
Epäilen että minun odotetaan kirjoittavan edes jotain poliisista poliisin valvojana, mutta enpä sitä tee. Tunnen Salmisen Markun, joten hänen henkeäsalpaavan omahyväinen heittonsa tarkastuksesta, joka jotenkin olisi kai pitänyt jo hänen edeltäjänsä tehdä, ei minua yllättänyt.
Enkä kirjoita alioikeuden päätöksestä internet-kunnianloukkauksesta, koska sitä kommentoi jo oppilaani Herkko - eikä ratkaisu ole lainvoimainen.
Kysyn vain, kuinka moni on pannut merkille, että erittäin merkittävistä laitoksistamme asiakkailleen tuntemattomian ja sulkeutuneina ovat pysyneet kustannusliikkeet.
Niiden historioita kutsutaan kirjoittamaan henkilöitä, jotka tietävät, mitä todellinen hienotunteisuus merkitsee, tai sitten eivät tiedä ylimalkaan mitään.
Helsingin Sanomien historiaa on tietääkseni kirjoitettu 50 vuotta, ja joskus Erkon arkisto on ollut käytettävissä, joskus ei. Ilta-Sanomien historia oli sellainen kuin arvasi odottaakin.
Minun mielestäni kolme sodan jälkeisen ajan kulttuurimurrosta ovat vaivalloisesti selvitettyjä. Linnan "Tuntemattoman sotilaan" yllättävä hyväksyminen WSOY:n ohjelmistoon on kuvattu - mutta kuinka moni käsittää tarinan. Omistaja-johtaja Jalmari Jäntti, jota tietävästi rohkaisivat Yrjö A. ja Lauri Jäntti, näistä jälkimmäinen itse kokenut rintamaupseeri, ei todellakaan ollut nopeuden, vapaamielisyyden eikä avarakatseisuuden perikuva. Ehkä pikemminkin päin vastoin.
Jaakko Syrjän ja nyt myös Yrjö Varpion kirjoista käy ilmi, että WSOY:n kustannustoimittajat ja eräät pienemmät herrat pitivät Linnan käsikirjoitusta joko arvottomana tai armottoman vaarallisena.
Otavalla oli Juhannustanssit-kriisi vaikeaan aikaan. Yhtiö oli jo huonoilla teillä ja taloudellinen superkriisi iski pari vuotta oikeudenkäynnin jälkeen.
Koska olin jossain määrin hommassa mukana, voin vakuuttaa, että Salama ja hänen kirjansa eivät alkuunkaan vastanneet vuorineuvos Kari Reenpään ajatusmaailmaa, joka oli ehkä hyvinkin lähellä kilpailijan, Jalmari Jäntin arvoja.
Mutta Otavasti tuli sananvapauden sankari vahingossa, ja lisäksi Salama osoittautui erittäin hankalaksi mieheksi auttaa.
Ja sitten oli WSOY:n valtataistelu eli Tarmion jupakka, jota moni on selostanut mutta toistaiseksi ei kukaan rehellisesti. Muuan juristikollega muotoili kerran, että äänestystikin meni yhtiökokouksesas niin täpäräksi, että äänet jouduttiin laskemaan kolme kertaa ennen kuin saatiin
oikea tulos.
Ällistyin sanattomaksi, kun tapasin Hannu Tarmion pari viikkoa sitten. Hän jäi niin nuorena eläkkeelle, että hän hilppaisee nyt kevyesti ja samanlaisena kuin minä hänet muistan 80-luvulta. Täytyy muistaa pyytää Hannu radio-ohjelmaan - hänellä on Suomen paras puheääni ja erinomainen ulosanti.
Mutta haluan osoittaa sormella muutamia muitakin kuuluisia miehiä, joita kukaan ei tunne. Tammen Jarl Helleman on julkaissut joukon pikku muistelmia, jotka ovat painonsa arvoisia kultana. Hän oli edistysmielisen osuuskauppaliikkeen palkkaama ammattijohtaja Tammessa, alkujaan Kaari Utrion isän alaisena.
Jopa WSOY:n minun aikakauteni päätoimininen käännöskirjojen ostaja Matti Snell on samaa mieltä, että Hellemanin suhteet ja taito ostaa pian kaupaksi käyviä kirjoja, kirjallisesti ansiokkaita teoksia, oli ainutlaatuinen.
Käännöskirjallisuuden kannalta usein mainitsemallani Heikki A. Reenpäällä on ollut keskeisempi rooli kuin moni viitsii muistaa. Sellaiset nimet kuin vaikkapa nyt Camus ja Sartre, Nietzsche,Kafka ja Proust liittyvät monin tavoin häneen.
Tosin - tämä on salaisuus - kuuluisat ja pelätyt Otavan naiset pitivät Heikkiä koko kentän miesvartioinnissa. Heistä Maijaliisa Auterisen rannattomat tiedot ja Aili Palménin jokseenkin täydellinen saksan ja ranskan kirjallisuuden tuntemus ja kielitaito sekä Sirkka Rapolan henkilökohtainen panos merkitsivät erittäin paljon. Tarvittaessa nämä daamit vaikka käänsivät itse tai pyysivät ystävätärtään professori Maija Lehtosta suomentamaan vaikkapa Simone Weilia, jonka pääteos
Painovoima ja armo siis ilmestyi suomeksi vuonna 1957. Se ei totisesti ollut silloin mikään kulttikirja.
Mutta siis WSOY - yhteen aikaan kirjakauppiaskiertueilla saattoi yhyttää kolme iloista humalaista, Ville Viksten, Rauno Velling ja Simo Mäenpää. Rauno siirtyi sitten muualle ja kuolikin. Nämä herrat eivät olleet missään nimessä juoppoja, vaan erinomaisia seuramiehiä, aikakauden edellyttämin lisukkein. Kirjakauppiaiden - usein naispuolisten - pitäminen pirteällä mielellä oli osa kustantajan ammattitaitoa.
Viksteniä huomaan miettiväni aika usein, ja nyt keskeiseksi osoittautunut Musil palauttaa aina mieleen Villen mutinan, miten vaimo oli ottanut hänestä valokuvan, kun hän oli nukahtanut aurinkoon "Mies vailla ominaisuuksia" vatsansa päällä. Tapaus sisältää piiloviestin: kustantaja eli Ville junaili Kristiina Kivivuoren tekemään tämän ylivaikean työn aivan uskomattoman suurenmoisesti.
Ja Ville ei ollut vailla ominaisuuksia. Hänellä oli jopa sellainen ominaisuus, että hän pystyi menestyksekkäästi painimaan Arto Paasilinnan kanssa, kun tämä tuli painimispäälle, eli usein.
Kustantajia tai johtajia tai toimittajia on kahdenlaisia. Maassa on tälläkin hetkellä joukko erinomaisia kustannustoimittajia, joista muutamat lähettävät minulle tämän blogin johdosta nimettömän uhkauskirjeen. He todella osaavat ammattinsa ja saavat useinkin tahtonsa läpi keksittyään jotain suomennettavaksi sopivaa. Mutta oikeastaan kukaan ei tunne heitä nimeltä eikä ulkonäöltä, ja kun he siirtyvät eläkkeelle, heidät unohdetaan.
Se toinen ja korkeampi asema sisältää mahdollisuuden omien valintojen tekemiseen ja toteuttamiseen. Tittelit vaihtelevat. Viksten oli kirjallinen johtaja, jolla oli valta perustaa sarjoja ja kelpuuttaa esimerkiksi jokin Kundera talon ohjelmistoon.
Kirjoitan tässä turvallisuussyistä vain käännöskirjallisuudesta, jota esimerkiksi kustannustoiminnassa merkittävät Hannu Mäkelä ja Martti Anhava eivät paljonkaan paimentaneet keskittyessään kotimaiseen kirjallisuuteen.
Muistelmia, esseitä ja tutkielmia "kustantajista" on niin vähän siksi, että suurin osa mahdollisista kirjoittajista on vihoissa tai huonoissa väleissä enemmistön kanssa. Erosin itsekin Vikstenistä vihassa, mutta syyn olen unohtanut. Ainakin Orwell ja Catullus, joiden kanssa käytännössä askartelivat Simo Mäenpää ja Touko Siltala, olivat kustantajalle kunniallisia hankkeita. Simo ja Touko olivat siitä erikoisia henkilöitä kustannusalalla, että he olivat molemmat aidosti sympaattisia (ja Touko on siis edelleen).
En halauisi olla kuulemassa, mitä Tarmio ja Viksten sanoisivat ajattelevansa WSOY:n nykyisistä näkymistä osana Erkon sangen kansainvälistä konsernia.
Tietyisti nämä herrat olivat vallankäyttäjiä ja tietysti heillä oli suosikkinsa ja inhokkinsa ja omat pikku omituisuutensa, mutta heidän aikanaan kustannustoiminta oli kansallismielistä. Suomalaiset henkilöt julkaisivat kirjoja suomeksi toisaalta ansaitakseen yhtiölle rahaa ja toisaalta kirjallisuuden vuoksi eli siksi että he antoivat kirjallisuudelle arvoa.
Viksten nimittäin ymmärsi kirjallisuutta ja piti kirjallisuudesta - ymmärtää ja pitää varmaan edelleen, mutta kun en ole tavannut enkä kuullut ainakaan kymmeneen vuoteen, käytän imperfektiä.
Ennen aikaan Gummerus ja Karisto olivat nuorten kykyjen uraputki. Karistollahan isännöi eräässä vaiheessa itse Erno Paasilinna. Pikkukustantajien kautta kiersivät ainakin Viksten, Rauno Ekholm, Juhani Salokannel, Ville Repo ja ties miten monet muut.
Gummerus oli näetsen eräässä vaiheessa Suomen paras kustannusliike, koska se onnistui tulemaan taloudellisesti toimeen nimenomaan käännöskirjallisuudella. Merkillinen suoritus! Karistollakin oli se tilikirjabisnes ja helsinkiläisillä tietysti oppikirjat.
Huomaan ettei tästä synny varsinaista ylistuslaulua menneisyyden kustantajille mutta sen sijaan tiukka väite, että ennen kustannusliikkeissä oli enemmänkin miehiä ja naisia, jotka osasivat lukea ja siis tunnistivat hyvän tekstin, kun joku asetti sen eteen ja poistui kunnioittavasti takavasemmalle suodaksen lukurauhan. Vikstenin kanssa voi aivan rauhassa keskustella esimerkiksi Henry Jamesin rakenneideoiden toteutumisesta Joycen novelleissa.
Sellaisiakin aikoja on eletty, että akateeminen kirjallisuudentutkimus on ollut siinä määrin saappaisiinsa nukahtanutta, että todellinen teoreettinen ja käytännöllinen asiantuntemus on asunut kustannusliikeissä.
On se erikoinen ammatti. Kukaan ei koskaa pystytä patsasta kustantaalle kuten ei arvostelijallekaan. Pitäisi kyllä.
Ei pystytä siksi, että kustantaja on muun ohella hiukan kuin hermotautien erikoislääkäri, joka joutuu tutustumaan sangen moniin hetkellä ja vaiheessa, jota asianomainen ei tuonnempana halua muistaa. Menestyvä akateemikko ei halua tunnustaa, että hän on ollut joskus persaukinen neurootikko. Politikko tai liikemies ei millään muotoa halua muistettavan, että hän tuli aikoinaan alistaneeksi käsikirjoituksensa kustantajan tutkittavaksi ja sai sen tulitikkurasian kanssa takaisin.
Jokainen marsalkka kantaa repussaan korpraalin jämiä. Yleensä ne on piilotettu huolellisesti, mutta ei aina.
= = =
Perun eiliset paskapuheeni. FoxIt Reader on kuin onkin hämmästyttävä ilmaisohjelma pdf-tiedostojen lukemiseen ja moneen muuhun. Ennenkuulumatonta!