Sivun näyttöjä yhteensä

28. helmikuuta 2006

Skaldit

Mistäköhän kielestä Antti Tuuri on suomentanut Islannin saagoja? Opetellut tietysti niiden kieltä.

Ei se niin tolkuttoman vaikeaa ole. Muinaisskandinavia ja norjan kielen varhaismuodot liittyvät toivottavasti edelleen ruotsin kielen maisterin opintoihin.

Klassikkojen kääntäminen on myös asia sinänsä. Kaikesta saa selvän, koska kaikki on tutkittu. Hitusen liioitellen voi sanoa, että jokaisesta erikoisemmasta sanankäänteestä löytyy tieteellinen julkaisu.

Tiedän koska olen aikoinani arvostellut Saarikosken Odysseia- suomennoksen Parnassoon alkutekstiin ja Manniseen vertaamalla. Suomennos oli muuten erittäin hyvä vaikka Saarikosken ratkaisu käyttää omituista versiota alkuperäisteoksesta oli huono. Mannisen suomennoksen lukemisesta tulen merisairaaksi.

Tässä kohdin olen eri mieltä kuin etevät mestarini, Anhavasta alkaen. En kykene näkemään Mannisen nerokkuutta runoilijana enkä varsinkaan runon suomentajana.

Antti Tuurin suomentama Kalju-Grimrinpojan saaga ja Palaneen Njallin saaga ovat parasta kertomakirjallisuutta, mitä maailma on ylimalkaan tuottanut, ja suomennoksina loistavia, vivahteikkaita ja täsmällisiä.

Se on kai tiedetty laajoissa piireissä, että Veriveljien saaga ja Lohilaaksolaisten saaga ovat mahtavaa kirjallisuutta, mutta vasta nämä kaksi muutamia vuosia sitten ilmestynyttä suomennosta osoittavat heti ja vastaansanomattomasti miksi.

Se on viisasta, etten opeta nykyisin oikeustieteen ylioppilaita. Panisin heidät lukemaan kaunokirjallisuutta. Palaneen Njallin saaga on kertomus yhteiskunnasta, joka kaatui laillisuuteen. Njall oli päällikkö, joten hän osasi lakikirjan ulkoa, ja istui tuomarina niissä loputtomissa perintö- ja testamenttiriidoissa, joista tuli Islannin tuho.

Egil itse on hyvä esimerkki siitä, että soturi ja runoilija on ollut usein sama asia. Egilin "Pojan kuolemasta" ei ole olemassa minua tyydyttävää suomennosta, mutta Aale Tynnin versiosta (Tuhat laulujen vuotta) saa himmeän käsityksen skaldien taidosta. Runo iskee kuin sotakirves.

Kaikki vanha skandinavinen kirjallisuus ei ole vaivan arvosita. Snorri julkaistiin aikoinaan kolmiosaisena suomennoksena. Siellä on seassa kaikenlaista höpöä, joskin myös reteitä juttuja, esimerkiksi siitä kuninkaasta, joka yöllä kusella käydessään putosi ylisiltä olutsammioon ja hukkui. Opetus alkoholin vaaroista. Edda huljuu mytologioissa.

Ikääntyneemmistä teksteistä - Internet on antelias. Kun näin myymälässä Pasolinin kolme keskiaikaelokuvaa erikoistarjouksena, jäin muistelemaan Canterbury Talesia ja otin hyllystä Robinsonin hyvän edition. On se kieli vähän vaikeaa. Elokuvassa hyvin näkyväksi nostettu kohtaus Myllärin kertomuksesta, se jossa emäntä työntää yöllä takapuolensa kosiomiehen suudeltavaksi, menee näin:

Derk was the nyght as pich, or as the cole,
And at the wyndow out she putte hir hole,
And Absolon, hym fil no bet ne wers,
But with his mouth he kiste hir naked ers...

Googelella löytyy heti kaksi verkkopaikkaa, jossa koko teos on alkuperäistekstinä, vaikeat sanat samalle sivulle hyperlinkitettyinä. Ja on siinä kieltämättä myös käännös nykyenglantiin. Olen kyllä samaa mieltä kuin Ezra Pound, tuo raivokas henkilö, jonka mielestä Chaucer on vielä parempi runoilija kuin Shakespeare, eli siis Englannin paras. Luultavasti Pound kyllä itse oli mielestään näitäkin etevämpi, eikä hän kovin pahasti erehtynyt.

Pound sanoi, että henkilö, joka ei lue Chauceria alkuperäisversiona, ei ole tuon teoksen arvoinen. Internetistä puheen ollen ja helppotajuisempia tekstejä ajatellen Shakespeare on kauttaaltaan verkossa ties miten monena versiona, ja myös siinä käsillä oleva sanasto auttaa nykylukijaa sekä vaikeita sanoja että hämäriä viittauksia ajatellen.

Ja löytyy sieltä myös henkilökohtainen suosikkini John Donne. - Suomennokseni:

Kuolema

Kuolema, kieroilet kun jotkut luulevat
sinua suureksi. Tuska on tarpeeton.
Kuoleman iskemän miehen näet kaatuvan,
muttei hän kuolekaan, hän nukkuu pois.
Lepo ja uni on kuvasi, onneton;
uni on suloinen, kuolema voimaton.
Viet meiltä ihmisen, ruumis saa levon,
sielu ei tuhoudu multamme mukana.
Kuolemaa tanssittaa kuningas, myrkky,
kohtalo, sattuma, rikolliset.
Kuolemaa orjuuttaa sairaus, sota.
Olet kuin unikko, kuin jokin lääke.
Kuinka voit, kuolema, kerskata unesta?
Heräämme aikanaan ikuiseen elämään,
ei ole Kuolemaa, kuolema on kuollut.

8 kommenttia:

  1. Manninen oli ylivertainen riimien napittaja. Jollei perussuomi riittänyt, piti keksiä uutta. Leinolta Mannisen oppilaana löytyy myös tätä kuolta-mielipuolta. Sarkiakin oli hyvä riimittäjä, parempi kuin edelliset ja pysyi kohtuullisesti ruodussa. Mannisen joluilevat joutsenet olivat kouluesimerkki sanamaalailusta. (Hyi hittolainen Jyrinkosken ääntä.) En tiedä, vieläkö sitä kakaroilla luetetaan, edes esimerkkinä muinaisuomalaisesta taiderunoudesta.

    VastaaPoista
  2. Mannisen Ilias on kauniisti sanottuna lukukelvoton. Koska rytmi on tärkein asia kaikesta, Manninen turvautuu sellaisiin sanaepäsikiöihin kuin etp', kosk' jonk' kaikk' kuink' ja josp', vain muutamia mainitakseni. Tuloksena on kaikkea muuta paitsi sujuvaa runosuomea. Arvosta nyt sitten tällaisen käännöksen perusteella Homerosta suurena runoilijana, kun hänen tekstinsä takeltelee käännöksessä joka toisella rivillä kuin humalaisen urheilutoimittajan kirjoituskone. (Olivetti, arvelisin. Adlerissa oli valurautakuoret eikä se hievahtanutkaan, vaikka sitä potki.)

    Äidinkielen opettajani Anja Pihlajaniemi mainitsi minulle aikoinaan, että Otto Manninen oli suomen kielen nerokkaimpia loppusointujen käyttäjiä. Vasta kun tutustuin Mannisen omaan runouteen, totesin että sehän on totta.

    VastaaPoista
  3. Ad A-KH

    Ettet vain itsekin ole "aaluva aimo", jonka muistamme Telemakhoon yhteydestä.

    VastaaPoista
  4. Enää en liene. (Oliko se näin?)

    VastaaPoista
  5. En tiedä, sopiiko seuraava sitaatti tähän yhteyteen, mutta menköön.
    Kyllä se joitain ajatuksia saattaa herättää.

    Anthony Holden kirjoittaa Shakespeare-elämänkerrassaan (s. 297-98) seuraavasti.

    "Shakespearen sanavarasto oli yli kaksikymmentätuhatta sanaa. Vertauskohtana mainittakoon Miltonin (Kadotettu Paratiisi/RR) kahdeksantuhatta tai tuon ajan keskiverto stratfordilaiskadunmiehen kolme neljäsataa - tai oman aikamme Oxfodista tai Cambridgesta valmistuneen opiskelijan kolme neljätuhatta."

    (Lähdeviite antaa tiedon: Max Müller, Lectures on the Science of Language, sit. Michell 1996, 19-20)

    Tässä ei tietenkään ole tarkoitus asettaa esim. Shakespearea tai Miltonia johonkin paremmuusjärjestykseen taiteellisesti.

    Mutta jos sanavarastot ovat faktisesti näinkin tarkkaan selvitettävissä (millä kriteereillä?), niin mikä olisikaan ollut Chaucerin sanvarasto?

    Hieman ironisesti voinee väittää, ettei esimerkiksi Mannisen ja James Joycen sanavarastoa voi edes arvioida, koska neologismien keksijällehän ei ole olemassa mitään rajoja.

    VastaaPoista
  6. Ad Rasanen -
    Shakespeare 31,534 ERI sanaa tietokoeella laskettuna.

    Ehkä sanojen lukumäärä ei ole edes suuntaa antava tieto. Esimerkiksi kantasana - johdos -suhde varmasti vaihtelee jopa Euroopan kielissä, ja kiinassa on tunnetusti niukasti kantasanoja eli radikaaleja.

    Ellet Rasanen tunne, niin Harold Bloom (ei sukua Joycen henkilöhahmolle) on isoissa kirjoissaan kirjoittanut varsin vakuuttavasti Kirjallisuuden "kaanonista". Hän on suuri Shakespeare-fani, mutta minulle käsittämättömästä syystä kannattaa kovin myös Miltonia.

    VastaaPoista
  7. Ad A-KH

    Ulkomuistista:

    "Olen vastikään lakannut kaipaamasta.
    En enää liene."

    Muistaakseni lopussa on piste.

    Katson kirjasta kun kerkiän.

    Tuomas Anhavan runo siis.

    VastaaPoista
  8. Tuollahan tuo Bloomin "The Western Canon" odottaa lukijaansa niinkuin moni muukin tiiliskivi.
    Sitä aina sieltä sun täältä vilkuilen.

    Samoin odottavat Bloomin Hamlet-kommentaarit sekä massiivinen valikoima "Genius".

    "Lukemisen ylistyksen" sentään ehdin jo lukea.

    Myös netistä olen kelaillut tämän tuotteliaan "juutalais-romantikon" (!?) aivoituksia.

    Eli olen Harold Bloomin suhteen mielestäni erittäin hyvin "lähtökuopissa".

    Ostin noita Bloomin kirjoja, kun olin pari vuotta sitten vaihteeksi taas kerran saanut kerta kaikkiaan tarpeekseni filosofisista jaaritteluista.

    Niistä minä tuskin enää eroon pääsen, mutta kyllä kaunokirjallisuus tekee aina erittäin hyvää sille, joka uhkaa jäädä pelkästään käsitteistä ja argumenteista rakentuvan "virtuaalimaailman" vangiksi.

    Historia ja kirjallisuus - ei niinkään logiikka - pitävät minun "filosofiani" hengissä.

    Tässä - hyvin laajassa - mielessä olen yhä (yli 35 vuotta myöhemmin) nietzscheläinen, joskaan en postmoderni.

    VastaaPoista