
työntävät tänne valosta
sylin täyden
yön toisesta talosta.