Petkutusdokumentteja?

Kaikkein hienoimmat BBC:n luontodokumentit herättävät kysymyksen, mikä on rakenteeltaan ja tarkoitukseltaan tämä uusi taiteen laji. Kaupallisesti joku on saanut täysosuman. Dokumentit ovat olleet hyvin pienen yleisön tuotteita, ja niitä on häirinnyt masentava opettavaisuus, koska ammattilaiset eivät niitä katsele. Joillekin sukupolville syntyy heti torjunta ja kytkentä kansakoulun haikeisiin rainoihin ja kaitafilmeihin.

Televisiodokumentti nousi kahta reittiä. Meillä muistetaan poliittiset, kiivailevat kuvakertomukset. Niihin liittyy erikoisesti Reino Paasilinnan nimi. Muutamat tieliikennettä pohtivat jaksot (”Joutukaa sielut”) tuntuvat edelleen hätkähdyttävän hyviltä ja sisältävät ainesta, joka ei koskaan yleistynyt. Paasilinna ei empinyt käyttää satiirisia inserttejä, esimerkiksi tuoda näyttelijöitä veisaamaan virttä kolaripaikalle tumiissa palttoissa ja valkoinen  huivi kaulassa. Toinen reitti oli mediapersoonallisuuksien varaan rakentaminen. Nykyisin sellainen on Sir David Attenborough eli BBC ja luonto. Varhaisia kollegoja olivat Bronowski (Ascent of Man) ja Kenneth Clark (Civilization). Edelleen on vauhdissa Simon Schama.

Nämä ovat tiedemiehiä ja aivan ihmeellisiä innostuksessaan, joka tarttuu heti katsojaan. Sääli ettei Suomessa ole vastaavaa. Esko Valtaoja ja Kari Enqvist hukkaavat aikaa kirjoihin, joita riittävän moni ei lue (ja joissa englanninkielinen kilpailu on kova). Sitten ovat historiadokumentit, joista oma suosikkini on edelleen 1970-luvun ”World at War”. – Lukija huomaa, että valtavasta kirjallisuudesta huolimatta Suomen sodista ei ole vastaavaa. Kunnolla spiikattu kooste aikalaisfilmeistä ei ole sama asia. Tarvittaisiin lisäksi iso persoonallisuus ja ankara läpäisyvoima.

Sana ”dokumentti” tarkoitti vielä hiljan todistuskappaletta. Noin kymmenen vuotta sitten alkoi keskustelu luontokuvien – siis stillien – lavastamisesta. Kysyttiin, ovatko ne aidosti dokumentteja. Kysymys on vaikea, koska jopa eläintarhassa otettu ”harvinainen luontokuva” voi olla oikeasti hieno. Silti asiaan jää pieni petkutuksen maku.

Attenboroughin ryhmä on tehnyt dokumentteja dokumenttien teosta. Ne ovat kiehtovia. Katsoja ymmärtää, että sellainen filmi (”Elävä luonto” eli tässä yhteydessä laaja kokonaisuus ”Planet Earth”) on pakosta näytelty ja lavastettu. Ei ole mahdollista, että läähättävä ikämies Attenborough kömpii sademetsässä tai savannilla muitta mutkitta jonkin ainutlaatuisen luonnonilmiön tai elukan ääreen, ja kamera seuraa kuin noidan oppipoika.

Näiden dokumenttien dramaturgia on suunniteltu ja toteutettu huolellisesti ja taidokkaasti. Katson niitä kerran toisensa jälkeen, etenkin silloin kun hyvän romaanin lukeminen olisi henkisesti liian vangitsevaa ja neurologisesti liian kuormittavaa, eli melkein aina.

Nyt nähtiin jokin hirvitys Niililtä. Otin selvää, että ”dokumentin” puuhanainen Joanna Lumley on hyvinkin kuuluisa ns. näyttelijä, lukuisien hyvien asioiden edistäjä , ihmisenä verraton ja monin himoituin palkinnoin koristeltu. Mutta näytellä hän ei osaa, ja hänen maineensa erilaisten puhuttujen tehtävien toteuttajana tuntuu johtuvan siitä, ettei hän osaa liioin puhua. Hän jotenkin matkii puhesyntetisaattoria.

Esiintyminen on kuin Kaliforniaa pahimmillaan, hengästynyttä kiljahtelua ja mukaansa tempaavaa vain samassa mielessä kuin rikospoliisin karhu-ryhmä on mukaansa tempaava.

Tämä kysymys dokumentista kaupallisena eli poliittisena tuotteena on mietityttänyt minua siitä alkaen, kun Rommin ”Arkipäivän fascismi” (1965), oli uutuus. Jokin siinä ei tuntunut aidolta, vaikka kuvamateriaali oli kauhistuttavan aitoa. Se oli propagandaelokuva. Ohjaaja tiesi, mitä kaikkea Neuvostoliiton arkipäivän fascismista ei kerrottu. – Olen kai maininnut tässä blogissa, että sotarikostuomioistuimessa Leningradissa eräille saksalaisilla oli langettamassa kuolemantuomioita Katynin metsän joukkoteloituksista parikin neuvostoliittolaista ”tuomaria”, jotka olivat olleet itse tekemässä noita teloituksia.

Alain Resnais’n ”Yö ja usva” (”Nuit et brouillard”) oli tuotu Suomeen 1960. Näin sen elokuva-arkistossa. Michel Bouquetin järkyttävä kertojan ääni ja elokuvakerronnan koruttomuus teki suunnattoman vaikutuksen. Oli sekin propagandaa, mutta kun teksti oli erinomaisen hienosti kirjoitettu ja pohjalla oli ihmisen ääni, toisin kuin Rommilla ja hänen jälkeensä lukuisissa venäläisissä ja amerikkalaisissa sarjoissa…

Asiat asioina

Televisiossa suomalainen poliitikko sanoi, ettei Margaret Thatcherilla ollut juurikaan ystäviä. Hän oli niin voimakkaasti suuntautunut asioihin.

Tuollaista piirretä todella hoidetaan neurologian klinikoilla. Tautiin ei oikein ole lääkkeitä. Perinteinen hoitomuoto on nimeltään humanistinen sivistys, varsinkin taiteet. Keskittyminen asioihin ihmisten sijasta lienee joissakin tapauksissa ensimmäinen merkki dementoitumisesta tai sitten geneettinen virhetoiminto.

Kieltämättä meillä on edelleenkin tehtäviä ja virkoja, joissa tuota henkistä  rakennetta on vanhastaan pidetty suotavana. Esimerkki on korkeammat tuomarinvirat. Upseerit ovat alkaneet lipsua.

Ideologioiden aikakauden (1930-1990) jälkeen tuli rutiinikäsitteiden aikakausi. Saamme vieläkin kestää sellaisia käsitteitä kuin kapitalismi, markkinatalous, uusklassinen taloustiede. Sosialismi on unohtunut, nyt kun sitä tarvittaisiin.

Tämä on sutkaus. Emme me sosialismia tarvitse, vaan parlamentaaristen sosialistien ennen korostamaa vahvaa keskittymistä julkisiin palveluihin.

Villeinkään amerikkalainen republikaani ei kuvittele tulevansa toimeen ilman valtiota (osavaltiota). Suomessa voisi ajatella, että lopetettaisiin peruskoulut ja laskettaisiin syrjäseutu kellumaan. Sähköt katkaistaisiin, ovet lukittaisiin ja avain vietäisiin Turkuun Aurajokeen heitettäväksi.

Tuo ei ole edes vitsikästä. Sekään ei ole vitsikästä, että julkinen valta eli valtio ja kunnat jää alalla kuin alalla yksityisten jalkoihin. Tämä ei ole todiste thatcherismin puolesta. Yksityistäminen ei ole välttämättä eikä kaikissa asioissa todella tehokkaampaa. Sen sijaan tiedämme nyt, että tämän asian laskeminen on vaikeaa.

Päivän uutisjuttu julkisten palvelujen puolella oli terveydenhoito eli terveyskeskusjärjestelmä, jonka on käymässä pahasti. Luulen ettei pääomasijoittajien ilmoitettuja suurvoittoja pidä pohtia ottamatta laskelmissa huomioon valtion ja yksityisten ylläpitämiä vakuutuksia.

Presidentinvaali on teatteria ja se on alkanut viihdyttääkin. Kauhistuin Sari Essayahia televisiohaastattelussa. Miellyttävän tuntuinen ihminen, joka ilmaisee itseään selkeästi ja tuntuu osaavan ainakin EU-asiat erittäin hyvin ja on lisäksi sievä.

Häneltä kysyttiin maailmankaikkeuden tai mahdollisesti maapallon ikää, johon hän vastasi:” En tiedä.” Kysymys tarkoitti selvästi kehitysoppia ja kreationismia. Essayah selvensi käsitystään kehitysopista: ”Se on teoria.”

Pohdin pitkään, mitä tuo tarkoitti. Tulkintani on, että ”en tiedä” sisältää tieteen kiistämisen ja ”teoria” tarkoittaa, että saattaa se olla toisinkin.

Meillä on siis populistin lisäksi ehdokkaana todellinen uskonnollinen fundamentalisti. Tämä ei ehkä ole muille uutinen. Minulle se oli, ehkä siksi, että olen seurustellut paljon pappien kanssa.

Tieteen tulokset eivät ole tosia. Käytännössä riittävän kuvailun mukaan tieteen tulokset on perusteltu ymmärrettävästi ja havaittuihin tosiasioihin tukeutuen, ja ne voidaan falsifoida eli havaita virheellisiksi. Teoria on esimerkiksi vasta alle 100 vuotta tunnettu käsitys mannerlaatoista ja niiden liikkeistä. Sanaa käytetään mielellään väärin – puhekielessä se tarkoittaa joskus ”arkielämän tarpeita vastaamaton, elämälle vieras”.

”Harmaata on kaikkia teoria” (Grau, teurer Freund…) sanovat sivistyneet – muistamatta, että se on Goethen ”Faustissa” Mefiston eli paholaisen esittämä repliikki.

Vastasin useille vaalikoneille. Viimeiset olivat johdonmukaisesti Väyrynen, Essayah ja Soini. Omaa ehdokasta ei ole. En äänestä. Mutta käyttöjärjestelmiä olen asennellut ja jopa sorkkinut onnistuneesti registryä.

Kuiskauksia ja kysymyksiä

Ainakin kaikki kommentoijat tuntuvat olevan kanssani samaa mieltä siitä, että sähköyhtiöissä toimii kaikenlaisia kelmejä, jotka eivät osaa ammattiaan. Paitsi jos ammatiksi katsotaan asiakkaiden nylkeminen.

Kommentoija JarMom esitti yhteenvedon kantaverkon rakenteesta ja johdatti kysymykseen, johon en ole itse vielä löytänyt vastausta: mikä meni joulunpyhinä vikaan?

Luultavasti sähköyhtiöiden suunnasta on heitetty tietoja maakaapelien hinnasta, ja summat ovat hirmuisia. En ole varma siitäkään, on kymmentä miljardia euroa suurempi summa arvio kaikkien ilmajohtojen muuttamisesta maakaapeliksi.

Ehkä joku osaa vastata tähän.

Oman ymmärrykseni mukaan taajama-alueet ja kriittiset sähkön kuluttajat ovat asia erikseen. Mielestäni tähän ei pidä sekoittaa yksittäisiä asuntoja eikä varsinkaan vapaa-ajan asuntoja. Niistä joutavat sähkö olla poikki pidempäänkin.

”Taajama” on tietysti vaikea määritellä, mutta ei mahdoton. Näkyyhän se onnistuneen tieliikenneasetuksen kirjoittajalta ja liikennemerkkien suunnittelijaltakin. Tiedämme mikä on nopeusrajoitus taajamissa.

Kriittisellä kohteella tarkoitan esimerkiksi karjatilaa. En omista sellaista mutta uskon, että sähkö on saatava, koska muuten ensin maidon ja sitten lehmien käy huonosti. Aggregaatti jonka edeltäjän nimi oli ennen sotia ”maamoottori”, hauska sana, ei ole mahdottoman kallis eikä vaikea kuljettaa. Verkosta käy ilmi, että kojeet ovat, kuinka ollakaan, tilapäisesti lopussa vähän kaikkialta. Kohtuullinen peli, joka pitää yhden perheen asunnossa elämää yllä, näyttäisi maksavan joitakin satasia.

Edelleen suurella hartaudella tutkimani Tekniikan Maailma, varsinkin Rakennusmaailma, sisältää jatkuvasti hyödyllistä alan tietoa ja jopa testejä. Olen muistavinani, että Hondan kaljakorin kokoista vekotinta väitettiin hyväksi.

Minulle tuli mieleen, että pienenpieni butaanikeitin, pikku partiolaisten mallinen, voisi nyt olla järkevä ostos. Kuppi kuumaa tekisi terää pimeässä istuskellessa.

Sekä tietoverkko että sähköverkko ovat osoittaneet pahan haavoittuvuutensa. Tunsin kerran murhamiehen, joka lupasi pamauttaa maakaasulinjan ja pari korkeajännitepylvästä poikki, jos pääsisi Kakolasta. Pidin ajatusta hyvänä, koska ei niitä kukaan varioi, mutta jätin kertomatta mielipiteeni.

Tässä on ollut puhe vain sähkön jakelusta. Sähkön tuottamisesta onkin puhuttu vuosikymmeniä, eikä suurta yksimielisyyttä ole syntynyt.

Haluaisin kiinnittää huomion vielä yhteen ongelmaan, tämän ydinvoimala- ja päästökysymyksen sivuuttaen.

Los Angelesissa oli ennen mainio liikennelaitos. Sotien jälkeen öljy-yhtiöt ostivat firmat ja käärivät jiskot rullalle. Vielä siellä  90-luvulla asuessani kaupunki oli käytännössä vailla julkista liikennettä.

Olisiko niin, että akkumulaattori- ja paristotekniikka on päästetty jotenkin unohtumaan? Lähes kaikki tietävät, miten surkeita kännyköiden ja läppäreiden akut ovat. Sähköautoissa sähkön varastointi tuntuu edistyvän kovin vaivaisesti.

Eikö tilanne olekin kiusallinen? Maapallo on sangen kuuma kappale, mutta planeettaan varastoituneen energian käyttäminen on lähinnä fantasiaa. Taivaalta paistaa ihmisen näkökulmasta ehtymätön energian lähde, aurinko. Se pitää kunnossa koko eliöjärjestelmämme, mutta vain vaivoin pienen perheen kesämökin. Olisiko yhteenveto tästä kaikesta tutkimuksen suuntautuminen liiketoiminnan tavoin pian kertyvien voittojen tavoittelemiseen? Jos on, Clausewitz varoitti juuri siitä, taktisten voittojen hankkimisesta strategisten menetysten hinnalla.

Uskaltamisen himo III

Haanpäätä yritettiin kääntää Helsingissä toimineiden tovereiden johdolla, Erkki Valan ensimmäisenä, Marxin oppiin ja sen neuvostoliittolaiseen muotoon. Hän suhtautui kirjakultaan kielteisesti.

Ajatus kunnon sosialistin saamisesta omiin riveihin perustui rahaherrojen rääpimiseen, mutta se ajatus puolestaan perustui oivallukseen, että vastakkaisista puheista välittämättä herroille ja hölmöiille on eri säännöt. Tämä tuli erikoisen kipeästi esiin rikastuneiden kansanmiesten kuvauksissa, joita on paljon.

Sotalaitos vihan kohteena oli eräs vallan käytön koneisto, ja monille tuttu. Armeijassa oli ja on paljon hullua – mutta Haanpää viihtyi pesäpallokentällä, myös pelaajana, ja se on vielä hassumpaa puuhaa. Omaan kokemukseen perustuneiden urheilujuttujen suuri määrä kertoo kilpailemisen askarruttaneen kirjoittajaa. Hän tuntuu tulleen sellaisiin ajatuksiin, että on se hauskaakin, kun muistaa pitää leikin leikkinä.

Ja nyt ollaan tässä kirjoituksessa itse asiassa. Jos minä särjen juovuspäissäni vaikka vahingossa naapurin seinäpeilin, niin rahat esiin!

Kun kansanomaisista palkitsemisjärjestelmistään tunnettu Fortum ja sen väitetty kilpailija Vattenfall jättävät talot sähköittä vuorokausiksi, korvaukseksi tarjotaan limunaatipullon hintaa. Syypää ei ollut yhtiö vaan luonnonvoimat. Kun pankki pihistää rahaa asiakkailtaan ja karsii näiltä vähiäkin palveluja, se harjoittaa mielestään tervettä liiketoimintaa ja edistää yhteistä hyvää. Kuka sitä uskoisi?

Haanpää ja Linna ovat nähneet tämän kaksinaisuuden ja hyvin havainnollista kuvausta esittävät Päätalo (metsä- ja uittotien palkat sellaisella tasolla, ettei riski mies ansaitse päivän syömisiään) ja Veijo Meri (tyhmien sotamiesten ja heihin verrattavien petkuttamisesta). Suomalaisen kerrostalonpojan sortuminen odottaa vielä kuvaajaansa.

Suomessa ja Manner-Euroopassa laki on erikoisen ja tarkoituksellisen epäselvä, kun vahingonkorvaus ja vahingonkorvaus tarkoittavat eri asioita. Briteillä on kumminkin ”tort” ja amerikkalaisilla eerilaisia ”damages” –järjestelyjä.

Se toinen vahingonkorvaus on ns. delikti, tuo peiliesimerkki. Vahinko on aiheutettu joko rangaistavalla teolla tai muutoin menettelyllä, jota laki ei hyvällä katso, kuten mahdottomalla huolimattomuudella. Se jälkimmäinen vahingonkorvaus puolestaan on yksi seuraamus sopimuksen rikkomisesta. Myyt kaverille toimivan koneen (auton, tietokoneen, vaikka polkupyörän), ja siinä onkin raskas vika. Pelkkä purku ei riitä, jos ostaja kärsi muutakin vahinkoa. Tilasit sähkömiehen, ja tämä yhdisteli piuhat niin että kalusteissa (vaikkapa jääkaapin ovessa) oli verkkovirta, joku sai sähköiskun ja lisäksi keittiö kärähti. Sähkömies maksaa (lain mukaan).

Tuo jälkimmäinen eli ns. suoritusvirhe on virttynyt pahasti niissä tilanteissa, joissa vastassa on suuri yleisö. Keskenään firmat kyllä hoitavat asiat. Voi olla, että Tapanin ja Hannun myrskyt olivat luonnonilmiöinä sellainen voittamaton este, josta juristi käyttää nimitystä force majeure. Itse en tuota tällä syömällä uskoisi. Sähköyhtiö on sitoutunut toimittamaan sähköä. Luonto ilmiöineen kuuluu yhtiön riskin piiriin. Kovakaan myrsky ei ole ihmeellinen asia ja avojohtimien pitäminen metsässä on yhtiön säästäväinen ratkaisu. Vastuu ratkaisusta kuuluu sille eikä onnettomalla sähkön käyttäjälle, joka ei voi muuta kuin napsutella katkaisinta siinä toivossa, että valkeus tulisi.

Se on force majeure, että DC 8 tai Boeing tai Airbus lentää pasauttaa korkeajännitejohtoihin muualla kuin lentokentän lähellä.

Energiayhtiöiden, pankkien ja vakuutusyhtiöiden käsitys vahingonkorvausvelvollisuudesta on muotoutunut omalaatuiseksi. Vaikka meillä on ryhmäkanne, kuluttaja-asiamies ja kuluttajariitalautakunta, paljon ei ole kuulunut. Ainakin jälkimmäinen, siis tämä kollega P. Ståhlbergin johtama laitos, on rämeytetty pikkunilkkien loputtomien sotkujen selvittelyyn.

Meillä vain sellainen Väyrynen muutoinkin mielenkiintoisten puheittensa keskellä  äyhkii, että hallituksen olisi pitänyt puuttua yksityisten osakeyhtiöiden asioihin! Miten se tapahtuisi, sitä en osaa kuvitella. Ehdotan tuomioistuinta ja hyvää asianajajaa. Papereihin painetut vastuunrajoitusehdot eivät ole yksipuolisina välttämättä voimassa.

Uskaltamisen himo II

Rafael Koskimies, joka tiesi vain sen, mitä hänelle oli kirjoista opetettu, eikä ymmärtänyt sitäkään vähää, kitisi että Pentti Haanpään kirjoissa ei esiinny henkisesti kehittyneitä hahmoja. Veijo Meri vastasi hänelle aikoinaan esseessään, että joka sivulla esiintyy yksi, nimittäin Pentti Haanpää.

Linnan nostaminen akateemikoksi aiheutti kuohuntaa akateemisissa piireissä, joissa selvitettiin, että Linna on tyhmä ihminen, jonka historian käsityksetkin ovat vallan vääriä.

Muuan Juha Mälkki julkaisi 2008 tutkimuksen ”Herrat, jätkät ja sotataito”. Otsikko ja kirjoittajalta edellytetty tieteellisyys peittää näkyvistä sen, että puhe on paljon laajemmasta ilmiöstä kuin sodankäynnistä.

Mälkki kehittelee amerikkalaisten ja suomalaisen Knut Pippingin (Komppania pienoisyhteiskuntana) huomiota, joka tulisi opettaa kaikille lakimiehille ja opettajille.

Yhteisöllä on kaksi tai useampia sääntöjärjestelmiä, jotka voivat olla keskenään räikeässä ristiriidassa. Linnan Kristus-hahmo, luutnantti Koskela, ilmaisee ajatuksen romaanissa sanomalla, että asialliset asiat hoidetaan ja muuten ollaan kuin Ellun kanat. Tutkijat ovat selvitelleet, miten Ellun kanat ovat. Esimerkiksi sotilaallisuus on häpeällistä, herrojen kotkotuksista ei tarvitse innostua, kuri on tahallista vittuilua ja urhoollisuus yksityisasia, josta ei ole aihetta puhua aikamiesten kesken.

Solidaarisuus on liian hieno ja vaikea sana – siinä on tuo ikävä d-kirjainkin – mutta omassa poppoossa ja etenkin oman pakkikaverin kanssa keskinäinen tuki oli erittäin vahva, ja sen pohjalla oli luottamus.

Miksi Linnan sotilaat vetivät liikkuvat taakse, kun hullu eversti (Karjula) raivosi konekiväärien hylkäämisestä ja haavoittuneiden kantamisesta? Koska vastavuoroisuus on itsestään selvää. Jos minä jätän nyt kaverin haavoittuneena kuusen juurelle, minulle itselleni tehdään ennen pitkää sama. Jos kannan jalattoman miehen turvaan, voin toivoa itselleni samaa, jos menen vaikka miinaan.

Haanpää sanoi 30-luvulla jokseenkin suoraan, että todellinen talonpoikaismarssi oli käynnissä kaikilla Suomen maanteillä ja että isänmaallisuudesta hihkuivat eniten ne jotka hyötyivät siitä rahallisesti.

Hän oli hyvin kiinnostunut hupsuista ja huijareista ja tässä mielessä Aleksis Kivi pois lukien Suomessa harvinainen kirjoittaja. Perinteen hän kyllä tunsi; Svejk oli ilmestynyt 30-luvulla samojen vasemmistoleirin pikkukustantajien tuotteena kuin pari hänen omaa kirjaansa.

Oikeastaan jokaisessa kirjassaan hän käsittelee tätä kaksien lakien kysymystä. Ne menehtyvät, jotka luulevat, että asia on niin kuin se sanotaan tai niin kuin se näyttää olevan. Muistikirjojensa mukaan hän oli itse mies, joka ”ei uskonut mihinkään”. Haanpäästä kirjoittaneet ovat yhdistäneet tämän liian äkkipikaisesti uskontoon. Haanpäää vihasi kirkkoja, pappeja ja ”taikausta”, mutta hän ei uskonut luonnollisen ja yliluonnollisen eroon eli ”todellisuuteen”. Vähän väliä tämä kahden varjon mies johdattaa kuvattavansa seisomaan omalla haudallaan.

Haanpää käyttää useita kertoja vertauksena maailman ja havaintojen näennäisyydestä elokuvaa – aineettomia kuvia, joiden nauttimisesta vatsa ei täyty. Se ei estänyt häntä puuhaamasta Nyrki Tapiovaaran kanssa useampaakin elokuvahanketta, joista ei sitten tullut mitään.

Realismi, edelleen vallassa oleva kirjoittamisen tapa, esittää ihmisen ja ihmislauman olosuhteiden tuloksena. Tässäkin muuten fasismi ja kommunismi ovat yhtä mieltä. Aateliskirjallisuus, jota edustaa etenkin runous, uskotteli näyttävänsä maailman ihmisineen valintojen tuloksena, ja asioiden outoon tilaan olisivat vaikuttamassa myös ns. aatteet.

Linna on enimmäkseen realisti mutta Haanpää kirjoittaa toisin kuin väittää kirjoittavansa. Tapahtumia määrää väistämättömyys, kuten sota tai vanhuus, mutta lisäksi sokea sattuma, joka tekee rikkaasta köyhän ja köyhästä rikkaan, ja viisaasta hupsun. Käsitteen merkitystä painottaen hän on Suomen kirjallisuuden ensimmäinen modernisti, joka näkee maailman samanlaisena kuin matematiikka tai fysiikka, joista hän ei liene ollut perillä.

Uskaltamisen himo I

Ei ehkä ole parempaa mittaria ajan liikkeiden punnitsemiseen kuin kauno- ja tietokirjallisuus. Lehdistön uutisissa ja artikkeleissa ei juuri koskaan ole mitään uutta, mutta kirjallisuudessa on.

Suomessa ehkä vain kaksi merkittävää kirjailijaa saavutti sanojan aseman ennen sotia ja kykeni säilyttämään tuon aseman rauhan jälkeen, Waltari ja Haanpää.

Waltarinkin voisi jättää tässä yhteydessä pois, koska hän oli tehnyt suuren työn Väinö Linnan edeltäjänä Helsinki-romaaneillaan ennen sotia, romahtanut henkisesti ja noussut tappion tulkiksi historiallisilla romaaneillaan, jotka ovat jääneet vaille jatkajaa. (Viihteellinen historia tyyppiä Utrio ja Hirvisaari saa lukijan punehtumaan häpeästä, koska Waltarin mainitsemisen jälkeen niistä tulevat mieleen syvällisyyttä ja merkitystä ajatellen abiturienttien vanhojen tanssit, uusia ihmisiä vanhoissa vaatteissa toistamassa ikivanhoja askelkuvioita.)

Myös Sillanpää katkesi henkisesti. Jo ”Elokuu” (1941) oli syntynyt kustantajan toimittajien vahvasti muokkaamana, ja rauhan aikana hän ryhtyi mielihyvin varajoulupukiksi eli Suomen historian ensimmäiseksi mediahenkilöksi. Otavassa oltiin tietävinään 1960-luvulla, että jopa parta ja patalakki oli suunniteltu markkinointimielessä, ja esiintymismatkoille järjestettiin koko kentän miesvartiointi, jottei Mestari olisi päässyt pujahtamaan virvokkeiden ääreen ajattomalla ajalla.

Kirjallisuuden suunnaton merkitys näkyy näissäkin nimissä: Havel ja Tshekkoslovakia, Milosz ja Puola, Böll ja Saksa, Pasternak ja Solzhenitsyn ja Neuvostoliitto, Kross ja Viro, Saramago ja Portugali, Pamuk ja Turkki, Rushdie ja Intia, Naipaul ja Karibia… Jo Camus’n merkitys oli suuri Ranskan takerruttua Indokiinaan ja sitten Algeriaan Ja myös Japanissa kirjallisuus (Akutagawa, ehkä myös Kawabata) käsitteli kätketysti aiheita, joita ei virallisesti ollut olemassa. Borges, Llosa, Scorza, Marquez ja Neruda hahmottivat ja jäsensivät tuntemansa ympäristön vieraitakin varten.

Eräässä mielessä luetteloon kuuluu myös John Steinbeck ja syvästi amerikkalaisten ihanteiden vastainen ”Vihan hedelmät” ja William Faulkner, joka kumosi kaiken sen tuulen viemän, minkä viihdeteollisuus oli rakentanut.

Yllättävästi sotakirjailijat Haanpää ja Linna tunkeutuvat samoihin kysymyksiin, eikä sen kysymyksen ydin ole sota.

Haanpää joutui kirjailijana ja henkilönä syrjityksi armeijakirjallaan ”Kenttä ja kasarmi” (1928) ja nousi henkipattona takaisin näkösälle vasta kirjoitettuaan ”Korpisotaa” (1940). Linnaa askarruttivat kansalaissota ja jatkosota ja hän sai molemmilla suurilla kirjoillaan aikaan kahakoinnin, joka osoittautui osaksi suomalaista kulttuurivallankumousta.

Haanpään ja Linnan uskaltamisen himon selityksen voi tiivistää hyvin lyhyeksi. Vallan käytöstä on sanouduttava irti, koska valta sekä tuhoaa kohteensa että turmelee käyttäjänsä.

Haanpää kuvasi tämän yksityiskohtaisimmin romaanissaan ”Vääpeli Sadon tapaus”, jossa korpraali kukistaa sadistin, mutta keinoin joita käytettyään hän ei ole enää vapaa. Hänestäkin on tullut osa vallankäytön koneistoa. Vapaus, jota Haanpäälle edustivat luonto ja taide, on kyky kuvitella ja ajatella ajatuksia, joita kukaan sivullinen ei asettele riviin.

Kun Linnasta pyyhkii vanhanaikaisen, Dostojevskin tyyliä mutta Tolstoin mallia noudattelevan kerronnan ja sivuhenkilöt, kuten Rokan, kaikki vallankäyttäjät tuhoutuvat ja vievät viattomia mukanaan; Lammiosta lukija tietää, ettei hänen kaltaisilleen ole virkaa rauhan ajan armeijassa, ja jos olisi, sotakorkeakouluun ei olisi noilla pohjilla päästy. Romaanin päähenkilö on Määttä, joka on johdonmukaisesti kieltäytynyt vallasta ja kunniasta.

Haanpää kirjoitti oman maailmansa umpeen ja hukkui 1955 olosuhteissa, jotka osoittivat vähintäänkin suurta välinpitämättömyyttä omasta hengestä – kaveri pelastautui rantaan, ja Haanpää oli hyvä uimari. Haanpää oli myös väärässä – ”Noitaympyän” itärajan takana odottanut vaihtoehto osoittautui harhaksi harhojen joukossa. Silti hänen tekstinsä viihtyy tässä maailmassa. […]

Sananen joulupukin valtaoikeuksista

Ennakkoäänestys joulupukin vaaleissa alkaa viikon kuluttua. Ehdokkaat pelleilevät televisiossa pian päivittäin.

Asiaan liittyy oikeudellisia ongelmia. Suomen Perustuslaki vaikenee asiasta. Syntipukin valitsemista, asettamista ja uhraamista koskevat säännöt löytyvät 3. Mooseksen kirjan 16. luvusta, mitä kaikki asianomaiset noudattakoot.

Suomalaisen joulupukin nimessä on säilynyt viittaus nuuttipukkiin ja sitä tietä hedelmällisyysriittiin. Muuan laajalle levinnyt tapa oli kunnioittaa eläintä lahjoin, lauluin ja kumarruksin. Sen jälkeen siitä tehtiin uhri ja se syötiin.

Tapa näyttäisi säilyneen, vaikka jotkut joulupukin tehtävistä on nyt siirretty tasavallan presidentiltä pääministerille.

Maaliskuun joulupukit lupaavat naamioittensa takaa lahjoja kilteille lapsille, mutta tuhmat on tarkoitus jättää osattomiksi.

Tässä kirjoittelutyössä joutuu usein muistuttamaan lukijoita teologisesta sivistymättömyydestä. Aabraham pantiin uhraamaan poikaansa. Hänet on tapana kuvata hätkähdyttävästi joulupukin näköiseksi mieheksi. Hanke meni myttyyn, joten Jumala, jota moni luulee häntäkin joulupukiksi, teki omasta pojastaan Jeesuksesta syntipukin, joka uhrattiin syntien sovitukseksi.

”Fingerporissa” sanottiin, että Jeesus on jo sovittanut kaiken, myös housunne. Ks. aiheesta lähemmin Wikipedia, Fingerpori. Tuo tulkinta on ehkä hiukan liioiteltu.

Tasavallan presidentistä puhuakseni itsenäisen Suomen historian kuuluisin syntipukki lienee ollut Risto Ryti. Hänen ajatuksistaan ja toiminnastaan on paljonkin puhuttavaa myös sotavuosilta. Huomioon otettavaa argumenttia hänen sotaan syyllisyytensä puolesta ei ole tullut silmiini. Toisin sanoen siitä ovat kansalaiset ja tutkijat hyvin laajasti yhtä mieltä, että sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli arvoton näytelmä, jolla ei ollut mitään tekemistä oikeuden eikä oikeudenmukaisuuden kanssa.

Olen odotellut, missä vaiheessa joku huomaa maalaisliiton eli nykyisen keskustapuolueen roolin 1939 – 1945 ja sitten siitä eteenpäin. Lopputulos oli edistyspuolueen (Ryti, Ståhlberg, Kivimäki jne.) nopea näivettyminen ja maalaisliiton ennennäkemätön nousu.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä oli mukana kaksi maalaisliittolaista pikku tekijää (Kukkonen ja Reinikka). Puolueen todelliset johtajat Juho Niukkanen ja Viljami Kalliokoski eivät tulleet puheeksi. Edellinen vahva mies Kyösti Kallio oli kuollut 1940. Paasikiven III hallituksessa Kekkonen. Emil Luukka ja Kaarlo Hillilä olivat isossa roolissa.

Maalaisliitto pani Mauno Pekkalan hallitukseen kakkosketjun ja jäi Fagerholmin hallituksen ajaksi oppositioon. Kun siis SKDL:stä ei tullutkaan suurinta vaikuttajaa ja SDP alkoi repeillä, maalaisliiton tie oli auki taivasta myöten.

Tiivistä ja uskottavaa Suomen historiaa 1945-2011 ei ole tietääkseni olemassa. Ehkä siksi agraaripuolueen henkeäsalpaavat ja eurooppalaisittain ainutlaatuiset saavutukset eivät oikein erotu.

Nämä mietteet – siis kannusten hankkiminen sodan selvittelyillä ja etenkin sotasyyllisyysoikeudenkäynnillä, joka oli Kekkosen urakka – tulivat mieleen tämän päivän presidenttiehdokkaista, joilla ei kenelläkään tunnu olevan oikein asiaa eikä sanottavaa. Puutteen on pakko olla paha, koska tämä koskee myös Paavo Väyrystä.

Väyrysen sukupuu johtaa kekkosen kautta Juho Niukkaseen, joka oli kaikkien aikojen politikoija ja karjalaisena äänesti mm. talvisodan rauhaa vastaan väittäen itsepintaisesti vielä muistelmissaan 1951, että Mannerheim ja muut sotilaat olivat olleet väärässä. Kyllä puolustus olisi kestänyt. Sitä voi arvailla, oliko tuo tietoinen valhe vai pelkkä erehdys.  Ainakin se oli poliittisesti korrekti, koska siinä unohtui monien käsitys, ettei välirauha 1940 - 1941 ollut muuta kuin erätauko, ja korostuu sellainen ajatus, että Suomi hyppäsi harkitusti Hitlerin kelkkaan.

Säämingin jääjärvi

Vuosikymmeniä Saimaan muinaisrantaviivat ovat jaksaneet askarruttaa, mutta kirjallisuutta asiasta ei ole oikein ollut. Runoilijatohtori Aaro Hellaakosken tuota aihetta käsittelevää väitöskirjaa en ole koskaan edes nähnyt, ja yleisteosten esitykset ovat olleet kiusallisen ylimalkaisia.

Mielenkiintoni heräsi, kun luin 60-luvulla Eirik Hornborgin kirjan Vänrikki Stoolin tarinoista ja todellisuudesta. Se ei kiinnostanut, että Runeberg oli puhunut niin paksuja. Se kiinnosti, että sotajoukon perääntyessä Pohjanmaalle ja Savossa samoin ruotsalaiset eli suomalaiset eivät uskaltaneet mennä metsään. Koukkauksia ei tehty edes Lapualla, jossa vihollinen oli valmiiksi pussissa joen niemekkeessä.

Mutta jopa täkäläinen sotajoukko oli täysin sidoksissa tiehen ja sitä sitten sahattiin edestakaisin. Suuren osan Suomen menneisyyden merkittävistä tapahtumista voi helposti osoittaa kartalta. Täällä oli niin pahasti soita ja sikin sokin järviä, ettei ollut aihetta lähteä oikomaan metsien kautta. Ankaralla silmällä olen katsonut maitokaupassa käydessäni maantietä, joka on Suomen toiseksi vanhin, nykyiseltä nimitykseltään Kuninkaantie eli siis Vanha Viipurin tie, joka oli ympärivuotisessa käytössä jo pakanuuden ajalla. Järkimiehet jättivät isommat alukset Pikkalaan ja tulivat jalan tallaten Porkkalan niemen poikki, ja erilaista kansaa vaelteli rannikon tuntumassa Helsingin pitäjän kirkolle, josta mentiin Sipoon kautta Porvooseen. Rinnakkainen reitti, jota pitkin geenimme ovat kulkeneet, oli Salpausselkä.

Tällainen Matti Hakulinen on nyt julkaissut kirjan ”Saimaan jääjärvet – sininen hetki yli 10 000 vuotta sitten”. Kirjoittaja tuntuu olevan maallikko eli ei akateeminen tutkija. Niinpä hänellä on ollut aikaa tehdä todella lujasti töitä ja pohtia ja selvittää muinaisia vesiväyliä. Lisäksi hän kertoo luetuttaneensa tekstin yliopistoihmisillä, ja sekin on hyvä ajatus.

Nyt voitaisiin ainakin Imatralla ruveta viettämään Vuoksen syntymäpäivää. Kynnys murtui ja Vuoksi syntyi vasta 5700 vuotta sitten. Voin hyvin kuvitella, miten mielenkiintoista kerrottavaa jollakulla esi-isälläni oli aamuasioinnilta tullessa. Kiirettä piti varmasti Säämingissä asti, koska vedenpinta huljahti kerralla kaksi metriä ja myöhemmin vielä kolmannen.

Hyvin mielenkiintoista ja tässä kartoin ja piirroksin selvitettyä on Suomen niemen luistaminen kaakkoon. Kansan lisäksi maa on rähmällään Moskovan suuntaan.

Fennoskandian kilpi eli sangen kova ja vanha graniitti viettää nykyisen Venäjän suuntaan ja loppuu kokonaan juuri Vuoksen seuduilla. Saimaa on valunut tuon kilven reunalla milloin mihinkin päin ja laskenut jojskuks Pohjanlahteen, joskus Suomenlahteen Kymijoen kautta, joskus Laatokkaan useitakin reittejä, joista yksi on Hiitolanjoki.

Päijänne on tähän verrattuna rauhallinen paikka ja kallioiden repeämälinjakin on kuin veitsellä vedetty.

Hakulinen on paikantanut ja mittaillut laskujokien suulle muodostuneita kerrostumia. Niistä voi tehdä hyviä päätelmiä virtauksen kestosta ja voimasta. Irtaimet maalajit menevät edellä; kallio jää.

Kuuluisa loistohuvilani, Possulan kerhohuoneisto, sijaitsee pitkittäisharjun ääripäässä. Kun Säämingin jääjärvi oli voimissaan, mannerjään saattoi nähdä siinä meidän suunnalla suoraan Lappeenrannan upseerikerholta. Tosin on epävarmaa, oliko kivikauden ihmisillä upseerikerhoja. Epäilen kyllä, että oli, ja että he silloinkin väittivät parasta paikkaa omakseen.

Pitkittäisharju on mannerjään aikainen jäävirta. Niitä on Salpausselältä Ouluun ja mielenkiintoisesti myös Äänisen suunnassa.

Jopa kaukopartiomiesten kertomuksista ilmenee, että oli se perkeleellistä seutua – aina jumalaton ja upottava suo ja sitten harju kiivettävänä. Asiaa voi tarkastella lähemmin Googlen satelliittikartasta napsauttamalla vaihtoehtoa ”terrain” ja muistamalla että nykyinen Uikujärvi on tekoallas, yksi Stalinin kanavan monia sivutuotteita.

Kyllä se vielä näkyy suomalaisten luonteesta, että on mannerjää yli mennyt ja jättänyt pysyvät jäljet. ”Tää kansa on kuin kallio” – höylätty, raavittu, tasoitettu, ruhjottu.

Tumppu

On perustettava palkinto, joka myönnetään vuoden tyhmimmän arvostelun kirjoittajalle. Jottemme joutuisi eksponenttifunktion vietäviksi, rajoitamme valikoiman maksettuihin arvostelijoihin, jollaisia esiintyy muutamissa sanomalehdissä.

Palkintona on vasemman käden tumppu, hiukan kurainen ja jäinen, peukalo imeskeltynä. Pekka Tarkalla voitaisiin myöntää periaatteellisista syistä rukkanen ja naula, jonka vaimo voi lyödä seinään.

Vuoden 2011 palkinnosta kilpailevat se henkilö, joka kirjoitti Antti Tuurin ”Ikitiestä” ja Suvi Ahola, jonka kirjoitus Aarne Kinnusen teoksesta ”Päätoiminen elämä” julkaistiin näinä päivinä.

Julkaisualustaa Kinnunen kutsuu selvyyden vuoksi nimellä RZ (Reichszeitung eli valtakunnansanomalehti), me muut, jotka emme ole estetiikan professoreita edes eläkkeellä, nimellä HS, ja katupojat nimellä Hesari.

Kinnunen muuten kertoo, että HS on parempi korvasienien kasvattamiseen kuin Hbl. Suvi Ahola on väärässä myös väittäessään kirjan tietoa korvasienien syömäkelpoisuudesta kuivattuina ja yli vuoden rapeutettuina. Tarkistin asian, mutta en ota reseptiä vastuulleni, vaan ehdotan ryöppäämistä.

Siinäkin Ahola on väärässä, että Kinnunen olisi myrkyllinen mies. En usko että hänestä löytyy gyromitriiniä pahempaa.

En ole ihan varma, olemmeko tavanneet Kinnusen kanssa. Luultavasti olemme. Meillä Ahvensalmella (Multala) noita Ihamaniemeläisiä ei kyllä välttämättä pidetä ihan täysijärkisinä. Tunnen asian perin pohjin, koska olen ollut siellä (Ahvensalmella) yli 30 kesää. Kinnusen mainitsema luokkatoveri Esko Kinnunen, ei sukua, on kesänaapurini. Leppoisa mies, vaikka onkin Holopaisen mummun kasvattipoika ja tiettävästi samaa kantaa kuin Vihtori Kinnunen, joka joi talonsa. Silti: kylällämme oli 1571 hopeaveroluettelon mukaan kolme taloa, Kinnunen, Korhonen ja muuan kolmas, jonka saarista saapuneet Holopaiset ovat viime vuosisatoina syrjäyttäneet.

Ihamaniemi, jonne Heikki Haaviko jaksaa hyvin soutaa, on pahalta mainittu, koska sinne on kertynyt teatterinäyttellijöitä mökkeilemään. Sellainen on myös Kinnusen vaimo.

Toisin kuin arvostelija uskotteli, kirjassa ei ole tavanomaista enempää keljuilua kollegoista, opettajista ja oppilaista. Suhteellisen avoin pahasti sanominen on paljon reilumpaa kuin sala-ampuminen, joka on tuttua kaikista muistelmista. Arvostelija ei taida tuntea yliopistomaailmaa tiedekunnan näkökulmasta, otaksun. Ne ovat sellaisia hommia, että joka ilta kotiin tulossaan saa pudistella tikarit ja puukot palttoostaan. Se kuuluu virkaan, ja siitä maksetaan korvaus, kuin kivusta ja särystä.

Sen muuten tiesin itsekin oikein hyvin, että suuri humanisti G.H. von Wright oli aikamoinen ryökäle ja edellytti mutkikkaita palvontamenoja kaikilta Häntä lähestyviltä. Kinnuselle Wright tuli kalliiksi: ensimmäinen väitöskirja hylättiin ”spekulatiivisena”, kun se oli jo painoon menossa. Kinnunen osoittaa luonnetta jättämällä selittelemättä.

Teos ei liioin ole muistelma. Se on aivan epätavallisen hyvä ja järkevästi koottu näennäisen irrallisista tarinoista rakentuva kokonaisuus, jossa välillä istutaan oopperassa italiassa, käydään katsomassa Berliner Ensemblen esityksiä ja istutaan Pentti Haanpään kanssa juomassa jaloviinaa osuuskassan portailla Piippolassa. Paavo Haavikosta mainitaan, että vanhemmiten hän tuli niin viisaaksi että muuttui epäviisaaksi.

Ehkä arvostelijan haksahdus johtuu siitä, että kirja on niin hyvin kirjoitettu. Hyvä suomenkielinen teksti ei ole jokapäiväinen herkku eikä varsinkaan silloin, kun se on selkeää, herkullista ja käsitettävää ja siinä pilkataan pätevin perustein juuri taideaineiden slangipaiseita, joista ”narratologinen diskurssi” (suom. ’kirjoitus’) tuntuu sydämistyttävän professoria erikoisesti.

Sudeettisuomalainenkin saa kirjasta paljon ajattelemisen aihetta. Jos vielä ohjaan väitöskirjan, käsken oppilasta lukaisemaan tämän. Aivan ohimennen, kuin verkoille kävellessä heitetyt maininnat metodista, teoriasta ja kysymyksenasettelusta ovat yleispäteviä. Niin sitä pitää herra rohvessoori!

Erehdyin jouluoratoriosta

Kun toveri Taanila tuntuu vetäytyneen sakastiin olen ajoittain luullut olevani itsekin epätavallisen äänekäs Bach-maallikkoveli. En kuulu samaan sarjaan muusikkojen enkä tutkijoiden kanssa. Laatikosta löytyi kyllä sellainenkin vahakantinen vihko, johon oli raapusteltu ensin kaikkien kantaattien vaikeasti etsityt nimet ja sitten tietoja levytyksistä. Samoissa kansissa oli yritys muistiinpanoiksi kaikista Bachin teoksista.

Sitten tuli kirjallisuus ja sen jälkeen Internet, jonka Bach-kotisivuilta kaikki tämä löytyy yhdellä laukauksella.

Olen varmaan tässäkin yhteydessä levittänyt tietoa, että Bachin jouluoratorio on vain sarja joulun ajan kantaatteja. Se on erehdys. Olen pahoillani.

Kuuntelin sen nyt joitakin kertoja ja varmistin korvieni kertoman kirjallisuudesta. Kysymyksessä on yhtenäinen teos, joka on passioiden veroinen.

Suomalainen alakulo lienee luterilaista alakuloa. Pohjoismaissa ja Saksassa passiot herättävät kiihkeää ihailua, mutta jouluoratorio on tätä nykyä melkein yhtä suosittu ja paljon esitetty. Teoksena se on sietämättömän iloinen ja tuo esiin sen Bachin, jonka haluamme aina unohtaa. Mozart ja Haydn mukaan luettuna on tuskin ollut säveltäjää, jonka musiikki olisi pursunnut niin suurta iloa ja leikkimieltä.

Jouluoratorion yhteydessä muistetaan aina puhua lainauksista, joita Bach siihen teki ennen kaikkea omasta tuotannostaan. Jopa melkein kaikkien tuntema avaus (”Jauchtzet, frohlocket”) on otettu vaaliruhtinattaren syntymäpäivän kunniaksi sävelletystä teoksesta (”Tönet ihr Pauken, erschallet Trompeten”).

Tämä myöhempien aikojen oudoksuma menettely ei ollut sen kummempi kuin raamatunjakeiden tai tuttujen virsien sisällyttäminen sävellyksiin. Bach oli myös oivallinen myyntimies. Tutut kiinnekohdat tekivät hyvin laajan teoksen helpommaksi omaksua. Tästä asiasta musiikkitieteessä käytetty termi ”parodia” on valitettava. Nykykielessä ”sitaatti” eli lainaus olisi oikeampi. Parodia tarkoittaa kevytmielistä muuntelua.

Toinen syy oratorion suhteelliseen näkymättömyyteen on levytysten keskinkertaisuus. Minulle Karl Richter ja hänen Münchenin joukkionsa kelpaa yleensä. Jouluoratoriossa amatöörikuoro ja nykysoittimiaan oudon hengettömästi käyttelevä orkesteri tekevät esityksestä puisevan.

Oikeutta teokselle tekee – kuka muukaan kuin John Eliot Gardner, jonka äänite on tosin suhteellisen vanha, 1980-luvun lopulta. Harnoncourtilla on kaksi äänitettä, joista vanha on luonteenomaisesti dogmaattinen ja kireä, uusi väljempi. Ammattikuorot muuttavat musiikin toiseksi. Harnoncourtin nyt käyttämä Arnold Schönberg –kuoro on tämän hetken hienoimpia. Tutustuin sen tasoon, kun aivan tapaturmaisesti kompastuin Schubertin mieskuorolauluihin, joita olin luullut olevan muutamia, vaikka niitä on pari sataa, musiikkina samat tasoa kuin liedit.

Bachin musiikkia on verrattu goottilaiseen katedraaliin. Vertaus on huono. Bachin aika piti nyt ihailtuja katedraaleja hirvityksinä. Ne ”keksittiin” uudelleen 1800-luvulla. Siihen asti niitä oli pidetty henkisen ja hengellisen takapajuisuuden symboleina.

Bachin jatkuvassa ihastelussa on ainakin yksi ongelma. Oli muitakin suuruuksia, kuten Bachin hyvä ystävä Telemann ja hänen edeltäjänsä Schütz, puhumattakaan Händelistä. Jotain kertoo maailmasta se tieto, että kun Telemannin ”huonous” havaittiin, Bach-tutkijoista sekä Spitta että Albert Schweitzer esittivät alleviivaten, miten huonoja kantaatteja Telemann kirjoitti verrattuna Bachiin. Suuri yleisö vakuuttui. Vasta viime vuosikymmeninä on huomattu ja todistettu, että nämä Telemannin esimerkillisen huonot kantaatit olivat itse asiassa Bachin säveltämiä. Herrat tunsivat toisensa hyvin ja kävivät ahkerasti kylässä toistensa luona.

Kyllä myös tieteessä tapahtuu. - Miten paljon suurta musiikkia lienee löytämättä! Minun koulukirjojeni mukaan Vivaldi oli vähäpätöinen säveltäjä, joskin ”Neljä vuodenaikaa” kukaties kärsi kuunnella. Seuraavaksi muotiin nousevaksi arvaisin Felix Mendelssohnia. Hänen patsaansa, jonka natsit kertaalleen tuhosivat, seisoo taas vastapäätä Bachia Tuomas-kirkon puistikossa Leipzigissa.

Uutta vuotta

En usko uutta vuotta onnelliseksi. Hyvän uuden vuoden toivottaminen on siis tekopyhää, mutta tekopyhyys toisaalta on hyvien tapojen äiti, joten toivotan.

Harkitsin huolellisesti, onko tällaisessa kirjoittamisessa mitään järkeä. Ei ole. Sen vuoksi jatkan.

Luin mielihalulla hiukan kummallisesti laaditun kirjoituksen kustannustoimittaja Harri Haanpäästä. Jutussa oli kuva. Emme ole koskaan tavanneet. Tuskin olemme kumpikaan siinä mitään menettäneet.

Tunsin kerran hullun – hän oli työssä antikvariaatissa – jonka varman vakaumuksen mukaan Suomen kirjallisuuden kaksi suurinta vihollista kautta aikojen olivat olleet Alvar Renqvist ja Jalmari Jäntti. Myöntelin ja sanoin, että entä lahjattomat pojat ja pojanpojat sitten.

Suomen Kuvalehden kirjoitus kuvasi ilmattomassa tilassa toimittavaa henkilöä. Viitteet WSOY:hyn ja Otavaan olivat tahdikkuuden huippu. Mieleeni tuli eräs tahdikas henkilö, joka kohotti liikehuoneistosta poistuessaan aidosta sähkökanista muotoiltua mannerheimariaan, sanoi ”onnellista uutta vuotta” ja kuoli. Massiivinen sydänkohtaus. Koska hän oli tahdikas, siinä oli paloasema eli siis ambulanssi sadan metrin päässä. Ruumis saatiin pyhiksi pois tuulikaapista.

Haanpään kirjoituksissa tuuli on paha, tunnoton luonto, joka kaiken virttää. Kiven teksteissä tuuli ja ilma ovat mahdollisuudet, vesi ja maa todellisuudet. Olen kaavaillut asuntooni tuulikaappia. Kaapin hyllyissä olisi sellaiset tekstit, jotka sellaiseen kaappiin tarvitaan, kuten 16 m/s. Tämä on kirjallisuutta. Monineuvoinen Odysseus sai kuolemattomilta siivekkäiltä nahkasäkkeihin neulottuja tuulia, jotka olivat hänen kaltaiselleen kirjailijalle meren aavoilla tarpeellisia. Perämoottoriproosaa, joka nyt täyttää kirjakauppojen alennustiskit, ei ollut vielä keksitty.

Silti innostuin Haanpään esittelystä. Tämä toinen Haanpää – ensimmäinen ja kiistaton kuningas oli Pentti, Piippolan pitäjästä Pulkkilan emäseurakuntaa – esitti repliikin, jonka luettuani olin myyty mies. ”Kirjallisuus on kaikkein tärkeintä.” En ole aivan varma, sanoiko hän näin, mutta kirjallinen ymmärrys rakentuu lukijan, ei kirjoittajan mielessä.

Mietin tuota asiaa nekin kuusitoista tuntia, jotka sähköt olivat meiltä poikki, vesi ei tullut eikä mennyt ja talo viileni hiljalleen kuin vainaja.

Mihin talot menevät? Muistan niin paljon taloja, joita ei yksinkertaisesti enää ole. Haavikko kiinnitti tähän huomioni. ”Mihin talot joutuvat kuoltuaan?” En tiedä. Taivas on olemassa vain niin kauan kuin on ihmisiä, jotka jaksavat kuvitella sen.

Toisin kuin ne tuhat kirjaa, jotka ovat sähkönappuloiden takana tietokoneeni levyillä ja ne yli 200 kirjaa, joita olisin voinut myös sähkökatkon aikana lueskella i-laitteista, hyllyssä olevat kirjat säteilevät elämää. Huomasin tämän vaikeasti mitattavan ilmiön kun kävin kerran mökillä maalla pakkasten aikaan. Sardiinirasiat ja ruokasuolatölkit olivat jotenkin kuin väärässä paikassa, jääkaappi värjötteli ovi auki ja sähköliesi tuntui sanovan: älä koske minuun. Menin ulos pakkaseen ja tiluksiani välillä tarkastettuani luin kirjaa, kuuluisia pakotarinoita. Minulla ei ollut pakenemisen tarvetta, koska olin seudulla, joka ei ole paikka.

Paluumatkalla päätin, että jos joskus kirjoitan muistelmani vankilassa, maanpaossa tai autiolla saarella – Saimaalla olisi sellaisia – en erehdy proosaan, vaan luon eeppisen runon. Sellainen on helpompi oppia kirjoittaessa ulkoa. Näin toimien ei tarvitsisi sähköä, kirjoituskonetta, tietokonetta eikä edes kynää tai paperia.

Odysseian pituisen tekstin voi oppia ulkoa. Se on tehty. Englannissa asiasta oli akateemista riitaa, ja eräs naisprofessori osoitti kantansa oikeaksi.  Temppu oli vaikeampi kuin tässä kaavailemani, sillä äidinkieltään oppii niin paljon nopeammin kuin vaikeaa muinaiskieltä, jonka merkityksiä joutuisi palauttelemaan jatkuvasti mieleen.

Muistutan myös Truffautin – Bradburyn teokesta ”Fahrenheit 451”. Hyvät kirjat on tarkoitettu ulkoa opittavaksi ja lapsille opetettaviksi. Täytyy ottaa selvää, tehtiinkö edesmenneen Neuvostoliiton alueella näin. Ainakin Ahmatovan runot säilyivät nimenomaan muistettuina. Se on oikea tapa suhtautua kirjallisuuteen.

Onnen toivotus

Toivotan itselleni onnea, koska täytän tänään 67 vuotta. Onnitteluihin ei taida olla pahemmin aihetta, koska nykymaailmassa ja maassamme tämän iän saavuttaminen ei ole erikoista. Lisäksi olisin voinut sinnitellä valtion leivissä vielä vuoden ennen kuin olisi tullut perälauta vastaan. Itse asiassa minulla on tässä paperi, jonka mukaan jatkan pätkätyöläisenä ensi vuoden. Tehtävä on ruinata rahaa nuorempien tutkimuksiin.

En ryhdy kiittämään enkä källäämään elämääni. Käytän kokemaani esimerkkinä, koska omasta eliniästäni tiedän jotain ja kirjoittamalla ”minä” vältän puhumasta jonkun toisen pussiin.

Siis: arvioin olevani noin 910 vuotta vanhempi kuin useimmat teistä. Oman periodisointini mukaan keskiaika alkoi Euroopassa vuonna 1080. Valtiollinen kehitys, filosofia ja teologia ja siis kaupankäynti muuttuivat pysyvästi. Sen jälkeen kehitettiin kaikenlaisia höyrykoneita. Amerikka muka löydettiin, mutta ainahan se oli ollut siellä. Laivoilla voitiin kuljettaa takorautaa, pippuria ja paloviinaa, mutta ero entiseen oli korkeintaan määrällinen. Sopiva toisen aikakauden alkamisen vuosi oli 1848, Euroopan hullu vuosi, jolloin informaatio alkoi todella liikkua, kiitos yksinomaan rautateiden.

Rautatie oli avainkeksintö, mutta tietysti tarpeeton huvitus, kunnes oli ymmärretty, mitä kaikkea voi tehdä säännöllisten, vuodenajoista ja keleistä riippumattoman kuljetuksen turvin. Voi tehdä esimerkiksi vallankumouksen. (Ranskan ja Yhdysvaltain vallankumousten saavutukset jäivät epämääräisiksi ja ennen rautatien tuloa satunnaisiksi.)

Uusi aika eli romantiikka eli modernismi päättyi 1989-1992. Avainsanat ovat www ja Mosaic eli selain. Pienet tietokoneet voittivat isot ja verkko kehittyi nopeasti (Netscape) sellaiseksi, että sitä pystyi käyttämään huviksi ja hyödyksi, vaikkei tiennyt, mitä teki.

Taustalla vaikuttivat hiukan vähäisemmät urotyöt eli taulukkolaskennan ja tietokantaohjelmien kehitys sellaisiksi, että johtajista tuli sihteerejä ja sihteereistä johtajia. Tiettävästi tuon lyhyen ajan sotilas- ja siviiliteknologia olivat suhteellisen tasaväkisiä, ja niiden yhteistoimintaa edisti vielä uusi verkon sovellus, nimittäin soluverkko eli matkapuhelin eli kännykkä.

On harvinainen etuoikeus muistaa aika, jolloin verkkoa ei ollut olemassa, muistaa se aika, jolloin tietokoneita ei tarvinnut käyttää ja sitten vielä tämä nyt meneillään oleva vaihe, jollin IT ja ITC eli tietojenkäsittely ja tietoliikenne muuttuvat samaksi asiaksi. Kai teillä on käytössä cloud? On teillä. Sähköpostinne ei ole oikeastaan vuosiin ”sijainnut” tietokoneessanne, vaan taivaan tuulissa ja pilvissä.

Luulen että itse eli keskiaikaa. Kotikuntani läpi kulki juna, mutta se oli satunnainen häriötekijä. Taivaalla esiintyi lentäviä koneita, mutta eivät ne meille kuuluneet. Yhteisö, siis ihmisen suhde toisiin ihmisiin ja itseensä oli sama kuin 1100-luvulla. Itse en huomannut vuosituhannen vaihtuneen ennen kuin jäin eläkkeelle. Aina Suomen maaseudulta oli kaapattu muutama kakara papinkouluun. Itse osoitin taipumusta kirjainten oppimiseen ja aloittelin latinaa ennen rippikouluikää, kuten kuuluikin. Juristi oli tietenkin papin kauan kadoksissa ollut kaksoisveli, luterilaisen regimenttiopin mukaan viime kädessä Jumalalle vastuussa oleva maallisen vallan välikappale. Liperipuolen miehet olivat aivan yhtä kiinnostuneita käskyistä ja kielloista ja hankkivat runsaan elantonsa niistä.

En tunne olevani professori enkä tohtori. Olen paskalaureus niin kuin Mikael  Karvajalan kasvatusmuori sanoi (taisi sanoa paskalauri) eli ylioppilas. Ihmettelen uutta maailmaa etupäässä pöytäni äärestä kokneita käyttäen, kun menneisyyden veljeni joutuivat pällistelemään paavia Roomassa ja pakenemaan pyöveliä Pariisissa. Ylioppilaaksi arvioin itseni, koska olen opettanut oppilaita ja joskus itse asiassa uhannut tuoda olkia luentosaliin. Olen kirjoittanut esityksiä ja ehdotuksia eli toiminut konsiliaattorina ja kommentaattorina ja istunut määrävuodet prefektinä jakamassa oikeutta.

Oikeus jaetaan pieniksi palasiksi niin kuin muistamani, makea sokeritoppa sokerisaksilla (saattavat olla äidilläni tallella).

Minusta on oikein kodikasta, että nuoremmat taistelevat taas turkkia ja tattaria vastaan ja itse olen saanut silitellä hallitsijan kultaista kruunua ja saanut kynttilänpätkän tähteeni. Eikä millään viekkaudella ja vääryydellä.

(Kuvassa Kirkkonummen kunnantalo, juuri avattava menneisyyden jäänne.)