Talojen kuvat

Tämä viesti liittyy keskusteluun, joka on blogissa vähän pohjalla mutta ei unohtunut. Kirje on niin hyvä ja monipuolisesti asiaa valottava, että pyysin luvan julkaista sen sellaisenaan.

Asiassa on koko joukko muitakin näkökulmia kuin minun esittämäni. En kommentoi kirjettä, koska siihen ei ole ainetta, vaan toistan iskulauseen: tavallisen kaupungin tavallisia taloja saa kuvata myös kaikissa kaupallisissa tarkoituksissa. Häijyyttäni lisään vielä, että kaikki Helsingin talot erottuvat mainiosti Googlen Earth-kuvissa, jotka eivät tosin näytä olevan aivan ajan tasalla.

Terveisiä ja rohkaisua Lari Mattilalle!

Arvoisa Jukka Kemppinen,

Huomasin, että olitte blogissanne 11. helmikuuta ja sen keskustelussa ottanut kantaa minua hiukan koskettaviin asioihin. Olen siis kuvannut ja rakentanut korttelit.fi-sivuston, samoja kuvia on myös luvalla käytössä igglo.fi- verkkopalvelussa. (nb: korttelit, ei kortteli)
"www.kortteli.fi - katso hinnastoa, alkaen 1.000 euroa.

En näe varsinaista eroa korttelin ja lumimajan kuvissa - laatuunkäypää amatöörityötä molemmat paitsi että tosista halutaan ammattihinta.

Pidän itse huonoista kuvista enemmän kuin hyvistä.

Mutta jos halutaan puhua valokuvista, joilla on muutakin merkitystä kuin tunnistaminen ja mielikuvan luominen, niin sitten on otettava esiin Simo Rista (Helander - Rista: Suomalainen rakennustaide, 1987).

Ei katutasosta pätkäisty, iltapäivän varjojen laikuttama talon kuva kelpaa edes postikortiksi.

No. Ärsytän tahallani. Ei pitäisi. Voi itsekin ärsyyntyä. Simo Ristan tiedetään käyttäneet useita työpäiviä myös vallitsevassa valossa otettuihin kuviin. Ja tietysti palkkikameraa. Vertasin Helsingin Puhelinyhdistyksen talon kuvia www.kortteli.fi -verkkopaikassa ja kirjassa."

Ensin tämä hinnoitteluasia. Huomattiin, että kiinteistövälittäjät kovin mielellään kopioivat sivuston kuvia ja käyttävät niitä luvatta ilmoituksissaan. Tähän ovat nyt syyllistyneet ainakin seuraavat yritykset: Kiinteistömaailma Bulevardin kotimeklarit, Huoneistokymppi, West House ja Habita.

Olen tehnyt aiheesta marraskuussa yhden rikosilmoituksenkin, (tiedote asiasta korttelit.fin etusivulla) mutta toistaiseksi poliisi ei ole aloittanut tutkintaa. Jotenkin näyttää siltä, että musiikin luvaton lataaminen omaan kuunteluun on merkittävä tekijänoikeusrikos, valokuvan luvaton kaupallinen käyttö ei.

Kiinteistövälittäjät omien sanojensa mukaan eivät ymmärrä syyllistyvänsä rikkomukseen, jos joka paikassa ei lue, mitä ei saa tehdä. Siksi se hatusta vedetty hinta piti lätkäistä korttelit.fi-sivustolle, ennen siellä ei ollut hinnastoa.

Luvaton käyttö on erityisesti kismittänyt minua, kun satuin tuhlaamaan projektiin koko vähäisen omaisuuteni ja vähän muidenkin. Olisiko sittenkin pitänyt sulkea koko sivusto?
"Mutta jos halutaan puhua valokuvista, joilla on muutakin merkitystä kuin tunnistaminen ja mielikuvan luominen, niin sitten on otettava esiin Simo Rista (Helander - Rista: Suomalainen rakennustaide, 1987)."

Sivuston idea on toimia tehokkaana ja informatiivisena hypertekstinä. On yritetty yhdistää kuva, kartta, osoite, tiedot arkkitehdeistä ja rakennusajasta mahdollisimman kätevästi selailtavassa ja linkitettävässä muodossa. Googlesta talot löytää kaikilla Helsingin keskustan katuosoitteilla, ihmiset linkittävät sivuiltaan ja blogeistaan, Wikipediastakin on linkitetty. Olisiko tämä sitä "muutakin merkitystä"?

"Ei katutasosta pätkäisty, iltapäivän varjojen laikuttama talon kuva kelpaa edes postikortiksi."

Nykyään voi tosiaan sanoa "edes postikortiksi". Helsingin postikortit ovat enimmäkseen surkeita. Toisin oli joitakin vuosikymmeniä sitten, kun vielä esim. Volker von Bonin harjoitti (ilmeisen vähän arvostettua) ammattiaan. Hassu juttu sikäli, että minäkin tein kuvistani ennen konkurssiani muutamia koekappaleita postikorteiksi ja kyllä ne kaupaksikin menivät. Tosin hyvää bisnestä siitä on vaikea tehdä.

"Simo Ristan tiedetään käyttäneet useita työpäiviä myös vallitsevassa valossa otettuihin kuviin. Ja tietysti palkkikameraa. Vertasin Helsingin Puhelinyhdistyksen talon kuvia www.kortteli.fi -verkkopaikassa ja kirjassa."

Vertailun vuoksi omasta mielestäni Jaanis Kerkis on taitava rakennusten ja perspektiivien kuvaaja, hänen kuviaan on usein Hesarin kuukausiliitteessä.

Suomen kesä on lyhyt ja hyvää valoa rajallisesti. Puhelinyhdistyksen talon kuva on omastakin mielestäni kehno, varsinkin kun merkittävästä rakennuksesta on kysymys. Muistaakseni jokin katu-urakka haittasi sen kuvaamista. On ollut vaikeaa yhdistää suuri määrä ja laatu, sivuston 1400 kuvan joukossa on parempiakin otoksia.

En osaa käyttää palkkikameraa, vaan tein perspektiivikorjaukset kuvankäsittelyssä. Metodina tämä ei kai ole sinänsä huonompi. Olen pyrkinyt mahduttamaan kuvaan rakennuksen koko fasadin, mielestäni järkevä lähtökohta tällaisessa luettelossa.

Työaikaa kului jokaista valmista kuvaa kohden ehkä 20 tai 30 minuuttia, yhteensä siis neljä tai kuusi miestyökuukautta. Kyllä minäkin voisin käyttää koko viikon yhden kuvan ottamiseen, jos olisin Rakennustaiteen museon palkkalistoilla.

Katsoin aiheelliseksi lähettää nämä pienet huomautukset, kun olen aina mielenkiinnolla lukenut kolumnejanne ja ihaillut suomennoksianne Asterixista Catullukseen.


Kunnioittavasti
Lari Mattila

HeSa hutiloi

Tämä on lyhyt teksti. Olen reissun päällä.

Helsingin Sanomat hutiloi taas. Päivän Tiede & Luonto-osan kokosivun juttu "Aina joku tietää missä olet" peräänkuuluttaa paikannuspalveluille pelisääntöjä.

Ne annettin Sähköisen viestinnän tietosuojalailla 16.6.2004. Edellinen samoja asioita koskenut laki oli annettu 1999. Nykyinen laki perustuu EY-direktiiviin.

Lain 4. luku koskee paikkatietoja.

Suositellaan.

Lehtijutussa on osittain paikkansa pitäviä uhkakuvia tekniikasta. Tietotekniikan tutkimuslaitos HIIT on vastikään laatinut niistä selvityksen liikenne- ja viestintäministeriölle, joka on pitänyt jo kauan näitä kysymyksiä hyvin keskeisinä.

Ankkoja olisi hyvä varoa näin lintuinfluenssan aikana ja ehkä muutenkin.

Tekijänoikeuden syy

Kukaan ei tunne tekijänoikeuslakien syntyhistoriaa. Se mitä tunnetaan, on väärin. Aina hyökätään Venetsian 1400-luvun privilegioista Englannin 1700-luvun lakiin ja niinpä ollaankin melkein nykyajassa.

Tämä menettelytapa on harmillinen, koska kirjoilla on luultavasti ollut suuri merkitys.

Lucien Febvre, joka heitti veivit jo 1956, julkaisi aiheesta myöhemmin hiukan parannellut teoksen ja käytti toden totta sanaa "emergenssi", joka tuli toissa vuonna laajempaan käyttöön kompleksisten ilmiöiden kuvausten yhteydessä. Niistä suomea lukeva tuntee ehkä Laszlo-Barabasin kirjan "Linked" joka on suomennettu ja luultavasti huonoin aiheesta kirjoitettu. (Philip Ballin "Critical Mass" on hyvä. Steven Johnsonin "Emergence" on hyvä. Verkosta löytyy mm. Strogatzin ja Wattsin oivallisia kirjoituksia "pienistä maailmoista" (small worlds).

Kirjoittajan oikeus kirjoitukseensa ja säveltäjän oikeus teokseensa esitetään suurempina ja jalompina kuin mikään omistusoikeus.

Giambattista Vico arveli 1700-luvulla, että omistusoikeus olisi peräisin vain ihmiselle ominaisesta tavasta haudata kuolleet. Myös Neanderthalin ihminen teki sitä ja pani kukkiakin hautaan.

Tekijän oikeuden suuruus ja ikimuistoisuus on joka tapauksessa pitkä vale. Roomalaisen runoilija Martialiksen hyvin usein viitattu lause, jossa esiintyy sana "plagiarius", on irrotettu yhteydestään. Kyllä runoilijoilla on ollut aina tapa kehua itseään ja panetella toisia. Hyvä ystäväni Catullus kirjoitti samaan sävyyn - "Volusiuksen runot ovat paskapapereita."

Keskiaika ei ollut kiinnostunut uutuudesta eikä etenkään omaperäisyydestä. Renessanssi muutti kaiken. Luultavasti kirjapainon vertainen emergentti asia oli ruudin ja tykkien kehitys, joka teki informaatiosta elämän ja kuoleman kysymyksen viimeistään, kun Konstantinopolin muuri ammuttiin rikki sulttaanin suurtykillä. Juuri samaan aikaan matemaattinen informaatio tuli välttämättömäksi merenkulkijoille ja kauppiaille. Ensin mainitut tarvitsivat sitä laskeakseen tähdistä sijaintinsa ja viimeksi mainitut kirjanpitoon. Jakolasku oli tuon aikakauden uutuuksia.

Luther ja muut reformoidut tappelupukarit aloittivat pamflettikirjallisuuden, jolla ei tahtonut lopua olla.

Pamfletti tarkoittaa tietyn pituista kirjoitusta. Puoli painoarkkia oli sopivin, hätätapauksessa täysi arkki eli meidän mielestämme 16 sivua.

Kokonaisen kirjan painattaminen oli suuria pääomia vaativa operaatio, varsinkin kun paperi oli kallista - puolet kirjan kustannuksista. Kirjojen kuljettaminen ja lähettäminen myyntiin oli erittäin kallista - keksimäärin viidennes kustannuksista.

Ei siinä jäänyt saumaa kirjoittajalle eikä tekijänpalkkiolle.

Kömpelösti järjestetty mutta toimiva lainsäädäntö oli valmis 1700-luvun puolella, koska nimenomaan kirjoittajat olivat tehneet maailmasta toisenlaisen. Ne ajatukset, jotka johtivat Yhdysvaltain ja Ranskan vallankumouksiin, olivat syntyneet Descartesin, Locken ja Humen ja etenkin Spinozan aivoissa. Tiede Galileista Newtoniin oli tehnyt tehtävänsä. Todelliset popularisoijat löytyivät sitten Ranskasta, Voltaire ja se muu remppa d'Alembertista Diderot'hon.

Tekijänoikeuden syntyminen edellytti sellaista teollisuutta ja kauppaa, josta jäi jotain jaettavaakin. Se ehto alkoi toteutua 1800-luvulla.

Saksassa ja Ranskassa lain kirjoittajat olivat kuitenkin valitettavasti harhan vallassa, eikä siitä harhasta ole herätty vieläkään.

Kun ihminen oli tullut niin selkeästi Jumalan sijaan keksijänä ja asioiden edistäjänä, kirjallisuuden, taiteen, tieteen ja tekniikan ihminen nostettiin Jumalaksi, joka luo - teoksia, keksintöjä.

Luomistyön kohde eli teos tai keksintö jätettiin yhtä hämäräksi ja sekavaksi kuin Jumalan luomistyön kohteet, joita oli alettu samaan aikaan vakavasti epäillä, kun arkeologia löysi merkkejä luomiskertomusta vanhemmista ihmisistä, ja toiset tutkijat eläimiä, jollaisia ei enää ollut (fossiileja, jäätyneitä mammutteja).

Eurooppalaisen ihmisen määrittelevä piirre, kaipuu sekavuuteen ja suuriin sanoihin, iski erityisesti lakimiehiin, ja käytännön tarpeisiin säädettiin hyvin epäkäytännölliset lait.

Nyt olemme tilanteessa, jossa Keisarin Uusista Vaatteista pitäisi puhua römeällä äänellä.

Tekijänoikeudessa pitäisi sanoa, että lain on annettava ohjeet niin sanottujen teoskappaleiden eli kirjojen, kirjoitusten, valokuvien, äänilevyjen ja lukemattomien muiden käsittelystä ja jätettävä mahdollisimman vähällä tämä osaksi metafyysinen ilmiö, "teos".

Olisi siirryttävä tekijän oikeudesta (droit d'auteur) tekijänoikeuteen (copyright).

Siihen eivät ranskalaiset suostu. Eivätkä italialaiset.

Niin etä se siitä.

Lakimies-lukijoilleni sanon lakimieskielellä, että skandinaavisen realismin hengessä toteutettu jaottelu henkilötahoihin ei onnistu ja on vanhentunut. On siirryttävä selviin kaupankäynnin sääntöihin ja numeroihin perustuvaan tulonjakoon.

Staattinen oikeus on kirjoitettava dynaamiseksi ja vielä "differentiaaliseksi" niin että muutoksen lisäksi otetaan huomioon muutoksen suunta ja nopeus.

Derivoitua tekijänoikeutta.

Tiedän että tämä on vaikeaselkoista. Olkoon. Kirjoitan tästä sata postausta, en kuitenkaan satana peräkkäisenä päivänä.

Lauri

Urakehitystä, varsinkin nousujohteista, suunniteltaessa unohtuu yksi asia, lapset.

Työnantajalle työntekijöiden lapset ovat eräänlaisia ymmärtämättömiä kääpiöitä, jotka ilkeällä sairastelullaan ja ymmärtämättömän tarpeillaan nakertavat työnantajan kilpailukykyä kuin lahokuoriaiset.

Nyt ei ole puhe Laurista, jonka työnantaja on valtio ja ajankohtaiset ongelmat samoja kuin meidän muidenkin - uusi palkkausjärjestelmä, joka tuntuu pahantahtoisen dzinnin, golemin tai muun pikkupirun keksinnöltä opetus- ja tutkimistoiminnan tuhoamiseksi.

Sanoin ennen pilaillakseni, että Laurilla oli ihanteellinen yhdistelmäkoulutus - alakoulun opettaja ja lähtitaistelu- ja tuhoojakoulutus sissikomppaniasta. Sitten hän kuitenkin teki lisensiaatin kulttuurihistoriasta ja väitteli kasvatustieteestä.

Tutkimustietoa kuunnellessa tulee mieleen yhtä ja toista. Viime aikoina hän on julkaissut nimenomaan uravalinnoista ja rekrytoinnista. Työhönotossa päätös tehdään kuulemma keskimäärin kolmessa sekunnissa, vaikka haastattelut ja erilaiset projektiiviset testit kestäisivät koko päivän. Ratkaisun perusteet ovat irrationaalisia. Esimerkiksi sairaanhoitajan täytyy olla sairaanhoitajan näköinen.

Tässä on selviä yhtymäkohtia vaimoni Päivin ammattiin, johon liittyy näyttelijänkoulutusta. Kuvittelisin nimittäin, että sopivasti väärennetyin paperein hyvä näyttelijä pääsisi kaikkiin mahdollisiin töihin ja virkoihin liput liehuen ja lisäksi Suomen Akatemian pääjohtajaksi.

Olli on ollut kipeänä mutta parantunut. Hän on julmettu metsuri. Eero suunnitteli ainakin viimeksi asiaa harkitessaan mielenkiintoista uraa, nyt kun hän on oikein koululainen, ja valinnat ovat tulleet ajankohtaisiksi: autotallitonttu.

Korkeassa iässä yksi monista kiusaantumisen aiheista on usein toistuva havainto: sitä alkaa käyttää juuri samoja äänenpainoja ja omaksua niitä asenteita, jotka nuoruuden päivinä harmittivat kaikkein eniten vanhoissa, etenkin omissa vanhemmissa.

Toisaalta yksi suuri iloja on se havainto, etteivät lapset omien lastensa kanssa tee samoja virheitä ja laiminlyöntejä, jotka itse. Me, 1950-luvulla koulumme aloittaneet, olemme sotilaiden lapsia aivan muussa merkityksessä kuin minua hieman nuoremmat stalinistit lauloivat ja luulivat. Aika oli sellainen, että pärjäävät isät eivät erikoisesti viihtyneet kotioloissa ja jopa isoisillä oli vähän tilaisuuksia aikailuun, koska ensin oli jälleenrakennettava maa. Ja sitten oli hirvittävän suuri määrä sellaisia vanhempia, joiden kaikki henkinen energia meni koossa pysymiseen ja haavojen umpeen kasvattamiseen.

Me saimme hiukan kummallisen mallin vanhemmuudesta. Ei tämä ole anteeksipyyntö eikä selitys, vaan kasvatustieteellinen tolsiasia - lapset saavat hyvin paljon siitä, mikä on vanhemmille ja muille aikuisille tiedostamatonta ja reflektoimatonta. Siitä mikä on tietoista kasvattamista kotona ja koulussa, lapset omaksuvat vain vähän.

Tämän takia liikkeenjohdon kirjoja ja organisaatiotutkimuksia lukiessa pääsee välillä nauru ja päälle itku.

Frakkeja

Viikon frakit ovat herrat Lauri ja Aarni, jotka käyvät nyt koulua Tintin kotimaassa, joka on Belgia. Kun isä kerran väitteli, niin pojille myös asiaankuuluvat vetimet!

Toisessa kuvassa on miehemme Kaliforniasta, nyt Suomessa, hymy ja palttoo Amerikkaa ja länttä. Gold Coast, you see.

Jos vanhoin merkkeihin on uskominen, ei kestä kauan ennen kuin alkaa tapahtua. Hyvä niin.

Karonkka, josta lupasin kirjoittaa, oli mainio, ja siitä tuli mieleen kaksi blogiin kirjoitettavaa asiaa.

1:o (primo) - saapuvilla oli muutamia kymmeniä henkilöitä, joista jokaisella on tai tulee olemaan mahdollisuus vaikuttaa keskeisiin asioihin paljon. Nuoria tietotekniikkainsinöörejä, juristeja, heidän kumppaneitaan ja opettajia.

Se ei ole liioittelua saati vale, että tämä joukko käsittää hyvin, ettei tekniikka ole koko maailma ja ettei bisnes ole ainoa arvo. Kun tässä ns. eliittijoukossa oli enemmänkin MIT:n, Berkeleyn ja Stanfordin tuntevaa joukkoa, niin kyllä se ero on suuri, kun vertaa noissakin paikoissa opiskeleviin Yhdysvaltain kansalaisiin ja heidän opettajiinsa.

Berkeleyssä vähemmässä määrin, mainituissa ja useissa muissa enemmässä määrin tulee viihtymätön tunne. Olin vierailevana professorina Berkeleyssä. Olen luennoinut UCLA:ssa ja Cornellissa. Opettajilla on selkä niin täynnä luodin reikiä, että viheltää, kun tuulee. Ne virat ovat niin himottuja, ettei ihmisestä ole paljon jäljellä, kun niihin pääsee.

Opiskelijoista tulee sellainen tunne, että heillä on partakoneen terä hihassa ja mattoveitsi kassissa ja he ovat valmiita hetkeäkään miettimättä viiltämään keneltä tahansa kurkun auki, jos siitä saa opintopisteitä.

Suomessa ei tätä ole, vaikka tietysti keskinäinen kilpailu on ajoittain kovaa ja kaveria lyödään kuin sikaa, seipäällä kärsään. Mutta on siinä suuri ero.

2:o (secundo): Tällainen tutkijaporukka - kaikki ovat siis tavalla tai toisella kiinni tieto- ja tietoliikennetekniikan ja siihen liittyvän infran tutkimuksessa - on itsekin verkosto. Luultavasti verkosto on tehokkaampi kuin sähköiset.

Uskon kahvinkeitinteoriaan. Oivallukset ja arvostelut eivät tule kokouksissa eivätkä väitöstilaisuuksissa, vaan kahvinkeittimen ääressä. Luonnekin tulee näkyviin keskusteluissa, joissa ongelmana on, kuka oli jättänyt keittimen päälle ja pesemättä.

Todellisuudessa kuva Cambridgen erään laboratorion kahvinkeittimestä oli ensimmäisiä Internetin tosiaikaisia kuvia.

Puhuessani kahvinkeitinteoriasta ajattelen kuitenkin Knut Pippingin suuren sotatutkimuksen "Komppania pienoisyhteiskuntana" sosiaalista yksikköä, pakkiporukkaa.

Keittimestä riittää useammalla kuin pakista. Juomakin on parempaa.

Frakki on virkapuku ja yliopistopiireissä keino näyttää, ettei kysymys ole henkilöstä vaan yhteisöstä. Viis siitä kuka minä olen tai kuka on Olli - olemme täällä tekemässä tiettyjä tehtäviä, sen takia että ne on tehtävä.

Kiitos ja hyvää jatkoa saapuvilla olleille ja terveisiä niille, jotka eivät päässeet paikalle.

Tohtoreita

Yksi ryhmästämme, Olli Pitkänen, väitteli tänään tekniikan tohtoriksi Otaniemessä. Hän on tekniikan lisensiaatti ja myös juristi, eli luullakseni nyt ensimmäinen henkilö Suomessa, jolla ohjelmistotuotannosta ja sen sääntelystä puhuttaessa on lyödä paperit pöytään kaikinpuolisesta pätevyydestä.

Olemme työskennelleet yhdessä laskujeni mukaan kuudetta vuotta, ellei hiukan enemmän. Porukasta on kolme väitellyt ja tänä vuonna on luvassa ainakin yksi. Monesta asiasta on kinattu, mutta vasta nyt on vuorossa väitös. Vastaan inttäjiksi on hankittu kovia kavereita. On siinä tietämistä.

Erinäisistä syistä nyt puheen olevan porukan ydin paikka on tutkimuslaitos, HIIT, ja oma kotipesäni on Lappeenrannan Teknillinen Yliopisto, jossa on informaatio- ja teknologiaoikeus -niminen oppiaine.

Kaikki haluavat puheissa edistää tieteidenvälisyyttä eli monitieteisyyttä, ja sitten kun sellaista tulee vastaan, asiasta ei olle tietävinäänkään.

Tietotekniikan tulosten miettiminen edellyttää liiketaloustiedettä, mutta se ei riitä, koska mahdollisesti kipeimmät ongelmat ovat julkisen sektorin vastuualueella. Niitä ihmisiä, joita tekniikan parannukset eivät kosketa tai liikuta, on todella paljon. Niitä jotka ovat liian vanhoja tai sairaita helpottamaan elämäänsä uutuuksilla, on myös paljon.

Lainsäädäntö ja siis juristin tiedot ovat keskeisiä tekijänoikeutena, mutta siitä on puhuttu ehkä liikaakin. Ihmiset luulevat, että puhe on jostain hienosta ja jalosta, kuten taiteilijoiden eduista. Puhe on alle kymmenen kansainvälisen suuryhtiön voitoista.

Eduskunta on hukassa joutuessan säätämään lain sieltä, toisen täältä. Henkilötietojen ja yksityisyyden suoja ovat asioina vaikeita jäsentää eikä niiden suhdetta toisiin lakeihin käsitä äkkiä.

Se siitä. Noista asioista kirjoitan ainakin rivien välissä jatkuvasti.

Nyt oli määrä vetäistä toinen vanha virsi. Tohtoreita ei tule liikaa. Heitä ei ole edes tarpeeksi. Sellaista hörhöilemätöntä vaikeiden asioiden selvittelyä, jota esimerkiksi Pitkänen tekee, tarvitaan välttämättömästi. Se liittyy usein mainittuun "kansainväliseen kilpailukykyyn".

Myös huomautan, että pari vuosikymmentä sitten nähtiin tuhon tulevan "yliopilastulvan" muodossa. Aikoinaan kansakoulua pidettiin turhana ja kalliina.

Maailmanhistoriassa keskiajalta nykypäivään mutkikkaat selitykset ovat lumoavia, koska niillä ei ole loppua eivätkä ne lopulta selitä mitään. Lisäksi on tyhmiä selityksiä. Lukutaito - tässä yhteydessä koulutus - on selkeästi asia, joka on liittynyt Euroopan ja sen eri alueiden nousuun, ja sama koskee Kiinaa ja Japania.

Kun joku kysyy seuraavan kerran Nokiasta ja tietotekniikasta, muistakaa sanoa, että meillä oli erittäin varhain hyvä kansakoulu ja että lukutaitoprosenttimme kohosi ensin maailman huipulle ja sitten jatkui "huoli toisesta" eli yleinen äänioikeus, naisen asema ja lapsikuolleisuuden kuriin saaminen.

Se on se tikkatie. Sitä taustaa vasten jokainen tohtorinväitös on ilo muillekin kuin asianomaiselle itselleen.

Kerron tuonnempana, millaista oli. Luulen että miellyttävää.

Tämä on kirjoitettu frakki päällä. Taisi mennä pari kommenttia bittiavaruuteen.

Väitös oli onnistunut, mielenkiintoinen ja ilahduttava.

Matkaan, Hopea! Karkonkka.

Bittejä

Kuvassa on bittejä. Olen nähnyt niitä San Franciscossa yhdessä hotellissa. Se oli arjen tietoyhteiskuntaa. Aina kun sytytti valot, bitit juoksivat kohti nurkkia. Kun sammutti valot, ne palasivat. Oli rattoisaa nukkua miettien bittivirtoja lattialla, katossa, seinissä. Kello puoli viisi siirryin puiston penkille ja lähdin kohti Berkeleytä, jossa sainkin huoneen perinnehotellistani Durantista, joka on herraskainen mutta nukkavieru - niin kuin minäkin.

No, Durant on campuksen kulmalla. Siellä asuu enimmäkseen huonompia yliopiston vieraita. Paremmat vieraat majoitetaan yliopiston tiloihin (Faculty clubs). Olin yöpynyt niissä. Sain keuhkokuumeen. Ihmettelin että pääsin niin vähällä. Ikkunoita ei saanut kiinni eikä vesihanoja auki. Alakerrassa oli täytettyjä eläinten päitä niin kuin böömiläisessä metsästysmajassa. Yhtään täytettyä professoria en onneksi nähnyt, vaikka en olisi ihmetellyt, jos olisin nähnyt.

Naisten kerholla, jossa on paljon miehiä, on vanha, oivallinen flyygeli. Ystäväni soittaa joskus sillä Chopinin f-molli-balladia siihen kohtaan, jossa meno muuttuu todella töyssyiseksi. Ulkona rehottavat douglas-kuuset ja punapuut, joista muutamat ovat merkittävän suuria. Rinteessä on jonkun menneisyyden miehen patsas, rehtorin luultavasti. Solmuke kaulassa ja pikkutakissa hän hypistelee soikeaa jalkapalloa. Otan joskus selvää asiasta. Epäilen että kysymys on rasismistaan ja laajakantoisesta ympäristön turmelemisesta kuuluisa rehtori Moses. Seudun joet ovat täynnä raskasmetalleja. Palo Altossa oli ennen elohopeakaivos. Bittimiljonäärit eivät siitä häiriinny, koska he eivät käytä elohopeaa edes lämpömittarissa. Tai niin he luulevat.

Eilen meillä oli HIITissä (Tietotekniikan tutkimuslaitos, omaa sukua Helsingin yliopisto ja Teknillinen Korkeakoulu) seminaari virkamiehille ja teollisuudelle arjen tietoyhteiskunnasta.

Tämä mitäänsanomaton termi tarkoittaa ubiikkimaailmaa. Ubiikkimaailma on tämä jo nyt olemassa oleva, jossa tietotekniikka seuraa ihmistä niin kuin piru väärää lautamiestä. Soittamalla kännykällä, käymällä pankkiautomaatilla ja kaupassa ja kiipeämällä sen jälkeen bussiin kuukausikortti kädessä olemme koko ajan tekemisissä tieto- ja tietoliikennetekniikan kanssa ja jätämme joka paikkaan itsestämme vahvan jäljen.

Järjestelmät ja lainsäädäntö eivät ole alkuunkaan kehityksen tasalla.

Eilen oli puhe muun muassa IRC-galleriasta. Todellisuudessa kasvavien ihmiset sinne lähettämiä tietoja, jotka voivat olla aika henkilökohtaisia, ei saa verkosta koskaan pois. Verkko-osoitteesta ne saa poistetuksi, mutta se ei paljon auta. Hakukoneet jauhavat yötä päivää ja pystyvät moniin suorituksiin, joita ei todellakaan dokumentoida.

Olen itse toistellut tällaisissa seminaareissa ja vastaavissa, että tavallisella ihmisellä ei yleensä ole ihmeempiä salaisuuksia.

Tämä on ehkä totta, mutta taustalla häämöttää hyvin vaikea ongelma, joka on myös vaikeatajuinen. Kuvitan sitä tämän jutun torakankuvilla, joita väitän biteiksi.

Yksittäinen tieto ei yleensä ole vaarallinen eikä edes mielenkiintoinen. Sellaista tietoa voi sanoa "instanssiksi". Tietokantasovelluksissa se voi olla "record". Sana "tietue" esiintyy joskus. Tällainen tieto on esimerkiksi puhelinnumero. Seuraava suurempi yksikkö voisi olla sähköpostiohjelman "kortti", jossa on nimi, sähköpostiosoite, puhelinnumero ja jotain muuta, valinnaista. Seuraava suurempi yksikkö on "muistikirja", esimerkiksi Outlookin "contacts". Minulla näyttäisi olevan 347 kontaktia.

Lainsäädäntö on edennyt nurinkurisesti antamalla määräyksiä esimerkiksi henkilötiedoista ja arkaluonteisista tiedoista (sairaudet, raha-asiat jne.). Henkilötietoja saa tietenkin kerätä. Kaikilla on niitä - esimerkiksi postiosoitteita ja puhelinnumeroita almanakassa. Laki asettaa jyrkkiä rajoituksia henkilötietojen keräämiselle, mutta pykälät ovat vielä aika lapsellisia. Yksityiset allakat tietoineen muuten ovat nimenomaan sallittuja. Yrityksillä taas ei ole "henkilötietoja", mutta toisaalta taas yritysten taloudellisista tiedoista on säännöksiä myös rikoslaissa. Puutteellinen tai virheellinen tiedottaminen esimerkiksi osakeannin yhteydessä ja sisäpiirintietojen käyttäminen voivat johtaa koviinkin rangaistuksiin.

Keräämällä ja muokkaamalla viattomia tietoja voi rakentaa vaarallisia tiedostoja. Se ei kiinnosta tällä haavaa K-kauppiasta eikä minua itseäni, millainen on "ostajaprofiilini". Se on tavanomainen. Mutta kauppaketjujen jäsenetukortteihin tukeutuen keräämistä tiedoista voisi ajaa esimerkiksi luettelon niistä asiakkaista, jotka ostavat lihaa mutta eivät sianlihaa.

Shapiro ja Varian kertoivat jo vanhassa kirjassaan Information Rules raittiista kunnon miehestä, joka järjesti kotona Kaliforniassa talkoot asuntonsa remontin yhteydessä ja hankki tarjoamuksia. Seuraavana päivänä tuli potkut työpaikasta - alkoholiongelma. Työnantaja oli saanut kulmakaupasta tiedon, että olutta oli hankittu holtittomasti. En sano, että tämä olisi Suomessa mahdotonta, mutta kiellettyä se olisi.

"Arjen tietotekniikka", jossa kannettavat laitteet konfiguroituvat omia aikojaan, lisää valtavasti villin tiedon määrää. Kyllä minäkin pitäisin hyvänä laajakaistaa rekka-autoihin niin että rajamuodollisuudet saataisiin valmiiksi ennen Vaalimaata ja jonoista päästäisin. Olisin hyvilläni hississä tai ovissa olevasta laitteesta, joka päivittäisi kalenterini työpaikalle tullessani ja kertoisi samalla, ovatko Martti ja Perttu paikalla ja jos ovat, onko heillä vieraita tai puhelu meneillään. Säästyisi paljon sähläämistä.

Mutta toisaalta tässä esimerkissä tutkimuslaitoksemme on sekä teollisuusvakoilua että sotilasvakoilua kiinnostava paikka. Pelkistä läsnäolo- ja kokoustiedoista voi konstruoida hyvin kiinnostavia tietoja.

Satun tietämään erittäin hyvin, että pelkkä tieto, että investointipankkiiri A ja vuorineuvos B menivät yhdessä sisään ovesta, jonka takana on yritysostojakin hoitava Asianajotoimisto Borenius & Kemppinen voi vaikuttaa välittömästi pörssikursseihin ja että taloustoimittajat pitävät tietoa kiinnostavana, varsinkin jos vuorineuvos B:n edustama yhtiö tiedetään Asianajotoimisto Roschier-Holmberg & Waseliuksen uskolliseksi asiakkaaksi.

Tiedon arkisuus ja viattomuus voi siis olla hyvin suhteellinen asia. Valokuva sotasatamasta voi olla tavanomaista turistitavaraa, mutta sata valokuvaa sotasatamasta herättää jo viranomaisten huomiota.

Kun en ole tietotekniikan tuntija, mietin käsitteiden, kokemuksen ja normien maailmasta ja yhteisöllisyyden ja avuttomien yhteisöt mielessä pitäen näitä vaikeita asioita.

Lainsäädäntöön olen menettänyt uskoni.

Suljettu järjestelmä kuten osakeyhtiö tai kirjanpito voidaan hyvin hallita rajallisellä määrällä hyvin kirjoitettuja sääntöjä. K-kauppa, työpaikkani, päivittäinen "elämismaailmani" ei ole suljettu järjestelmä, joten se on kompleksinen eli sisältää epäjatkuvuuksia ja yllätyksiä ja bifurkaatioita. Se ei ole mallinnettavissa eikä hallittavissa säännöillä.

Niinpä esimerkiksi tekijänoikeuden jo tapahtunut romahtaminen ja kohta yleiseen tietoon tuleva tietosuojasäännöksien dramaattinen riittämättömyys eivät ole kenenkään ihmisen pahuutta ja taitamattomuutta, vaan rakenteellisia, maailman muuttumisesta johtuvia ongelmia.

Kaavailemamme ratkaisumalli olisi homeopaattinen. Similes similia curabuntur, sanoi Paracelsus, vaikka ei ollutkaan insinööri - samanlainen parannetaan samanlaisella. Ehkä meidän on rakennettava perustuslaki ja muu lainsäädäntö mobiileihin ja ubiikkeihin laitteisiin eli sijoitettava lainsäädäntö ja täytäntöönpano ympäristöön eikä paperille.

Pohjaltaan tämä ei ole sen kummempi idea kuin arvokkaan tavaran laittaminen lukkkojen taakse. Mutta tietenkin kontekstin ja henkilön mukaan muuttuva adaptiivinen tekijänoikeus ja tietosuoja kuulostaa omituiselta.

Kun nyt kirjoitin biteistä - joita siis ei ole olemassa edes signaaleina, koska Shannonin käsite informaati0yksiköstä voidaan toteuttaa vaikka vesijohtoputkilla ja kraanoilla tai tikuilla ja kuminauhoilla - niin esitän vielä lopuksi henkilökohtaisen ajatukseni blogin kirjoittamisesta. Blogeista puhuttiin eilen meidän seminaarissamme ja tänään aamutelevisiossa.

En halua osallistua keskusteluun. En halua olla mielipidejohtaja (olen joskus ollut). En halua olla viisaampi kuin muut ja ratkaista vaikeita ongelmia (tuomarina täytyi olla). En halua kunniaa, mainetta enkä rahaa enkä myöskään profiilia kirjoittajana. Olen kirjoittanut jo, paljon, ja saanut moitteita ja kiitosta riittävästi. Rangaistu ei ole mutta palkittu on.

Oma ajatukseni blogista on kysymysten esittäminen. Ei vastauksia - kysymyksiä.

Ei kuulosta omaperäiseltä. Ei ole omaperäistä. Onpahan tämä niin sanottu Sokraattinen metodi.

Kansalaisten Suomi

Nyt tästä Eetu Iston "Hyökkäyksestä" on päästy. Sitä paitsi naisella, joka käyttää jotenkin mauttomasti valtakunnanvaakunaa vyönsolkena, on jalat väärinpäin kiinni lantiossa.

Lakikirjaa eivät uhkaa muut tahot kuin lakimiehet. Venäjä ei kai ole sellaisiin pikkuasioihin kuin perustuslaki erityisemmin perehtynyt. Tämäkin hyökkäyksen kohteena ollut perustuslaki oli aika pitkälle suomalaisten juristien keksimä. Lisäksi he olivat keskenään eri mieltä Suomen valtiollisesta asemasta Venäjän osana.

Jääkiekko on onneksi nykyisin tärkeämpi asia kuin Isänmaan vaara. Olympialaisissa valitettavasti kävi samalla tavalla kuin talvisodassa eli toiseksi tulimme.

Viis siitä. Suhtaudun kiekkoiluun ja muuhun ammattiurheiluun suurena viihteenä, jota voi seurata silloin kun ehtii. Eipä silä, olen minä kerran ollut jääkiekko-ottelua katsomassa. Se oli Washingtonissa. Mielenkiintoista mutta vähän vetoisaa.

Aiheeni on kansalaisyhteiskunnan kansallislaulu - Finlandia. Sakari Kuosmanen lauloi sen Kauppatorilla jääkiekkoilijoiden palattua kisoista yöhän ja pakkaseen.

Olen ihastunut.

Maamme-laulu on virallinen, mutta ainakin talviurheilun yhteydessä yhteinen (saksalainen) sävel Viron kansallislaulun kanssa on kiusallinen, varsinkin kun virolaiset pärjäävät niin hyvin.

Älkää nyt sitten selittäkö, ettei se ole saksalainen. Se on tyypillistä aikakauden saksalaista B-luokan musiikkia, ja tiedossa on koko joukko huomattavan saman tyyppisiä sävelmiä. Mikäs - saksalaiset olivat maailman parhaita sekä ammattimuusikkoina että säveltäjinä, ja heitä pyöri Suomessa ja Ruotsissa paljon.

Bachin ihastuttava kantaattimainen teos "Rakkaan veljen poismuuton johdosta" on sävelletty tilanteessa, jossa broidi pisteli musikantiksi - Ruotsiin. (Capriccio sopra la lontanezza del suo fratello dilettissimo (BWV 992). Tapaus on sinänsä mielenkiintoinen. Ruotsissa oli kuninkaana Kaarle XII, joka ei olisi koskaan saanut Nobelin rauhanpalkintoa. (Tosin Kaarlea on halveerattu kovin sosialidemokraattisesti. Siinähän kävi niin, että hänen tullessaan alaikäisenä kuninkaaksi rakkaat naapurit eli Venäjä, Puola ja Tanska hyökkäsivät yhteisestä sopimuksesta kimppuun heti, eikä siitä sodasta loppua tullut. Suomessa aikakausi muistetaan nimellä Isoviha.)

"Porilaisten marssi" on kovin saksalainen ja Runebergin sanat vaihtelevat tolkuttoman ja raivohullun välillä. Maan peittäminen vainolaisen hurmehella esiintyy tosin myös Marseljeesissa, jossa hekumoitiin sellaisella ajatuksella, että vihollisen veri virtaisi komeasti kynnöspeltoa pitkin. - Porilaiset muuten olivat surkeassa Suomen Sodassa urhoollisia sotilaita ja Döbeln, jopa Intiassa seikkaillut ammattiupseeri, oli etevä sotilas. Hänen vaarinsa oli vielä merkittävämpi mies - Lundin yliopiston kemian professori, joka keksi vissyveden eli Ramlösan. Pullossa on edelleen hänen kuvansa. Hänet aateloitiin vissyvesiansioistaan nimellä Döbelius.

Maamme-laulussa, jota on toki Porilaisten marssin ohella aina käytettävä asiaankuuluvissa tilaisuuksissa, on sekin ongelma, että seiskan laulajat eivät saa sitä läheskään nuotilleen. Siinä on vaikeita intervalleja ja se on rytmisestä hankala. Puhun kokemuksesta. Luulen kuulevani säveltason hyvinkin tarkasti, mutta sävelessä en pysy, koska minultakin puuttuu tämä kyberneettinen silmukka eli kyky säännellä tuotettua ääntä oman kuulon avulla. Olen aina ollut kovin harmissani sellaisista henkilöistä kuin lapseni ja isäni, joilla on erinomainen korva ja ääni. Mummullla taisi olla absoluuttinen musiikkimuisti. Hän oli ammatiltaan varastoapulainen.

"Finlandia" esitettiin tilapäismusiikkina syksyllä 1899 ja se liittyy siis "Hyökkäys"-taulun tunnelmiin. Sibelius sisällytti sen myöhemmin sarjaan "Historiallisia kuvia", ja sävellyksen osan, Finlandia-hymnin sanat kirjoitti valmiiseen melodiaan V.A. Koskenniemi.

Koskenniemestä minulla ei ole paljon hyvää sanottavaa. Lyyrikkona hän on mielestäni parhaimmillaankin kolea ja esseistinä kopea. Finlandian teksti on kuitenkin erinomaista työtä. Vaikka sanoja miettisi, ne eivät tunnu yhtään hullummilta.

Lisäksi viesti on aika rauhallinen ja itsetuntoinen ja tyynesti menneisyyteen katsova. Mieleen tulee Gadamerin ja etenkin Habermasin ajatusmaailma ja "kansalaisyhteiskunnan" käsite, joka muuten todella tarkoittaa jotain.

Kansalaisyhteiskunnan aika taitaa olla jo ohi ja olemme luultavasti siirtyneet verkkoyhteiskuntaan, jonka rakenne- ja toimintamalli on sama kuin syöpätautien - hallitsematon kasvu ja kyltymätön ravinnon eli energian käyttö ja tuho.

Itse haluan pitää kiinni tästä vanhentuneesta ajatuksesta, jonka mukaan sinun aistimuksesi on yhtä hyvä kuin minun aistimuksesi ja tunnustan, että sinun odotuksesi ja tunteesi merkitsevät paljon - enemmän kuin ontoiksi osoitetut abstraktit sanat, sellaiset kuin "isänmaa" ja "kansa".

Olisiko jääkiekkojoukkue nostanut "Finlandia-hymnin" kansalaisyhteiskunnan tunnuslauluksi eli siviilihenkilöiden sävelmäksi?

Kuosmanen, jonka erityinen harrastaja en ole, oli tällä kertaa parempi valinta kuin esimerkiksi ystäväni Jorma Hynninen, jonka äänessä ja katseessa soi pitkänmatkanjuoksijan yksinäisyys. Kuosmanen lauloi pois tiehensä ja nämä superlahjakkaat suomalaisen talkootoiminnan (juniorityön) tulokset katselivat ja kuuntelivat kummissaan.

Siinä riittää kummastelemista. Maailman muuttumisessa.

Skaldit

Mistäköhän kielestä Antti Tuuri on suomentanut Islannin saagoja? Opetellut tietysti niiden kieltä.

Ei se niin tolkuttoman vaikeaa ole. Muinaisskandinavia ja norjan kielen varhaismuodot liittyvät toivottavasti edelleen ruotsin kielen maisterin opintoihin.

Klassikkojen kääntäminen on myös asia sinänsä. Kaikesta saa selvän, koska kaikki on tutkittu. Hitusen liioitellen voi sanoa, että jokaisesta erikoisemmasta sanankäänteestä löytyy tieteellinen julkaisu.

Tiedän koska olen aikoinani arvostellut Saarikosken Odysseia- suomennoksen Parnassoon alkutekstiin ja Manniseen vertaamalla. Suomennos oli muuten erittäin hyvä vaikka Saarikosken ratkaisu käyttää omituista versiota alkuperäisteoksesta oli huono. Mannisen suomennoksen lukemisesta tulen merisairaaksi.

Tässä kohdin olen eri mieltä kuin etevät mestarini, Anhavasta alkaen. En kykene näkemään Mannisen nerokkuutta runoilijana enkä varsinkaan runon suomentajana.

Antti Tuurin suomentama Kalju-Grimrinpojan saaga ja Palaneen Njallin saaga ovat parasta kertomakirjallisuutta, mitä maailma on ylimalkaan tuottanut, ja suomennoksina loistavia, vivahteikkaita ja täsmällisiä.

Se on kai tiedetty laajoissa piireissä, että Veriveljien saaga ja Lohilaaksolaisten saaga ovat mahtavaa kirjallisuutta, mutta vasta nämä kaksi muutamia vuosia sitten ilmestynyttä suomennosta osoittavat heti ja vastaansanomattomasti miksi.

Se on viisasta, etten opeta nykyisin oikeustieteen ylioppilaita. Panisin heidät lukemaan kaunokirjallisuutta. Palaneen Njallin saaga on kertomus yhteiskunnasta, joka kaatui laillisuuteen. Njall oli päällikkö, joten hän osasi lakikirjan ulkoa, ja istui tuomarina niissä loputtomissa perintö- ja testamenttiriidoissa, joista tuli Islannin tuho.

Egil itse on hyvä esimerkki siitä, että soturi ja runoilija on ollut usein sama asia. Egilin "Pojan kuolemasta" ei ole olemassa minua tyydyttävää suomennosta, mutta Aale Tynnin versiosta (Tuhat laulujen vuotta) saa himmeän käsityksen skaldien taidosta. Runo iskee kuin sotakirves.

Kaikki vanha skandinavinen kirjallisuus ei ole vaivan arvosita. Snorri julkaistiin aikoinaan kolmiosaisena suomennoksena. Siellä on seassa kaikenlaista höpöä, joskin myös reteitä juttuja, esimerkiksi siitä kuninkaasta, joka yöllä kusella käydessään putosi ylisiltä olutsammioon ja hukkui. Opetus alkoholin vaaroista. Edda huljuu mytologioissa.

Ikääntyneemmistä teksteistä - Internet on antelias. Kun näin myymälässä Pasolinin kolme keskiaikaelokuvaa erikoistarjouksena, jäin muistelemaan Canterbury Talesia ja otin hyllystä Robinsonin hyvän edition. On se kieli vähän vaikeaa. Elokuvassa hyvin näkyväksi nostettu kohtaus Myllärin kertomuksesta, se jossa emäntä työntää yöllä takapuolensa kosiomiehen suudeltavaksi, menee näin:

Derk was the nyght as pich, or as the cole,
And at the wyndow out she putte hir hole,
And Absolon, hym fil no bet ne wers,
But with his mouth he kiste hir naked ers...

Googelella löytyy heti kaksi verkkopaikkaa, jossa koko teos on alkuperäistekstinä, vaikeat sanat samalle sivulle hyperlinkitettyinä. Ja on siinä kieltämättä myös käännös nykyenglantiin. Olen kyllä samaa mieltä kuin Ezra Pound, tuo raivokas henkilö, jonka mielestä Chaucer on vielä parempi runoilija kuin Shakespeare, eli siis Englannin paras. Luultavasti Pound kyllä itse oli mielestään näitäkin etevämpi, eikä hän kovin pahasti erehtynyt.

Pound sanoi, että henkilö, joka ei lue Chauceria alkuperäisversiona, ei ole tuon teoksen arvoinen. Internetistä puheen ollen ja helppotajuisempia tekstejä ajatellen Shakespeare on kauttaaltaan verkossa ties miten monena versiona, ja myös siinä käsillä oleva sanasto auttaa nykylukijaa sekä vaikeita sanoja että hämäriä viittauksia ajatellen.

Ja löytyy sieltä myös henkilökohtainen suosikkini John Donne. - Suomennokseni:

Kuolema

Kuolema, kieroilet kun jotkut luulevat
sinua suureksi. Tuska on tarpeeton.
Kuoleman iskemän miehen näet kaatuvan,
muttei hän kuolekaan, hän nukkuu pois.
Lepo ja uni on kuvasi, onneton;
uni on suloinen, kuolema voimaton.
Viet meiltä ihmisen, ruumis saa levon,
sielu ei tuhoudu multamme mukana.
Kuolemaa tanssittaa kuningas, myrkky,
kohtalo, sattuma, rikolliset.
Kuolemaa orjuuttaa sairaus, sota.
Olet kuin unikko, kuin jokin lääke.
Kuinka voit, kuolema, kerskata unesta?
Heräämme aikanaan ikuiseen elämään,
ei ole Kuolemaa, kuolema on kuollut.

De Senectute

Otsikko on Cicerolta, joka oli hirvittävä suunpieksijä. Parhaimmillaan hän oli kirjoittajana herjatessaan poliittisia kilpailijoitaan. Mutta toisaalta tämä "Vanhuudesta" sisältää joitakin mieleenpainuvia ajatuksia.

Vanhuudessa mahtavimpia tunteita, joita nuorena ei osaa kuvitella, on lapset ja lapsenlapset.

He kasvavat, muuttuvat, näkevät asioita, maailman piiri avartuu, laineet huuhtivat rantaan kuivia kaisloja, jossain hämärässä on paikka, jossa sanaton tunne saa sijan.

Kuvassa on ensin mainittua lajia eli lapsia yksi ja viimeksi mainittua eli lapsenlapsia kaksi. Puuttuu kaksi lasta ja kolme lapsenlasta. viimeksi mainitut sattuvat olemaan kaikki poikia. Viettivät eilen yhteistä identtisten kaksosten syntymäpäivää soveliain menoin pahastumatta tuon taivaallista jääkiekko-ottelun surullisesta lopputuloksesta.

Nuorena ihminen on sopivasti itsekeskeinen. Nautittuaan ylettömästi virvokkeita sitä seuraavana aamuna voi vilpittömästi ihmetellä, että miten näin miellyttävällä ihmisellä voikin olla näin epämiellyttävän paha olo.

Tai jos tulee törmilleeksi, kuten yleensä silloin tällöin käy, maailma tuntuu kaatuvan, vaikka maailma todellisuudessa vähät välittää. Omien syntien suurentelu on eräänlaista itsetehostusta. Lapin jätkä Nätti-Jussi tiesi senkin. Jätkät savottakämpällä kertoivat kommelluksistaan, johon Nätti:"Silloin minullakin oli vähän outo olo, kun oli tullut kauppalassa ryypättyä niin että vielä aamulla Ounasvaaran rinteessä herätessä oli kummassakin kainalossa kuristunut poliisi.

Vanhana asioiden tärkeysjärjestys muuttuu. Sanoi sekin entinen muori papille, joka selosti taivaan iloja ja vertasi niitä helvetin kauhuihin:"Kunhan on lämmin."

Made (in Finland)

Rouva laittoi mademuhennosta. En osaa kylliksi kiittää.

En harrasta ruuanlaittoa, mutta syömistä harrastan ja olen aika hyvä siinä.

Mademuhennoksessa oli mukana maksa ja mäti, joka hajoaa hauskasti ryyneiksi. K-kaupan poika kunnostautui ja nylki mateen valmiiksi. Rouva kunnostautui ja perkasi sen ennen keittämistä ja sitten vielä siivilöi.

Kun taannoin tarjottiin hernesosekeittoa, nyt on saatu todellisia herkkuja. Lisäksi löysin Lappeenrannasta pikku ravintolan, joka italialaisuuden varjolla tarjoaa aivan tavallisia maksapihvejä, perunamuusia ja puolukoita. Ne ovat hiukan vaikeita valmistaa, mutta voi mitä herkkua hyvin tehtynä! Samaa luokkaa kuin silakat.

Hyvä ettei mateeseen ole tekijänoikeutta. Ruokalajeihin ei muuten ole eikä muotiin eikä myöskään teolliseen muotoiluun niin kauan kuin se on tavanomaista. Aino Aallon juomalasi on mielestäni nerokas mutta oikeudellisesti suojaa vailla. Puolisonsa Alvarin Savoy-maljakko on suojattu teos, koska se on oikeastaan veistos. Juristit erottavat joskus toisistaan funktionaalisen muodon ja muun muodon. Ensin mainittu on käyttökelpoisuutta lisäävä, viimeksi mainittu silmää miellyttävä. Muotoilijat eivät tällaista jaottelua käsitä. Yhtäkaikki minulla on seinällä puukkoja ja laatikossa veitsiä, jotka ovat sanomattoman sopivia ja käteen käypiä ja siten oikeudellista suojaa vailla.

New Yorkin Modernin taiteen museon vanhin edelleen myynnissä oleva esine on Sveitsin armeijan linkkari. Muistan kun isäni sai sellaisen eräältä matkustelevaiselta tuttavalta 50 vuotta sitten. Linkkari on tallella, vaikka se taisi viettää yhden talven Saariselällä kivenkolossa Vongoivan maastossa. - Tämän linkkari ei ole koskaan ollut tekijänoikeuden eikä patenttioikeuden suojaama, ja sen maine ja menestys ovat perustuneet rehellisiin ja kannatettaviin asioihin, etenkin korkeaan laatuun (ja korkeaan hintaan). Kaikissa maailman halpahalleissa on jäljitelmiä, joista äkkiä katsoen puuttuu vain vaakuna-logo ja nimi Victorinox eli Victor-inox (ruostumaton teräs).

Ehkä tuon linkkarin tarina on loppumassa. Viimeksi minulle keuhkottiin lentoasemalla runsaan tuuman kokoisesta versiosta, jossa on vain yksi terä ja kynsiviila. Onneksi se tapahtui Suomessa. Kerroin virkailijoille, miten näppärästi eräs hyvä ystäväni tappaa vihamiehiään vankilassa - hammasharja kouraan niin että sen varsi ulottuu tuuman kouranpohjasta, eikä muuta kuin ohimoon. Hilti-periaate. Henki lähtee. Kysyin lentokenttäihmisiltä, miksi he eivät vie siis hammasharjojakin.

Kerran olen joutunut postittamaan linkkuveitsen itselleni lentokentältä. Se oli se pieni Leatherman, jolla olen kerran keinotellut itseni jopa hissistä, kun se pysähtyi kerrosten välille. Samalla lennolla käytettiin metallisia ruokailuvälineitä niin että se siitä.

Blogistiveli saattoi tietooni oikeudellisen ongelman, joka on hiukan hankala. Hänkin käyttää blolgeissaan pieniä kuvia, ja nyt kuvaaja vaatii rahaa pikku valokuvasta, joka esittää kanavaa.

Kuvapankkien perustaminen on amatööreillekin kiitettävä hanke. En usko että sillä rikastuu, mutta silti. Sähköposteissa blogisti sanoo, että netti on tori, kaikille avoin. Valokuvaaja sanoo, että torillakin täytyy maksaa ostoksistaan. Kuvatoimisto Carrtina on hinnoitellut verkkosivustoille tarjotut kuvat sangen kohtuullisesti.

Asiassa on ongelma. Molemmat ovat oikeassa. Valokuvan ottaminen kotisivujen tai vastaavien koristeeksi on tyypillisesti sellaista toimintaa, johon on saatava lupa ja josta on yleensä maksettava korvaus. Jos kotikuntani Kirkkonummi tai seurakunta haluaa kotisivulleen tapulista tai kirkosta sellaisen valokuva, jossa perspektiivi ei kaadu, niin sopii ostaa. Ei ole kallis.

Siis pikku kuvatoimisto myy kuvia erilaisista luonnonkauniista paikoista, ja se on aivan oikein. Sen kotisivulla on thumbnails-kokoisia kuvia ja suurennuksia, joista tule kaappaamalla vaatimattomia alle 1 Kb tiedostoja..

Blogisti on oikeassa. Blogin kirjoittaminen ei ole elinkeinotoimintaa eikä siitä saa ansioita välillisestikään, päin vastoin, ikuisen häpeän.

Olen suosittanut aikaisemminkin sellaista tulkintaa, että ei-kaupallisessa ja ei-virallisessa käytössä valokuvien siteeraaminen verkossa olisi luvallista niin kauan kuin pysytään alhaisissa resoluutioissa. Alhaisella tarkoitan giffiä tai jpegiä, jota ei auta suurentaa paljon postimerkkiä suuremmaksi - itse käytän blogissani juuri sellaisia.

Lähden siitä tulkinnasta, että kuvan paneminen verkkoon sisältää luvan sen rajoitettuun käyttämiseen. Miksi niitä muuten pantaisiin verkkoon? Kuvan katsominen näytöltä on nimittäin oikeudellisesti kuvan käyttämistä. Linkin laittaminen ei ole sitä.

Kun sanon ei-kaupallinen ja ei-virallinen, jälkimmäisellä tarkoitan kuntia, laitoksia, seurakuntia ja valtiota. Minulla on HIIT-kotisivullani oma kuvani kiusantekomielessä - poltan kuvassa piippua, ja se kuva herättää jatkuvasti kauhistuneita kommentteja. Onko tupakoiva henkilö sopiva ohjaamaan lapsiamme tohtorin tukinnossa? Ei ehkä ole. SS- ja Gestapo-miehetkin tumppasivat aina ennen kuin tarttuivat konepistooliin ja käänsivät sen alastomiksi riisuttuja siviilejä kohti. Se on hienoa käytöstä ja osoittaa moitteetonta kotikasvatusta. Kuten lääkärin poika Humphrey Bogart sanoi, hieno mies ei koskaan lyö naista savuke suussa.

Kaipaisin kovasti oikeusriitaa kuvan siteeraamisesta. Asia on nimittäin epäselvä. Norjan lakitekstin ja ruotsalaisen mietinnön mukaan kuvan siteeraaminen olisi sallittua vain arvostelevassa ja tieteellisessä yhteydessä. Saksaa sitovat samat EY-direktiivit kuin meillä. Siellä taideteoksen ja valokuvan siteeraamista ei mainita lakitekstissä mutta kaikkien selitysteosten mukaan siteeraaminen on sallittua.

Asia olisi onnen omiaan tekijänoikeusneuvoston mietittäväksi.

Joka tapauksessa blogeja ja erilaisia amatöörien fanisivuja ja vastaavia ajatellen lainsäädännössä on aukko.

Olisi koeteltava, onko tulkintani "hiljaisesta suostumuksesta" oikea.

Mahtoiko sitä eilistä madetta jäädä? Käynpä katsomassa.

Ränni

Tämä kuva on The Economistista. Toinen lehti - Business 2.0 - antoi suunvuoron jopa Stephen Wolframille, joka kehitti ensin Mathematica-ohjelman, tuli rikkaaksi ja keksi sen jälkeen tieteen uudestaan. Viisaat miehet luovat skenaarioita aiheesta Google kymmenen vuoden kuluttua. Google on Jumala. Google on Internet. Google on kuollut. Google on aurinko. Google on muna. Google on poliisi monistettuna.

Seuraavalla julkisella luennolla väitänkin, että Google on buddhalaisuuden amerikkalainen puoli. Muistiinpanoja tehdään ahkerasti. Arvovaltainen lausuntoni on tosin peräisin Picabian, Schwittersin tai jonkun muun mainion henkilön dadaismi-julistuksista.

IT-osakkeiden kurssivaihtelut on liiankin tuttu tarina. Niistä ei pysty lukemaan oikeastaan mitään. Markkinoiden suurin kasvu on tehty huonoilla tuotteilla (Microsoft).

Usein pörssikurssin kääntävä tuote on pelkkää puhetta eli Leninin ja Hitlerin menetelmä: nyt teitä potkitaan perseeseen ja päähän mutta palkka tulee tuonnempana ja se on oleva kova.

Internet-yrityksiä vaivaa myyttinen ulottuvuus, jonka takaa on vaikea nähdä tosiasioita. Menestyvät yritykset ovat sulautettujen ohjelmien puolella tai palvelutoiminnassa. Parhaiten ovat menestyneet ne yritykset, jotka huoltavat pankkiautomaatteja tai korjaavat kaatuneita tietokonejärjestelmiä.

Sijoitusneuvojien ja liiketoiminnan konsulttien ohjeet eivät ole yleensä kiinnostavia. Kuulija osaa ajatella, että jos nuo henkilöt todella tietäisivät, mitä puhuvat, he eivät kaupittelisi neuvoja, vaan kartuttaisivat omaisuuttaan pitäen menettelytavat omana tietonaan.

Professoreiden ja tutkijioden laita on sama. Me tiedämme, mitä pitäisi tehdä, ja tekaisemme tutkimusohjelman vaikka tyhjästä. Ongelmamme ovat kahdenlaisia. Emme tiedä varmasti, mikä on syy ja mikä seuraus. Emme tiedä varmasti, mitä verrata mihinkin.

Kumpi on syy ja kumpi on seuraus? Los Angelesin mahdollisesti maailman paras raitiotiejärjestelmä (Big Red) joutui sotien jälkeen auto- ja öljyteollisuuden käsiin. Jopa kiskot käärittiin rullalle, eikä kaupungissa oikeastaan ole vieläkään julkista liikennettä. Historioitsijat kertovat Santa Monican moottoritien rakentamiseen liittyvistä skandaaleista. Ajoin sitä tietä pitkään joka päivä. Hyvä moottoritie, ei siinä mitään.

En tiedä, miten se meni. L.A. oli lento- ja avaruusteollisuuden keskus. Douglasin ensimmäinen kotikenttä oli meidän kulmilla. Potkureita valmisti konepaja, jolla oli tutunomainen nimi, Hartzell.

Mitä verrata mihin?

Googlen, Yahoon, Amazonin ja itse asiassa myös eBayn heikonlaista menestystä voisi verrata valmistavan teollisuuden tilastoihin. Volswagen AG maksaa työtunnista tehtaillaan läntisessä Saksassa noin 55, itäisessä Saksassa noin 35, Portugalissa noin 15, Tsekinmaalla noin 5 ja Kiinassa noin 1,5 euroa.

Järkeviä selityksiä ei löydy. Taloudellinen hyvinvointi näyttää lisääntyvän, mutta työpaikat katoavat ja paljon puhuttu ICT eli tietojenkäsittely- ja tietoliikenneala on kroonisesti epäluotettava.

Se ei ole välttämättä paha asia, että jotkut alat menevät rännistä alas. Parempi se kuin vesivahinko.

Eleetön elämä

Kuvassa oleva omakustanne, Juha Arhinmäen "Chez Mariuksen spagetti ja muita kertomuksia Helsingistä" on viime aikoina lukemistani proosateoksista parhaita. Vertauskohtana tulee mieleen Paul Austerin editoima "The Tales from American Life" , josta tulee mieleen Studs Terkelin ylittämätön tuotanto. Viimeksi mainitusta on suomennettu vain ylivoimaisesti huonoin "Dreaming" mutta ei parhaita "Working" ja "The Good War".

Verkosta oli nopea selvittää, että Arhinmäki on, niin kuin arvasinkin, Munkkivuoren kirkkoherran poika. Erkki Arhinmäki oli aika legendaarinen pappi, joka ensimmäisten joukossa uskalsi puhua ihmisille ymmärrettävästi, uskalsi kuunnella ja tohti kohdata sosiaalisen todellisuuden. Siinä kenties oli sota takana.

Poika näyttää olevan opetusneuvos, ministeriön kunnialliselta puolelta eli tiede- ja aikuiskasvatusasioista. Tiettävästi emme tunne. Luullakseni emme ole tavanneet.

Helsingin Mikonkadun "Chez Mariusta" ikävöin vähintään kerran kuukaudessa. Grilliravintolan katoamisesta on ainakin 20 vuotta. Bifsteak Maison ei katoa mielestä - hyvää lihaa, salaattia ja herneitä - ei edes perunoita. Väittäisin että Marius itse eli elokuvaaja M. Raichi olisi ollut kehissä vielä kun uskaltauduin ensimmäisiä kertoja juhlistamaan läpi mennyttä isoa tenttiä tarjoamalla itselleni pihvin. Bigin Grilli Uudenmaankadulla oli yhtä hyvä mutta vähän turhan tuttu, siinä Otavaa vinosti vastapäätä. Ja Marian Grilli Munkkiniemessä oli paikka, johon ei tietenkään voinut mennä yksin. Siellä liha-annokset tarjottiin pesuvadin kokoisilta lautasilta.

Tämä oli siis aikaa, jolloin suuri ruoka-annos oli maallisen onnen mitta. Se oli sitä myös niille, jotka eivät olleet kärsineet puutetta, kuten papin poika Arhinmäelle ja minulle.

Kiitän kirjaa näin tolkuttomasti siksi, että se on kirjoitettu niin tavattoman hyvin ja että kirjoittaja on onnistunut niin suurenmoisen hyvin miltei mahdottomassa asiassa - häivyttänyt itsensä muistelmasta, joka kuitenkin perustuu melkein yksinomaan nähtyyn ja tunnettuun ja välttää johdonmukaisesti kaikkia selityksiä ja erittelyjä.

Kirjoittaja on välttänyt myös kuivuuden. Se taisi olla Arvid Järnefelt, joka sanoi, että ellei teksti ole rakkaudella kirjoitettua, kirjoittaja on suotta uurastanut. Hänpä sen tiesi. On hänellä niin monta turhaa kirjaa - ja useita todella hyviä.

Arhinmäki on välttänyt myös kokemustensa paisuttelun. Ihmisethän eivät ole erikoisia. Kun tulee vanhaksi, iloitsee yleisyydestä ja samanlaisuudesta. Minä tietenkin innostuin aivan erikoisesti Arhinmäen kertoessa kahdesta mieliharrastuksestaan, nimittäin pyykin pesemisestä ja päiväunien ottamisesta. Itse tosin rakasta pyykinpesuakin enemmän silittämistä ja toivon, että pliseeraukset tulisivat taas muotiin. Tyynyliinan kanttinauhojen silittäminen ja kietominen rullalle on kyllä tyydyttävää, mutta tulisipa hörhelletty naisten paitapusero!

Jäin pohtimaan, miksi näin hyvä teksti ei ole päätynyt kustannusliikkeille. Onhan niissä kuitenkin lukutaitoista väkeä toimessa. Ensin etsin kirjasta korskeuden merkkejä - ei käydä kerjuulla. Sellaisia merkkejä ei löytynyt. Sitten luulen oivaltaneeni. Tämä kirja on saanut vaikutteita Baudelairen "Pariisin ikävästä" ja Renaud'n "Kuvien metsästäjästä, ja asia oikeastaan sanotaan kirjassa.

Tämä on raitiovaunulukemista. Kirjan on oltava niin pieni ja kevyt, että sitä voi lukea myös pitäen toisella kädellä tolpasta kiinni, ja juttujen niin lyhyitä, ettei mikään merkittävä jää kesken turhanaikaisen perille tulemisen takia.

Takakansi viittaa siihen, että Akateeminen Kirjakauppa saattaisi tuntea teoksen. Oman kappaleeni ostin Lasipalatsin pikku kirjakaupasta. Näytti olevan viimeinen kappale, ainakin sillä erää.

Toivon että Arhinmäki saa Finlandia- ja Runeberg-palkinnot vaikka luulen että hän itse ei sellaista toivo. Ei hän kyllä saa, koska tästä kirjasta puuttuu subjektivistisen proosamme perusviritys, vetistelevä itsesääli tai korskahteleva paremmintietäminen,

Väärentämisestä

Aion kirjoittaa kohtapäätä edessä olevan viikonlopun aikana DVD-levyjen menekistä ja epäilystäni, että tekijänoikeuslain ja kopiosuojausten ympärillä käyty kuhina on pohjaltaan kusetusta. Kuvatallenteissa kate on toista luokkaa mutta laajakaistan mahdollistama striimaus vasta tuo jatkuvaa tuloa.

Aion kirjoittaa Googlen ja parin muun IT-alan lemmikin viimeaikaisista kohtaloista pörssissä ja markkinoilla. Ei hyvin mene.

Väärennys on vaikea rikostyyppi - sitä on vaikea selittää. Muille kuin juristeille se on helpompi.

Tarina alkaa siitä, että väärennys ja petos olivat tekoina hyvin lähellä toisiaan. Väärentäminen ja väärän asiakirjan valmistaminen erotettiin toisistaan. Teko ei ollut lainkaan väärennys, jos taiteili pöytälaatikkoon tädin testamentin nimikirjoituksine ja tekaistuine todistajineen - ja jätti sen pöytälaatikkoon.

Tarina päättyy siihen, että tätä nykyä digitaalisen viestin integriteetti ja autentikointi ovat hyvin tai erittäin vaikeita asioita. Integriteetti on yksi vaikea sana, jolla voi yrittää tarkoittaa tiedon "eheyttä". - Sainko koko sähköpostiviestin? Näen että sähköpostiviestistä, joka välitettiin minulle, on poistettu jotain, mutta välittyykö minulle nyt uskottava käsitys viestin kirjoittajan ajatuksista?

Edellinen kysymys on tekninen, jälkimmäinen kulttuurinen.

Rikoslain väärennysrikoksia koskevat säännökset eli RL 33 luku muutettiin 1990. Sääntely tuotiin lähemmäs nykypäivää. Nyt nykypäivä on taas karannut.

Uudistetuissa säännöksissä teot ja rangaistukset jäsennettiin ajatellen asiakirjojen todistusvoimaa. Edelleenkin harmiton väärennys jää rankaisematta - jos joku kirjoittaa itselleen todistuksen kunniatohtorin arvosta, jonka on myöntänyt Naantalin yliopisto ja asiakirjan allekirjoittanut Nuuskamuikkunen, teko ei ole rangaistava, vaikka puheena oleva hyväkäs ujuttaisi sen asiakirjoihin hakiessaan työpaikkaa.

Allekirjoitus "Aku Ankka" sitä vastoin voi olla väärennys, vaikka ei helposti. En ole tässäkään varma lain oikeasta tulkinnasta. Yksinkertainen tohtori minussa sanoisi, että luottokorttilomakkeen (Visa) allekirjoittaminen tekaistulla nimellä "Ville Virtanen" olisi väärennys - mutta kun käytännössä rahat menevät luottokorttiin merkityn henkilön tililtä. Allekirjoituksella ei taida olla käytännössä paljon merkitystä.

Hyvä, luotettava, huumorintajuton ystävä kertoi käyttäneensä erehdyksessä jonkin lompakkojen siivouksen jälkeen pari kuukautta erehdyksessä vaimonsa pankkikorttia eli mies oli käyttänyt korttia, jossa oli naisen nimi, ja levitellyt auliisti ajokorttiaan kaikilla kaupungin kassoilla. Kukaan ei ollut huomannut mitään, saati esittänyt vastalauseita.

Sietää varoa lompakon siivoamista, kenellä nyt lompakko on.

Eilisen juttuni kommentoija sanoo eläneensä siinä uskossa, että toisen henkilön nimen sipaiseminen paperiin on asianomistajarikos, joka ei kuulu poliisille, ellei nimen oikea haltija nosta älämölöä.

"Älämölöö" esiintyy muuten Seitsemässä veljeksessä.

Asianomistajarikos on tässä yhteydessä harhauttava käsite, vaikka ajatus on oikea. Kunnianloukkaus on asianomistajarikos. Kun joku kirjoittaa lehdessä minusta, että Kemppinen on hullu, voin arvella, että diagnoosina tuo on ihan oikea ja että rikosilmoitusta en halua tehdä - jolloin syyttäjäkään ei saa sitä tehdä. Se on asianomistajarikos.

Eräissä tilanteissa rikosta ei tapahdu yrityksestä huolimatta. Jos teen samalla tavalla kuin muuan muistamani hullu poiki Hirvijoelta, joka Nuorisoseuratalolla tansseissa varasti epähuomiossa oman pomppatakkinsa, se ei ole rikos.

Vaikeampi ja visummin mietittävä asia on "loukatun suostumus". Sitä tarkoitti eilisessä kirjoituksessani heitetty "väärennysprokura". Etukäteen mutta myös jälkikäteen annettu suostumus poistaa rangaistavuuden. S/M -suhteen vastaanottava osapuoli on suostunut lievään pahoinpitelyyn. Törkeään pahoinpitelyyn ei voikaan suostua oikeudellisesti. Jos sanon toiselle, että kirjoita nimeni siihen paperiin, asia on sitä myöten selvä, eikä posti tädillä ole urputtamista.

Kun kuitenkin laki tekee suuren numeron asiakirjojen todistusvoimasta, haluaisin ihan tosissani tähdentää, että virallisten, oikeuksia muuttavien asiakirjojen allekirjoittaminen vieraalla kädellä ei ole hyvä ajatus. Siitä voi tulla vaikeuksia eikä se ole yhtään fiksua. Sellaisia asiakirjoja ovat velkakirja, kauppakirja ja testamentti. Sellainen oli vekseli ja shekki, jotka ovat kai molemmat kadonneet maailmasta, eikä kukaan niitä kaipaa.

Vekseliväärennyksestä mentiin ennen linnaan niin että humisi ja monot vilahtivat. Vekseliin (puhe on ns. vippivekselistä eli maisterivekselistä eli vänrikin vekselistä, joka oli oikeastaan asete tai oma vekseli) tarvittiin nimiä hyväksyjäksi ja siirtäjiksi. Eräskin, suoraan sanoen Mannerheim-ristin ritari, kirjoitti vekseliin vaimonsa nimen, tämä kun oli tehtailijan tytär. Vekselillä saadut rahat oli tarkoitus juoda, mikä myös tehtiin, joten vaimolle ei kerrottu mitään. Avioeron yhteydessä tämäkin asia tuli ilmi ja siitä luettiin ehdotonta vankeutta.

Häväisemättä kuolleen miehen muistoa - Mauri Sariola -vainaa on itsekin kertonut muistelmissa toimineensa sotien jälkeen pari vuotta kansakoulunopettajana syrjäseudulla tekaistuin eli väärennetyin paperein. Tämä teema on myös näkyvissä useissa Susikoski-jutuissa. - Tuollainen teko olisi nykyisenkin lain mukaan törkeä väärennys ja luultavasti johtaisi vankeusrangaistukseen, tosin ehdolliseen.

Ankara laki.

"Maastomerkin väärennys" liittyy vanhaan aikaan. Olen ollut sellaisessakin mukana, että kauhakuormaajamies nosti rajapyykin ojan penkalle pois tieltä viemäriä kaivaessaan. Entinen laki ei tuntenut kuritushuonetta lievempää rangaistusta. Nykyinen onneksi tuntee. Rajamerkit on kuitenkin jätettävä rauhaan. Pyykki on pantu ja pysyy. (Kysymys ei tuon sanonnan kohdalla ole pyykinpesusta vaan rajamerkistä eli maastomerkistä.)

Skannerin ylistys

Verottaja ilmoittaa verkkosivuillaan selkeästi, että skannatut kuitit kelpaavat. Luulisi kaupan käyvän.

Yksityishenkilöiden ei tarvitse enää liittää tositteita veroilmoitukseen. Ne on säilytettävä viisi vuotta. Monien tositteet ovat lippusia ja lappusia lämpöpaperilla, esimerkiksi taksikuitteja. Ne eivät kestä vuottakaan.

Olen ottanut tavaksi skannata tätä kamaa, joka normaalisti tukkii lompakon ja täyttää kaikki vähänkin vaakasuorat pinnat kotona ja kartanolla. Jotkut skannerit ovat näppärämpiä kuin toiset. Kuvassa näkyvä on ihan OK ja huvittavan näköinen. Toivon vihjettä täysin automaattisesta pikkuskannerista, joka kuvaisi kannen alle laitetun ja sisään syötetyn mukisematta.

Mitä mieltä muut ovat? Raskaat tekstin tunnistusohjelmat, kuten Omni Page eivät ole käytännössä erikoisen tarpeellisia? Olen myös lakannut kauan sitten käyttämästä ohjelmia, joilla muistiinpanojaan voi järjestellä kansioihin, esimerkiksi
1. Tupakki
2. Whisky
3. Willit naiset
4. jne.

Skannaan tärkeimmät laskut ja kun ne nimeää järkevästi, esimerkiksi Luottokunta_20050131,jpg, hakemansa löytää jopa selaamalla.

Ellei joku tietäisi, ilmaisohjelmista taivaallisimpia on IrfanView. Käytän sitä jatkuvasti. Hitaasti ja huokaillen avautuva Photoshop Pro on tarkoitettu vakavahenkiseen työskentelyyn, kun on pakko pelata layereiden ja kanavien kanssa. En ole saanut Adobe Photoshop Elementsiin makua, mutta pojat sanovat, että se on aivan tarpeeksi hyvä melkein kaikkiin tarpeisiin. Mutta jopa Irfanview antaa mahdollisuuden pieniin petoksiin eli värilämpötilan rukkaamiseen.

Verottajaa ja velkojia varten on toisaalta hyvä laittaa valmis Photoshopin Action tai droplet, että se kontrastit tekstiä ajatellen sopivaksi ja tiedostokoon säälliseksi. Skannaaminen kannattaa kai melkein aina tehdä suuremmalla dpi:llä kuin oikeastaan tarvitsisi. Sitä voi sitten pudottaa.

Tieto lainsäädännön muutoksista ei ole tavoittanut yrityksiä eikä valtion virastoja. Yliopistoille lähettelen edelleen kirjekuoressa junalippuja, vaikka olen siinä uskossa, että skannattu pdf ajaisi saman asian.

Kun voimassa on laki sähköisestä asioinnista viranomaisissa, yllyttäisin toisia ajattelemaan samalla tavoin kuin itse ajattelen - allekirjoitusta ei tarvita monissakaan papereissa. Laki kai tarkoittaa oikeudenkäyntikirjelmiä ja vastaavia, mutta kyllä sääntö mielestäni soveltuu useimpiin asiakirjoihin lukuun ottamatta niihin, joilla perustetaan oikeus. Kuitti on allekirjoitettava kynällä, samoin esimerkiksi todistus opintosuorituksesta.

On minulla tietysti oma allekirjoitukseni sinisellä jpg-tiedostona ja muutamilla henkilöillä on "väärennysprokura". Lähes kaikilla tuomioistuinjuristeilla on kokemusta siitä, että kun määrää sopivan tupakkatauon, asiakirjoista puuttunut haastetodistus "yllättäen" löytyy asianajajan salkusta, vaikka sukuselvityksen mukaan tiedoksisaaja on "kadonnut Wenäjälle 1929".

Esityksen moraali? Aivan selvä. Kun kysymys ei ole oikeuden hankkimisesta, vaan puhevallan säilyttämisestä, muodollisuuksiin ei pidä takertua. Lainhuuto oli ja on julkisvarmistus ostajan hyväksi. Jos hakijana ja siis lainhuudon saajana on sama henkilö tai oikeushenkilö kuin kauppakirjassa ostajana, asia on aika selvä.

Nöyrimmästi lisään, että kynällä vetäistylle allekirjoitukselle annetaan outo, taikauskoinen merkitys maailmassa, jossa henkilöiden tunnistetiedot ovat kortilla ja biotunnisteita tällätään passeihin. Olisihan toki likainen peukalonjälki paljon uskottavampi "allekirjoitus" kuin kynällä kirjoitettu. Olen itse niitä niin paljon väärentänyt, että tiedän mistä puhun - ennen aikaan tarvittiin moniin turhanaikaisiin asiakirjoihin kaksi todistajaa, ja nämä "nimi epäselvä" ja hänen ystävänsä "nimi epäselvä" esiintyivät loputtoman usein esimerkiksi postin vaatimissa valtakirjoissa, jollainen piti antaa asioille menevälle mukaan, jotta tämä sai postitoimipaikasta sinne toimitetun paketin, jossa oli villasukat tai muuta kallisarvoista...

Muistan kyllä Helsingin kiinteistötuomarin, joka tutkiessaan lainhuutopapereita kysyi, millainen ilmoitustaulu hakijana olevalla asunto-osakeyhtiöllä on. Asiamies sanoi että sellainen tavallinen. Kiinteistötuomari työnsi paperit halveksivasti takaisin. "Ei näy nastanreikiä." Huomenissa nastanreikiä oli joka kulmassa ja lisäksi yhtiökokouskutsun sisältävän paperiin oli syljeskelty ja sitä oli pidetty yö lämpöpatterin päällä.

Kehotan skannaamaan.

Digikamerani muuan keskeinen käyttö on valokuvat kirjahyllyistä. Suhteellisen usein vastaan tulee ongelma: missä minulla on tämä kirja. Minulla on näkömuisti niin että muistan aika tarkkaan kirjat lapsuuteni kirjahyllyssä 1951 - vasemmalla ylhäällä Lajos Zilahy Kaksi vankia, seuraava se ruskeakantinen Wassermann, Mauritiuksen oikeusjuttu (omana aikanaan mielettömän hyvänä pidetty romaani, josta ei ole kuultu sen koommin - W. oikaisi mononsa 1934 ja suomennos oli ilmestynyt 1932.

Minulla on valokuvat kesähuvilan ruokakomerosta - suolaa, sokuria, pippuria...

Televisiossa eräopas esitti fantastisen oivalluksen. Lähtiessään metsään hän ottaa kännykällä kuvia, jotta löytää aikanaan takaisin autolleen. Aion ottaa menetelmän käyttöön parkkihalleissa ja etenkin UC Berkeleyn Law Shoolissa, jonka rakennuksissa eksuu aina.

Sisätilasuunnistus on vaativa urheilulaji.

Tuomarit ja talous

Kari Kiesiläinen, tuttu mies oikeusministeriöstä, laittoi niin tärkeän kommentin, että se on siirrettävä kaikille lukijoille ja ilmoitettava Nuutiselle vielä erikseen.

"Puhuttaessa talousrikoskoulutuksesta tulee muistaa, että oikeusministeriö aloitti ao koulutuksen tuomareille jo 1980-luvun puolivälissä erityisillä Veropetoskursseilla. Siitä lähtien tuomareita on koulutettu säännöllisesti niin konkurssi- ja kirjanpitorikosten kuin yrityssaneerauksen, tilinpäätöksen jne taitajiksi. Koulutukseen on osallistunut yli 600 tuomaria. Tänäkin päivänä talousrikoskoulutukseen käytetään selkeästi eniten varoja tuomarin erityisosaamista vaativista asioista.

Mitä tulee tuohon kiinalaiseen virkatutkintoon niin sieltä ymmärtääkseni juontuu se meillä(kin) valtionhallinnossa edelleen vahvana elävä perinne perustaa uralla eteneminen ja ylentäminen virkaikään."

= = =

En tiennyt, että tuo koulutus, joka minun aikanani oli joskus luentojen kuuntelemista, on noin laajaa ja suunnitelmallista. Sen olen tiennyt, että tietoni tuomarikunnan asioista alkavat olla kohdittain menneisyyttä.

Silloin ennen koulutusta ajatellen vaikeinta oli murtaa tuomareiden vastarinta. Kauan, kauan sitten K. Leinonen kieltäytyi kuuntelemasta oikeudenkäynnissä, mitä Bo Palmgrenin väitöskirjassa sanottiin konkurssiin asettamisen edellytyksistä, huomauttaen ylimielisesti, että "oikeus tuntee lain" (eikä siinä professorista ole apua). Mutta Leinoselta kyllä puuttui pakasta paljon kuvakortteja. Mutta vielä 90-luvulla ainakin U. Kiviharjun joukko harkitsi oikeaksi jättää oikeusministeriön opetuksen huomiotta, tuomarin riippumattomuutta mahdollisesti loukkaavana. Mutta ei tämäkään hovioikeuden kahvilajaosto ollut varsinainen läpileikkaus.

Uuden prosessin sisäänajon yhteydessä kuulin pöydän molemmilta puolilta, että käräjäoikeus ja eräät asianajajat todella harjoittelivat valmisteluistuntoa ja muuta. Jäin siihen uskoon, että rohkea mies oli Antti Kuningas ja Kake Huttunen salli.

= = =

Anteeksipyyntö ei-juristeille. Ammatin ongelmien ja etenkin kouluttautumisen käsitteleminen puolijulkisesti ei oikein ole kuulunut perinteeseen. Sijoitin aikoinani johonkin kirjaani ystävällisen luonnehdinnan, jonka mukaan suomalainen virkatuomari pahimmillaan on ilkeä, tyhmä ja ylpeä siitä.

En ole käynyt oikeuden istunnossa sen jälkeen kun lopetin tuomarina toimimisen eli luullakseni 1999, mutta minulle on vakuutettu, että tämä ei enää pidä paikkansa, ja olen vakuuttunut.

= = =

Senioriteetti eli virkaikäjärjestys on yliaikainen ongelma. Se hyvä puoli siinä kukaties on, että meillä ei ole tähtituomareita. Tähtijuristeja asianajajissa on. Aina kun näen jotakuta mainittavan tähtijuristiksi, panen sekuntikellon käymään, koska asianomainen päätyy kirjanpitoni mukaan kaltereiden taakse tai verokarkuriksi kaukaisille maille vuoden ja kahden kuukauden - vuoden ja kuuden kuukauden kuluessa.

= = =

Vielä ennusteista - oletko Kiesiläinen kuullut nämä?

Arvostettu professori R. Ellilä eli Repe lausui rikosoikeuden luennolla:"Tiedekunnan kaksi suurinta hampuusia, joista ei koskaan tule mitään, ovat Matti Wuori ja Kalle Tuori."

Toisessa yhteydessä:"Kerran meillä oli täällä tiedekunnassa niin vakava tilanne, että rikosoikeuden professuuri oli täyttämättä ja oli vain kaksi pätevää hakijaa ja niistäkin toinen oli juutalainen ja toinen oli nainen. Niin meidän oli sitten pakko ottaa se nainen."

= = =

Oikeusministeriön logo, jonka olen tähän postaukseen lainannut oikeudettomasti, on aina ollut mielestäni kuva Hemulin isoäidistä tai sedästä.

Sotasurma

Vuonna 2004 päivitetyn verkkosivun yhteenveto on tämä

Uutisissa kerrotaan Aapo Roseliuksen kirjasta "Amatöörien sota - Rintamataisteluiden henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918.

Punaisia kaatui luultua enemmän. Saksalaiset tekivät pahaa jälkeä.

Luen kirjaa juuri. Kirjoitan siitä tilauksesta arvostelun Historialliseen aikakauskirjaan.

Hyvä että asia saa julkisuutta ja että Roselius, hyvä tutkija, saa näkyvyyttä. Vuoden 1918 tietojen vajavuus on ollut kauan kansallinen häpeä.

Silti: tämä uutistieto on ollut julkinen sotasurmaprojektin yhteydessä vuodesta 2002:
SOTASURMA

Punaisten tavallisimmat kotipaikkakunnat ovat kaatuneista Helsinki 601, Tampere 333 ja Viipurin maalaiskunta 235 (yht. 4 909). Viipurin maalaiskunta on erikoisuus - se ulottui lähes keskelle kaupunkia niin että työläiskaupunginosat kuuluivat kaikki maalaiskuntaan. Sitten tulee Sääksmäki 100 ja Turku 83, Kivennapa 75 ja Valkeala 78.

Väinö Linnan ja Sillanpään maisemista Hämeenkyröstä kaatui 77 henkilöä ja Urjalasta 73.

Valkoisten taistelussa kuolleiden valkoisten määrä on Helsinki 89, Sortavalan maalaiskunta 62, Kauhajoki 49, Vaasa 44, Kutee 44, Lapua 43 ja Jalasjärvi 42.

Tampereen alueen kuntien miespuolisesta väestöstä kaatui punaisina 1,4 prosenttia.

Se on sama prosentti kuin koko Talvisodassa kaatuneiden prosentuaalinen määrä.

Kuntien vertailu on vaikeaa, ja Roselius tekee siinä kelpo työtä. Valkoisilla oli asevelvollisuus, punaisilla ei. Pohjalaispitäjien suuri edustus valkoisilla viittaa Länkipohjaan ja Tampereeseen. Tilastojen perusteella näyttää, että Karjalan kannaksella käytiin kuin erillissotaa. Taistelut olivat kovia.

Vertailu Talvisodassa pahoin kärsineisiin maalaispitäjiin on silmämääräisestikin tehtynä yllättävä: samoja pitäjiä!

Tällä hetkellä on helposti saatavissa tämän uuden, Valtioneuvoston kanslian julkaisusarjaan kuuluvan teoksen ohella Marko Tikan Kenttäoikeudet, välittömät rankaisutoimet Suomen sisällissodassa 1918 (2004) ja luonnollisesti uranuurtaja, Jaakko Paavolaisen Punainen terrori, Valkoinen terrori ja Vankileirit Suomessa, kaikki 1960-luvulta ja uusina painoksinakin ilmestyneinä. Paavolainen nosti vankileirit yleiseen tietoisuuteen ja vaikutti merkittävästi myytin murskaamiseen - 1918 ei ollut torpparien ja talonpoikien sota. Viljelijöitä ja mökkiläisiä oli molemmilla puolilla suunnilleen samat määrät.

Myös tässä uudessa kirjassa näkyy merkillinen piirre, jota hämmästelin itse aikoinani tutkiessani Valtiorikosoikeuden päätöksellä eli lähes laillisesti kuolemaan tuomittujen tilastoa -

punakaarti oli Suomen ensimmäinen nuorisokulttuurin ilmentymä. Tuomitut, teloitetut ja kaatuneet ovat kaikki kauhistuttavan nuoria. Silti punaisten kaatuneiden ikäjakauma on yllättävä - alle 20-vuotiaita on suhteessa enemmän kuin kaatuneita valkoisia, mutta "vanhoja" on tavattoman paljon - yli 30-vuotiaita kolmasosa kaikista ja yli 40-vuotiaitakin seitsemäsosa. Valkoisissa yli 30-vuotiaita kaatuneita näyttäisi olevan 5 - 10 prosenttia.

Asiasta lisää tässä yhteydessä ja muissa yhteyksissä. Olen koettanut selittää ihmettelijöille, miksi ammattikirjoittaja kirjoittaa verkkoon ilmaiseksi. En vieläkään tiedä oikein varmasti itsekään, mutta välittömyyden eli kommenttien lisäksi tämä nopeus on huimaa.

Keju

Luulisin että olisin voinut selviytyä kiinalaisesta virkatutkinnosta ja päätyä johonkin kaukaiseen maakuntaan kaipaamaan ystäviä sinne.

Kiinalaiset kehittivät tutkinnon T'ang-kaudelle, jolloin suuret runoilijat elivät. tutkinto oli käytössä ainakin vuodesta 975 vuoteen 1905. Periaatteessa valtion virkamieheksi ei ollut asiaa ennen kuin tämä koe oli läpäisty onnellisesti. Jotkut olivat 50-vuotiaita ennen kuin zhou-taso oli saavutettu.

Kieltä ja kulttuuria lähemmin tuntematta se arvioi, että tutkinto vastasi fil. tohtoria, tuntuu vähättelyltä.

Mielenkiintoisia olivat tutkintoaineet, joista sai valita: klassikot, historia, rituaalit, laki ja runous. Kaikilta edellytettiin hyvää taitoa ymmärtää, tulkita ja ennen kaikkea kirjoittaa runoja ja käyttää nykyisiä ja muinaisia proosatyylejä.

Kokeissa oppilaiden oli osoitettava kykyä käyttää perinteen tietoa käsillä olevien käytännön ongelmien ratkaisemiseen. Myös tulevaisuuden ennustaminen menneisyyttä tulkiten kuului tutkintovaatimuksiin.

Eikö tämä ole entinen kolumnin, nykyinen blogin kirjoittajan peruskoulutus?

Järjestelmässä oli se hyvin erikoinen piirre, että tutkinto oli ainakin periaatteessa avoin valtakunnan kaikille miehille. Jotkut tutkijat ovat olleet havaitsevinaan, että järjestelmä myös toimi. Korkeisiin ja vastuullisiin tehtäviin päätyi henkilöitä, joilla ei ollut tukenaan syntyperää eikä rahaa.

Kokeessa hyväksyttyjen prosentti oli aina alle kymmenen, joskus vain yksi. Kokelaille annettiin numerot ja heidän tenttivastauksensa kirjoitettiin puhtaaksi, jottei kuulustelija olisi voinut tuntea heitä käsialastakaan.

Kiinassa kaunokirjoitus, kauniisti kirjoittaminen, oli osa koulutusta. Pertti Nieminen mainitsee runossa kuuluisista juomareista, että näistä muuan käytteli useita maljoja kumottuaan sivellintä niin että se kulki paperilla kuin vihuri, ja kirjoitti "kuolematonta käsialaa".

Tämä on se kiinan kielen piirre, jota jää aina kadehtimaan. Kirjoitus on aina myös kuva.

Sen jälkeen kun heittiö ja suurmurhaaja Mao Zedong, joka todellakaan ei ollut merkittävä runoilija, oli tullut valtaan, Kiinan alamäki jatkui. Kerran haettiin Suomessa henkilöä, joka osaisi kirjoittaa kaksi kirjainmerkkiä täällä julkaistavaan kirjaan. Kiinan suurlähetystön väki tunnusti emmittyään, että ei onnistu. Taiwanin edustustosta löytyi joku vanha mies, joka piirsi merkit.

En aio opiskella kiinaa. Tyttäreni, joka asui pari vuotta Singaporessa, kertoi harkinneensa asiaa mutta luopuneensa ajatuksesta, koska suomalaisella kielten maisterin pohjalla mandariinin alkeiden oppimiseen olisi ollut varattava ainakin kaksi vuotta, kahdeksan tuntia päivässä, ja harjoitustehtävät lisäksi.

Tuntemani professori Nuutila on tullut toistuvasti esiin ilmaistakseen huolestumisensa suomalaisten tuomareiden heikosta talousrikosten tuntemuksesta. Sekaannun asiaan, koska olen tiettävästi ainoa suomalainen tuomari - entinen tuomari - joka on osallistunut Yhdysvalloissa tuomareille tarkoitettuun kansantaloutta ja liiketaloutta koskevien ongelmien koulutukseen. Koulutuspaikka oli Tucson, Arizona, ja Helsingin hovioikeudessa matkaani pidettiin huvitteluna, vaikka kutsuja oli Yhdysvallat.

Kannatan siis lämpimästä Nuutilan ajatusta. Ajakaamme virkatuomareille lisää koulutusta - mutta opiskeltaviin aineisiin on sisällytettävä runous ja kaunokirjoitus.

Humalaiset sodassa

Johan Wrede ja muut ovat selvittäneet yksityiskohtaisesti Runebergin tuotantoa. Teivas Oksala ja Matti Klinge ovat paaluttaneet tutkimusalueen tiiviisti. Silti haluaisin jättää minäkin oman uhrini kirjallisuudentutkimuksen alttarille.

Hyvin kauan sitten luin Eirik Hornborgin kirjan Vänrikki Stoolin tarinoista ja todellisuudesta. Jokseenkin karua tekstiä. Yksi surkeimmista sodistamme joka suhteessa. Kun ei ollut juuri mitään myönteistä muisteltavaa, oli sitten pakko keksiä. "Vänrikeissä" oudostuttaa enimmin se, että venäläinen esivalta salli sen julkaisemisen, kahteen kertaan eli kahtena niteenä.

Ehkä sallimisen syy oli se, että Ruotsin herrat joutuvat tässä runokokoelmassa sangen epäedulliseen valoon. Kenraalikunnasta kirjoitetaan kauniisti. Sandelsin rattijuoppousjuttu painetaan villaisella. Tai suitsijuoppous. Runostahan käy ilmi, että Sandelsilla oli Partalassa siinä määrin pelti kiinni, ettei hän saanut selvää, oliko kello kaksitoista vai yksi. Kun adjutantti luultavasti sanoi, että kenraali on kännissä ja muut vain taistelevat, Sandelsilta lipsahti kyynärpää pöydältä niin että haarukkakin putosi, ja sitten seurasi tämä humalaiselle tyypillinen kekkalointi etulinjassa.

Mutta tämä ei ollut sinänsä erikoista maailmassa, jossa litra paloviinaa arvioitiin sopivaksi silmäin avaajaksi aamulla ennen pukeutumista ja viisi litraa olutta vuorokaudessa sopivaksi annokseksi miehelle. Runokokoelmassa on tunnetusti kokonainen kertomus päätoimisesta viinanmyynnistä, Lotta Svärd.

"Älä huoli millä sä maksaisit,
minä huoleksi otan tuon,
Lapuasta sä ryypyn ansaitsit,
ja Ruonasta kaksikin suon."

Varsinainen perjantai-illan kertomus on Sven Dufva.

Kirjoittaja tähdentää Dufvan heikkolahjaisuutta, ja uskoohan sen. Alan kirjallisuudessa ei kuitenkaan tunneta sellaista vähämielisyyden tai mielisairauden muotoa, joka vaikuttaisi niin, että potilas käsittäisi perääntymiskäskyn komennukseksi hyökkäykseen.

Tilanne on kuitenkin runossa kuvattu. Tienkorjausryhmä, johon Dufva kuului, "piti lystiään" etäällä sodan melskeestä ja "lähitalost' ottivat min' irti saivat vaan". Mitäpä sieltä olisi irti saatu ellei viinaa ja mikäpä se sotamiestä olisi kiinnostanutkaan ellei tukeva humala. Tienkorjausryhmä oli vielä toisessa maailmansodassa rupulisakin nimitys. Maininnat venäläisten uskomattomista ampumatuloksista viittaavat vahvasti siihen, että porukasta ei ollut edes maastoutumaan. Ensin kaatui kahdeksan ja toisen yhteislaukauksen jälkeen jäljelle jäi vain viisi miestä.

Vaikka Runeberg harjoitti tolkutonta liioittelua, tämä kuulostaa kummalta. - "Vänrikeissä" Döbeln on kuvattu Juuttaalla kuin Napoloen Borodinossa tai Berezhinajoella, vaikka kysymyksessä oli todellisuudessa vähäinen kahakka, jossa tiettävästi kokonaista kolme henkilöä sai surmansa hukkumalla jokeen. Tuskin siinäkään selvin päin oltiin.

Sven Dufvan tapauksessa Kuopion seudulla Juopottelulle tuli kuitenkin íkävä keskeytys, kun Sandelsin adjutantti riensi ilmoittamaan odottamattomasta hyökkäyksestä sillalle.

Mitä lienee tapahtunut. Ehkäpä joku tuli kolhaisseeksi Dufvaa, koska seurauksena oli täsmälleen sama reaktio kuin suomalaisella miehellä niin usein poliisiautoon pantaessa - jumalauta, minä kun en lähde kuin varttikilon palasina.

Dufvan raivari pelasti tilanteen. Runon lopussa sanotaan, että miehellä oli huonlo pää - lieneekö tarkoitettu viinapäätä?

Nämä vaatimattomat maininnat liittyvät kontekstuaalisen kirjallisuudentutkimuksen lisäksi kulttuurihistoriaan. Missä määrin humala ja alkoholismi selittävät 1800-luvun historiallisia tapahtumia? Ylioppilaiden kevätjuhlasta ja Maamme-laulusta Kumpulassa ei kenelläkään ole tarkkoja muistikuvia. Paikalta kärryillä toimitettujen professoreiden ja myöhemmin kerättyjen pullojen määrästä sen sijaan on. Historia on hienotunteista. Taannoin luin kuvausta yliopistollisesta juhlasta. Snellman ja Y.A. Wallin joutuivat juhlissa käsirysyyn, koska ensin mainittu piti vaeltelua musulmaanien ja murjaanien mailla aihettomina. Valitettavasti lähteessäni ei mainita, missä kunnossa herrat olivat. Luulen arvaavani.

Bellman päissään

Ennen ajattelin, että kaikkien aikojen kirjallisten lauluntekstien kääntäjä oli Ilkka Ryömä, joka kuoli kauan sitten. Hän käänsi Eislerin Laulun Moldausta (On Prahassa keisarien hautoja monta - vesi Moldaun rantoja hiertää ja syö). Hän käänsi, jos muistan oikein, Muksujen ensimmäiset levytetyt laulut, kuten Niityllä missä sirkat soi ja kesäheinä heiluu. Siinä laulussa on säepari, jolla vetää vertoja vain Kieku ja Kaiku (tesktit Mika Waltari) - "Siveys ylen sitkeä pois vaikea on kitkeä..."

Nyt siirtäisin huomion eilen julkaisemastani satunnaistyöstä mestariin, joka on Liisa Ryömä. Hän ei ole saanut juuri minkäänlaista huomiota varsinkaan Bellmanin käännöksistään. Niitä ilmestyi noin viisi vuotta sitten vihko. Kustantaja oli silloinWSOY.

Olin harrastanut Bellmania monta kymmentä vuotta ja aikoinani arvioinut, että Sven-Bertil Taube oli kumminkin liian kesy kaveri näihin kehiin, mutta Fred Åkerströmin kymmenentuhannen kapakan ääni oli niihin kuin luotu. Muistan sen televisioesityksen, jossa Åkerström lauloi Vanhalla, niin juovuksissa ettei ollut pysyä tuolilla, mutta voi miten!

Vuosien saatossa olen hankkinut jokseenkin kaikki mahdolliset Bellman-levyt - myös puoliviralliset sarjat, joissa on laulajia lähes sadan vuoden takaa. Nämä nuoret oopperalaulajat ovat tehneet mainioita tulkintoja - mutta eivät he tavoita niitä syvänteitä, jotka ovat Bellmanin heleimpien ja hulluimpienkin laulujen alla.

Kielellisesti ne ovat vaikeita - ruotsi on vanhaa ja rikasta. Tätä nykyä edes ruotsia äidinkielenään puhuvat eivät välttämättä ihan ymmärrä sitä. Suomalaisia ruotsin osaajia raskauttaa merkillinen kuoroperinteemme ja pari vanhaa suomennosta, joissa ei ole päätä eikä häntää. Isommin yrittäneistä sekä Palle / Reino Hirviseppä että Unto Kupiainen saavat mennä käännöksineen kahville.

Suhtautumiseni Liisa Ryömän suomennoksiin on helppo kuvata lyhyesti: olen jäljentänyt kynällä kirjoittaen hänen suomennoksensa vahakantiseen vihkoon, joihin olen ottanut aikojen kuluessa kaikkein parhaimman, kaikkein henkilökohtaisemman. Ryömän Bellman näyttää olevan samassa vihossa kuin Fröding, Puolisoinnut on mielestäni erikoisen nokkela keksintö, koska Bellmanin riimit eivät kuitenkaan käänny likimainkaan. Ryömä käyttää sisäsointua niin kuin Jesenin ja muut venäläiset.

Bellman oli ehkä Pohjoismaiden kaikkien aikojen suurin runoilija ja viimeinen siinä oikein oivaltaneiden sarjassa, jossa runo, sävellys ja laulu olivat itsestään selvästi saman henkilön työtä. Tämä katkennut perinne palasi blues-miesten myötä ja tuli tavaksi Dylanin esimerkillä. Valitettavasti olen itse vailla kosketusta Dylaniin.

Bellman oli Kierkegaardin edeltäjä ja hengenheimolainen, suuri teologi. Suuren teologin tuntee muun muassa siitä, ettei hän puhu paljon Jumalasta. Bellman tanssi pelottomasti sillä liukkaalla nuoralla, joka erottaa elämän kuolemasta, taivaan tuhosta, kirkkauden ikuisesta pimeydestä. Ja hän oli lopullisesti epätieteellinen. Niin... Kierkegaard kävi vuosikausia kuuntelemassa Mozartin Don Giovannia, joka meni hänen aikanaan 12 vuotta Det kongeligessa, ja kirjoitti järkyttävän jakson "välittömästi ja välillisesti eroottinen Mozartin Don Giovannissa".

Mitä Bellman todella tarkoittaa laulaessaan viinan kunniaa, sen saa kukin ymmärtää omalla tavallaan. Minun tulkintani mukaan viinan kunnia on äkkiä laulettu, ja Bellman tiesi sen.

Jos sanoisi asian vierestä, että Kierkegaardin mukaan Don Juan (Giiovanni) ei ollut hulluna huoruuteen, vaan eroottinen nero, joka ei koskaan pettänyt naisia, koska hän todella rakasti kaikkia, samanaikaisesti...


Toivon että Liisa Ryömä ei pahastu. Siteeraan kokonaisuudessaan hänen suomennoksensa laulusta numero 31 ja epistolasta numero 24. - Sitaateista puhuttaessa en tainnut korostaa sitä oikeudellista näkökohtaa, että sitaatti - tällainen - on joskus kunnianosoitus ja kehu.

Näin hummatessa huoletta
ei huomaa mustaa varjoa
ennen k uin kuoma kuolema
kättänsä tarjoaa.
Siis empimättä veikkonen
kolkuta krouvin ovea,
ja nuorukainen impyen
purista povea!
:,: Ja kun hauta eessä ammottaa
ja sen tyhjyys mieltäs kammottaa,
vedä täyteen pää,
siten jälkeen jää
monta muistoa miellyttävää. :,:

Ken päänsä puhkoo tuumissaan
ei kuumissansa aattele:
pian kylmennyttä ruumistaan
surujoukko saattelee.
Lakia meille lukeva
mies ylväs suurisuinen on.
Kaikille yhtä pukeva
uus palttoo puinen on.
Ja kun...

Voit rikkautta kerätä
ja nautiskella kullastas,
ne ei sua nosta mullasta,
haudasta herätä.
Mies joka nostaa metelin
ja rähjää vuoksi joutavan
käy kohta polvin vetelin
perässä noutajan
Ja kun...

Mies puheellansa pahalla
ystävän maineen myrkyttää
vaan ostettuna rahalla
tukeaan tyrkyttää.
Muu joukko vaikka tietää sen
niin humalikot sietää sen.
Voi kunniastakin luopua
kunhan saa juopua
Ja kun...

Ei ilmettä noin synkkää nyt
ken suutaan nyt noin vääristää.
Me käymme käsikynkkää nyt
on sama määränpää.
Vaan ennen sanaa hyvästi
nostamme hyväksyvästi
me emännälle lasia,
ja sitten asiaan!
Ja kun...

- - -
Ruskean oven muorille

Painan puuta, pieksän suuta
:,; kunnes turve tukkii sen :,:
Sisko, tuothan oluen.
Mietoa en maistaa saata,
janoisesti särvin aata
tärinällä hartaalla
huojun haudan partaalla.
Ken ei anna apuaan,
tappaa miehen krapulaan.
Sisko kulta:
pyydän sulta
saanhan kurkun kastella
niin voin hautaan astella.
Valmiina on lautta Kharonin.
Naukku viimeisin matkaa mahalaukkuun -
vaellusta taidan jatkaa sittenkin.

Puute piinaa. Ilman viinaa
:,: vainajatkin kalpenee:,:
Ryypyn hinta halpenee
meno yltyy kapakoissa
vasta kun jo olen poissa.
Nyt ois asiallista
iso lasi kallistaa,
kurkkuani valella,
jottei luita palella.
Puute piinaa,
kun saan viinaa,
Bacchus ohjaa, taluttaa,
elellä taas haluttaa.
Pullloas saat vielä valuttaa.
Ethän kieltää voi. Viimeisen kerran
jalo juoma tämän herran balsamoi.

Veljenänne ette tänne
:,: saata jättää kuivin suin :,:
janon tuskaan tuupertuin
jaksan vielä hetken aikaa
kuulla kuinka laulu raikaa,
virtaa juoma maltainen.
Olo paratiisin kaltainen
autuaille suotu on
kunnes kaikki juotu on.
Taeljen takaa pisaraakaan
ette suostu jakamaan.
Raatona jään makaamaan.
Mielensä ken noin voi paaduttaa?
Poven kovettaa?
Aaveena kun saavun saman oven taa,
niin sitten kyllä kaduttaa.