Sähläyksestä syntynyt

Kuisman ”Sodasta syntynyt” eli kertomus Suomen itsenäistymisestä 1914-1920 päättyy monumentaalisesti. Viimeinen virke kuuluu: ”Ja niin kuin aina ihmiskunnan historiassa, sattumat Sarajevon laukauksista lähtien, samoin kuin seurauksiltaan joskus traaginen, usein tragikoominen ja lähes aina säälittävä sähläys vaikuttivat näissäkin kehityskuluissa enemmän kuin kauniit aikeet ja tavoitteellinen toiminta.”

Lisäisin omasta puolestani, kaikkeen kollegan esittämään täysin sydämin yhtyen, että Paasikivi oli väärässä. Hänhän toisteli päiväkirjoissaan, että tämä kansa on helvetin tyhmä, ja oli siis tältä osin juuri samaa mieltä kuin Stalin (hidasjärkinen kansa… järkeä on taottava moukarilla sen päähän”).

Nähdäkseni viimeksi kuluneiden puolentoista vuosisadan aikana kansamme on osoittautunut minkä tahansa muun kansan tavoin tyhmäksi mutta sen lisäksi harvinaisella tavalla tolkuttomaksi.

Tuota tolkuttomuutta nimitämme ”Talvisodan hengeksi”, mutta voisi sitä sanoa myös ”Kansalaissodan hengeksi”.

Tarton rauha 1920 tuomittiin maassa yleisesti häpeärauhana, kun ei saatukaan rajaa Vienanlahdesta Laatokkaan eikä tsaarinaikuisia miljoonasaatavia ulosottoon. Kuisma sanoo, että Tarton rauha oli luultavasti edullisin, mitä Suomi on koskaan tehnyt, ja paras, mihin tuossa tilanteessa saattoi päästä.

Tyhmyydeksi sanon tässä sitä itsepintaisuutta, jolla kieltäydymme näkemästä asioiden yhteyksiä. Me olemme eläneet niin intensiivisesti omaa Suomen historiaamme, ettemme esimeriksi vuonna 1918 oikein panneet merkille, että maassa oli venäläistä sotaväkeä, rajan takana vihamielinen bolshevikkihallinto, sitten saksalaista vakinaista armeijaa ja sitten välit poikki kaikkiin, myös Englantiin ja Ranskaan. Koska Ruotsi oli epähuomiossa jäänyt kuuntelulle, sen kanssa katkaistiin puhevälit Ahvenanmaan riidalla.

”Talvisodan hengellä” tarkoitan aivan rauhallisesti, ettei kukaan järkevä ihminen, ei esimerkiksi Mannerheim tai Tanner, nähnyt mitään selviytymisen mahdollisuuksia. Niinpä tolkuttomuudellamme on puolensa. Olemme olemassa.

Kuisma tähdentää, ettei kukaan osannut ajatella, että kaksi suurvaltaa, Venäjä ja Saksa, katoaa vuosiksi kartalta. Ei ollut aihetta olettaa, että Leninin porukka pysyisi vallassa muutamaa kuukautta kauempaa. Toisaalta valkoiset kenraalit eivät luvanneet edes puheissa suomalaisille senkään vertaa kuin punaiset.

Eikä inflaatio ollut käsitettävä ilmiö edes pankkimiehille - vuodesta 1909 vuoteen 1919 rahamme arvo putosi kymmenenteen osaan, ja samoin siis velat mutta ennen kaikkea säästöt.

Kirjan tärkein painotus on tämä: Suomesta ei tullut 1918 kapitalistista maata. Äänestäjien enemmistö eli vasemmiston lisäksi maalaisliitto ja osa keskiluokkaa vihasi korskeaa teollisuus- ja finanssimaailmaa syvästi. Kapitalisteilla ei ollut keinoja pyöritellä poliitikkoja eikä päättäjiä, sillä vaikka heillä oli rahaa, heillä ei ollut armeijaa eikä kannatusta.

Mannerheim edusti virka-aatelia ja oli monin läheisin sukulaissitein kiinnittynyt teollisuuspiireihin. Suurvaltasodan ja suurpolitiikan oikutellessa kävi niin, että Mannerheim hävisi vaalit ja presidentiksi tuli K.J. Ståhlberg, joka oli taitava kamarioppinut, mutta varsin tietämätön ulkopolitiikasta. Pankinjohtaja Paasikivi oli taitava hysteerikko, joka ensin kasteli omat housunsa ja sitten syytti toisia siitä.

Eräs tunnettu kirjoittaja nimesi Suomen 1920 - 1939 Tannerin tasavallaksi. Se ei ole huono nimi. Mutta Tannerin johtama Elanto oli lopultakin kauppaliike, jonka tuotannollinen toiminta oli merkittävää mutta ei suurta.

Mielestäni Kuisman Metsän tasavalta – tai metsänomistajien tasavalta – on vielä osuvampi. Metsän tärkeydestä saa parhaiten kuvan lukemalla Kalle Päätalon romaanit. Suomi oli halpatuotantomaa, jossa työpalkat oli painettu pohjaan ja työolot hirvittävät. Kaikin ajoin rivakan miehen päiväansio ei riittänyt edes huonoon ruokaan. Metsistä omisti puolet valtio, kymmenesosan teollisuus ja lopun ne kuuluisat talonpojat.

Hallintoneuvosto

Niin merkittävät henkilöt kuin etevä liikkeenjohtaja Jukka Hienonen ja vanha auskultointikaverini Lauri Tarasti esittävät perusteluiltaan riittämättömiä suosituksia kysymyksessä valtionyhtiöiden hallintoneuvostoista.

Luultavasti kukaan ei ole huomannut, että hallintoneuvostot ja Matti Vanhasen esteellisyysjuttu liittyvät toisiinsa.

Selitys alkaa kesäkuusta 1918. Keisarillinen Saksa tunsi kohtalaista mielenkiintoa Suomen metsiä ja hiljan löydettyä kuparia kohtaan. Englanti oli totutellut ostamaan painopaperia Suomen suuriruhtinaanmaasta.

Senaatti päätti asiantuntijanaan professori A.K. Cajander ostaa norjalaisten uhkaaman Gutzeitin valtiolle. A Osw. Kairamo ja J.K. Paasikivi muuttivat viikossa mielensä eivätkä yhtäkkiä nähneetkään mitään outoa valtion tunkeutumisessa liike-elämään. Kauppa oli jättiläismäisen kallis ja kun obligaatiolaina oli kuoletettu 1926, veronmaksajat olivat laihtuneet, mutta mm. lainojen markkinoinnista tuntuvaa korvausta vastaan huolehtineet Kairamo ja Paasikivi olivat rikastuneet suuresti.

Raitisjärkiset talousmiehet, etenkin Risto Ryti, pitivät tätä, Imatran Voiman perustamista ja Jokioisten kartanon eli Suomen suurimman maatilan ostamista anteeksiantamattomana typeryytenä ja kevytmielisyytenä. Kaupat osoittautuivat erittäin kannattaviksi ja niistä on ollut iloa ja tuloa näihin päiviin asti.

Mutta Suomesta tuli sosialistinen maa, tosin hiukan toisin kuin punakaarti ja Lenin ajattelivat. Gutzeitin kaupan jälkeen valtio omisti lähes puolet koko maan kasvullisesta metsästä ja alkoi tarmokkaasti valmistaa selluloosaa. Veitsiluodon saha käsitteli Oulussa pohjoisen mahtavat tukkipuut.

Jo 1918 sanottiin mahdollisimman selkeästi, että tarkoitus on keventää veronmaksajien taakkaa hankkimalla valtiolle merkittäviä tuloja, ja että olisi typeryyttä tyytyä hintaan kannolla eli myydä metsää pystyyn. Oli nostettava tehtaita. Vihreän kullan kyljessä seurasi valkoinen kulta, koskivoima.

Tähän nojaa maalaisliitto. Oloissamme valtava valtion harjoittama teollisuus – mainittuihin lisättäköön Rikkihappo Oy (Kemira) ja siis lannoitetuotanto - muodosti hyvin epäpyhän allianssin teollisuuden kanssa, ja sivutuotteena maahan tuli myös suomalaisnimisiä selluloosapatruunoita, kuten Gutzeitin Kotilainen.

Valtion ei voi juurikaan puuttua lainsäädännöllä yksityiseen yritystoimintaan. Tullin kautta voitiin silti tehdä paljon ja pankkien toiminta oli säännelty. Valtio voi tietysti säätää veroja, etenkin kilpailijoilleen.

Valtionyhtiöihin tarvittiin toimiva johto, jonka tehtävä oli ennen kaikkea edustaa yhtiötä, ja hallintoneuvosto, jonka tehtävä oli ennen kaikkea toimia valtio-omistajan puolesta. Siten oli luonnollista, että jäsenet hankittiin eduskunnasta ja heille maksettiin niin hyvin, ettei hevin itkettänyt. Samoilla apajilla liikkuneesta pankinjohtaja Paasikivestä oli tullut yksi Suomen rikkaimmista miehistä ja KOP:n suurin yksityishenkilö-osakkeenomistaja.

Avainsana on itsekontrahointi. On kiellettyä ottaa myyjältä valtakirja ja myydä sen turvin kiinteistö itselleen. Asianomainen on esteellinen. Hallintoneuvoston jäsenenä toimiva kansanedustaja tai ministeri ei ollut esteellinen ajamaan läpi määrärahoja tai lakeja valtionyhtiön tai metsänomistajien hyväksi. Ellei hallintoneuvostoa ollut, päätökset teki valtioneuvosto (tai ministeriö).

Kun Tarastikaan ei tunne valtion liiketoiminnan historiaa, Esko Rekola taisi sitten olla viimeinen asiaan syvällisesti perehtynyt juristi. Itse olen joutunut selvittämään, millainen valtion laitos on yliopisto…

Valtionyhtiöiden perustaminen ei siis johtunut pääoman puutteesta eikä turvan tarpeesta poikkeusaikoina. Kysymyksessä oli taloudellisen voiton tavoittelu. En viitsi mennä yksityiskohtiin, mutta myös demareiden, kepun ja kokoomuksen rahoitus järjestyi kerralla vuosikymmeniksi. Matti Vanhanen ei noudattanut maan tapaa vaan Suomen lakia, joka tosin oli osittain EU:n takia kumottu, mutta edes asiantuntijat eivät vieläkään osaa analysoida asiaa oikein. Nykyinen osakeyhtiölaki on muuten vuodelta 2006, jolla kumottiin laki vuodelta 1978, jolla kumottiin laki vuodelta 1895.

Väärässä

Tutkijan, joista osaa sanotaan tiedemieheksi, pitää osata olla väärässä.

Ehdottaisin että mahdollisimman moni katsoisi Ylen Prisman dokumentin Parkinsonin taudista. Se tuli eilen, uusitaan tänään klo 22:25 ja vielä lauantaina.

Ei tarvitse olla kiinnostunut tuosta taudista. Luettelin hiljan asioita, joista puhutaan lehdissä ja uutisissa, mutta jotka menevät yleisesti yli katsojan ymmärryksen. Epäilen että kysymys kantasoluista tutkimuksessa olisi tällainen asia.

Se on yksi tuossa ohjelmassa ohimennen mutta erittäin käsitettävästi selvitetyistä asioista.

Biologian, etenkin genetiikan erittäin merkittävä edistyminen muutamien viimeksi kuluneiden vuosien aikana, on tällainen asia.

Erinomainen esimerkki tutkimusetiikasta on ohjelmassa esiintyvä tutkijaprofessori, joka kertoo, miten innostavia asioita on saatu aikaan – Parkinsonin tauti esimerkiksi näyttää olevan joissakin tapauksissa periytyvä – ja miten toiveet hoidollisesta läpimurrosta ovat rauenneet kerran toisensa jälkeen.

Jouduin hiljan radiossa vastaamaan kysymykseen, haluaako kukaan rahoittaa tutkimusta, jonka tulos voi olla pettymys. Sanoin että tietysti haluaa. Myös teknologiassa on hyvin tavallista, että tutkijat koluavat sellaisetkin umpikujat, joista he itsekin arvaavat joutuvansa peräytymään muutamia mustelmia rikkaampina.

Uskaltaisin väittää, että korostettu varmuus on tiedon alueella joskus merkki: kuulijan on aihetta olla varuillaan.

Tämä blogi ei ole tieteellinen eikä sisällä tiedettä kuin poikkeuksellisesti. Ei kukaan pysty kirjoittamaan tieteestä kahta liuskaa joka päivä. Tieteellistä työtä voi kirjoittaa useampiakin liuskoja, mutta silloin on kysymyksessä kokonaisuuden osa ja kirjallisen muodon hakeminen usein pitkän ajan kuluessa tehdyille johtopäätöksille. Tämä on valistushenkinen blogi, jota sanon kansakouluksi. Tarkoitus on kylvää levottomuutta. Sama toisin tavoin ilmaistuna: tarkoituksena on herättää mielenkiintoa, kukaties ajatuksia. Eniten hyötyy kirjoittaja, siis minä.

Mainitsin esimerkkinä Margaret Meadin, jonka tutkimus – laajalti ennen sotia – keskittyi seksuaaliseen käyttäytymiseen ja naisen asemaan erinäisissä primitiivisissä yhteisöissä. Tutkimustuloksista on käyty hyvin laaja keskustelu. Mead itse varoi viisaasti tekemästä yhteenvetoa työstään – perinteisesti tutkijan saldon laskevat toiset, sopivan ajan kuluttua asianomaisen kuolemasta.

Mutta olisi onnetonta, jos antropologi olisi lopullisesti oikeassa. Silloin tutkimustuloksesta tulisi opinkappale, joka luistaisi kritiikin ulkopuolelle. Sama koskee esimerkiksi historiaa: mitkä olivat Kansalaissodan syyt. Tutkija tietää, ettei valistuneen ja asioita tuntevan yleisön vakuuttavaa vastausta ole olemassa. Hyväänkin vastaukseen sisältyy paljon arviointia ja arvostuksia. Mikä merkitys on annettava väkivallanteoille eli yleiselle turvallisuudelle? Minusta valkoinen terrori oli hämmästyttävää ja enimmäkseen anteeksiantamatonta. Punaiseen terroriin sisältyy aika paljon episodeja, joita ei ole vaikea ymmärtää, vaikkei niitä hyväksyisi. Silti valkoisen ja punaisen terrorin vertailu on hedelmätöntä mutta selvitteleminen ja analysointi hedelmällistä.

Blogin etu lehtikirjoitukseen verrattuna on keskeneräisyys. Puolitekoisten ajatusten esittäminen on sallittua. Ajatusten kehitteleminen, paranteleminen, muuttaminen ja peruuttaminen käy päinsä. Kun kirjoittaa sanomalehteen, esimerkiksi arvosteluja toisten teoksista, niin eipä siinä ole paljon tehtävissä, kun huomaa olleensa väärässä. Tunnen asian kokemuksesta, hyvin. Jos on kehunut jonkun roikaleen, joka ei olisi sitä ansainnut, asialla ei ole väliä. Mutta jos on moitiskellut toista oman tyhmyytensä takia, se on ikävää. Siksi on onnellista, ettei tarvitse kirjoittaa arvovaltaisiin julkaisuihin.

Niin kuin Jukolan Lauri: katselee kulkiessaan kieroja puita ja miettiin, mitähän tuostakin tulisi.

Vanhenevan lapsen ongelma

En tiedä, onko kukaan uskaltanut ihmetellä julkisesti pedofiilien tätä nykyä tavatonta määrää ja ilmiön ennennäkemätöntä painoarvoa. Minä ihmettelen.

Psykoanalyysi oli taisteleva koulukunta, jossa eri ryhmät julistivat toisiaan pannaan. Analyytikot lähestyivät myös suurta yleisöä kirjoilla. Suomessa vaikutti syvästi mm. Alice Miller – hän kuoli vasta tänä vuonna.

Millerin näkemysten pohja oli lasten ruumiillinen ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Tässä hän tietenkin seurasi itsensä Freudin ajatuksia. Hänen suosituin kirjansa suomennettiin nimellä ”Lahjakkaan lapsen murhenäytelmä”. Kukapa ei pitäisi itseään lahjakkaana lapsena, joka on kokenut kovia. Uusi painos on kuitenkin nimeltään ”Lahjakkaan lapsen draama ja itseyden etsintä”. Draama tarkoittaa näytelmää, ehkä jännitystä, murhetta ei .

Sielulliset ongelmat johtuivat lapsena saaduista vaurioista, joita aiheuttivat pahoinpitely, insesti ja seksuaaliset teot. Joskus psykoanalyysistä sai sellaisen vaikutelman, että kun tällaisia asioita kaivettiin lapsuudesta esiin vuodesta toiseen, niitä sitten myös löydettiin. Näiden muistojen todenperäisyyden miettiminen ei kuulunut analyysiin.

Joka lukee edelle kirjoitetun lapsiin kohdistuneiden seksuaalirikosten vähättelynä, lukee väärin. Voi olla, että tässä on kulttuurimme kipupiste. Ajatuskuvio on kuitenkin peräisin syvyyspsykologiasta, jonka oivalluksista useat ovat osoittautuneet virheellisiksi. Miten lienee esimerkiksi peniskateuden laita tyttöjen kehityksessä?

Alice Miller sanoutui irti psykoanalyysistä ja omasta aikaisemmasta tuotannostaan 1986. Asia lienee jäänyt Suomessa ammattipiirien ulkopuolella vähälle huomiolle. Suomessa karkeilla käyttäytymis- ja yhteiskuntatieteellisillä yksinkertaistuksilla on ollut vanhastaan suuri suosio. Jo Eino Kaila – jonka kirjat eivät ole yksinkertaisia – leimattiin aikansa johtavaksi ajattelijaksi pohdinnoilla, jotka nyt luettuna tuntuvat nolostuttavilta.

Vihreän liikkeen ja välillisesti puolueen yksi henkinen isä Konrad Lorenz oli myös Suomessa erittäin suosittu. Hän jakoi Nobelin lääketieteen palkinnon eläinten käyttäytymistä koskevilla tutkimuksillaan, joiden katsotaan nykyisin olevan menetelmiltään ja taustaoletuksiltaan epäilyttäviä tai vanhentuneita.

Lorenz – ”Niin sanottu paha”, ”Kahdeksan kuolemansyntiä” – oli nuorena vakaumuksellinen natsi ja Königsbergin yliopiston professorina mukana todistelemassa, että myös Kant ja Hegel olivat olleet oikeastaan natseja. Asian laita kun kuulemma oli se, että degeneroituneet ihmiset (sekarotuiset, juutalaiset, ehkä myös puolalaiset) vaikuttavat yhteisöön samalla tavalla kuin syöpäsolut elimistöön. Niistä on päästävä kerta kaikkiaan eroon.

Osallistuttuaan selvittämättä jäänein tavoin lääkärinä ja biologina ihmiskokeisiin hän joutui sotavangiksi ja palasi Neuvostoliitosta vuosien kuluttua mukanaan käsikirjoituksensa ja lempikottaraisensa. Siellä oli ilmeisesti osattu arvostaa omaperäistä ajattelijaa, joka sitten kotona Itävallassa alkoi julistaa, että juutalaisten lisäksi muutkin ihmiset ovat syöpäläisiä ja kaikki eläimet sitä vastoin pohjaltaan hyviä. Olojen muuttumisesta hän teki sen saksalaisella kielialueella aina suositun johtopäätöksen, että paha, länsimainen sivistys on syöksymässä tuhoon. Hän perusteli, että syy oli osaamattomuus. Ihmisen olisi elettävä ”luonnon” ehdoilla. Kyllä luontoemo tietää, ja ellei hän, niin sitten luontoeno.

En vihjaile, van sanon suoraan, että kirjojen ilmestymisajoista ja keskeisestä sanomasta päätellen meidän vanhemman polven vihreät uranuurtajamme näyttävän lukeneet nämä kirjat tarkasti. Taustalla häilyy eläintieteilijöille tuttu rotuoppi, jonka arvioin perin pohjin virheelliseksi.

Näiden ohella on mainittava erittäin julkisen ja rehellisen tunnustuksen tehnyt Margaret Mead – hän oli antanut vetää itseään nenästä tutkiessaan primitiivisiä yhteisöjä ja niiden seksuaalisia tapoja ja sääntöjä.

Sääli etteivät he koskaan kirjoittaneet keskenkasvuisiksi jääneistä sotilaista ja poliitikoista. Hitler-elämäkerran nimeksi sopisi ”Vanhenevan lapsen ongelma”. Vielä Hrustshovia ihasteltiin aitona musikkana, vaikka hän oli aito himomurhaaja (poliittinen komissaari, hanakka teloittamaan). Kumpikaan näistä herroista ei koskaan saavuttanut 12-vuotiaan henkistä kehitystasoa. Stalinin ajoittain valitettavan käyttäytymisen syytä voi puolestaan kysyä Pekka Puskalta – Stalin tupakoi, poltti suorastaan piippua. Hitler oli raittiusmies.

Hanki ja jää

 Paasikivi sanoi kansleri Hjeltille jo vuoden 1917 puolella: hanki tänne saksalaisia. Mannerheim tiesi kuultuaan asiasta 1918, että mihin saksalainen tulee, sinne se jää.

Meill’ on hanki ja jää… pelätkää!

Markku Kuisma on ylivoimaisesti Suomen etevin kirjoittaja historiatieteen alalla. Olen ylistänyt pari hänen kirjaansa taivaisiin tässä blogissa, mutta ovatpa muutkin. Olen kerrannut, että joka haluaa luotettavaa tietoa Suomesta, Suomen politiikasta ja esimerkiksi sodista, lukekoon Kuisman päätoimittajana kokoaman Suomen metsäteollisuuden historian. Ensimmäinen vankka nide, 1620 – 1920 on Kuisman kirjoittama. Viimeinen osa on puhuvasti nimeltään ”Kriisi ja kumous”. KOP:n historia eli pankkikriisin ruumiinavaus sai nipun palkintoja.

Uusi kirja on nimeltään ”Sodasta syntynyt. Itsenäisen Suomen synty Sarajevon laukauksista Tarton rauhaan 1914 – 1920”. Teksti perustuu kirjoittajan aikaisemmin tekemään tutkimukseen ja nojautuu luonnollisesti lujasti aihepiiristä kirjoitettuun, jota on todella paljon.

Minulle professori Juhani Paasivirran kirjat olivat aikojen alussa elämys. Hänen jälkeensä moni muukin kirjoittaja on astunut määrätietoisesti täysijärkisten leiriin.

Nyt Kuisman kirjasta on syytä mekastaa näkökulman valinnan vuoksi. Kirjan nimestä ja kustantajasta (WSOY) voisi päätellä, että kysymyksessä on kertauskurssi jatkoluokille. Vaan ei ole.

Takakannessa sanotaan häveliäästi: ”Erityisesti yritys- ja talouselämän johtajista avautuu puolia, jotka ovat monelle tuntemattomia.”

Tämä tarkoittaa, että nyt viimein pankkien ja etenkin paperi- ja metalliteollisuuden osuus Kansalaissotaan on nostettu esiin ja suhteutettu maailmanpolitiikan tapahtumiin. Oma sotamme, jonka nimestäkin jaksettiin riidellä niin kauan – se kun oli myös vapaussota ja kansalaissota – oli luonnollisesti ensimmäisen maailmansodan episodi, jossa Suomelle oli käydä kuin jätkämiehen kalakukolle: olimme joutua syödyiksi.

Suomen veljellisen avunpyynnön saksalta olivat keksineet itse keisari Wilhelm ja hyvin tunnetut sotapäälliköt Hindenburg ja Ludendorff. Tilattu apu auttoi naamioimaan sotaretken ”humanitaariseksi”. Kauhaa kyllä sitä se osittain olikin, koska valkoisen Suomen, mukaan luettuna pankkien ja teollisuuden, kosto oli kauhea.

Kuisma toteaa myös suorin sanoin selvän totuuden. Punakapinan nopea kukistuminen johtui keskeisesti siitä, ettei Lenin antanut lupaamaansa aseapua (yhtä junalastia enempää) ja että huligaaniaines nousi punakaartissa määräävään asemaan. Sanomme siis, että Suomen entisellä työväenluokalla (sitä ei taida olla enää olemassa) ei ole aihetta muistella sotaansa muussa hengessä kuin syvän häpeän tuntein. Luulen että Hannu Salama on tästä eri mieltä, mutta varma en ole.

Osa punajohtajista oli gangstereita ja terroristeja, ja kaiken lisäksi toimissaan taitamattomia. Kuten gangstereilla on tapana, he lähtivät livohkaan ja ryhtyivät Pietarissa riitelemään ja ammuskelemaan toisiaan. Kymmenet tuhannet viileästi ajatellen jokseenkin viattomat ihmiset, jotka olivat tietoisesti tai ajattelemattomuuttaan seuranneet heitä, maksoivat hengellään. Nykyisin käytetty luku on noin 25 000.

Suomen taloushistorian kannalta erittäin tärkeä on Kuisman selvitys, jonka mukaan monet kuningasseikkailun aikana, sodan pakotuksesta luodut ratkaisut jäivät pitkäikäisiksi. Sellaisia olivat metsäteollisuuden kartellit.

Kirjoitan tästä merkittävästä teoksesta pian uudelleen. Sain sen postin kuljettamana perjantaina, joten luettua on sulateltava. Ihmettelin että kustantaja lähettää minulle kirjan. Ja ilmaiseksi! Olisiko joku huomannut, että kirjoitan kirjoista ja lukijoita on brutto, views + visits, 90 000 kuukaudessa. Soininvaara näyttää blogissaan tavoittelevan tuota lukumäärää. En edelleenkään tiedä, miten se lasketaan. Omassa blogissani näkyvän Site Meterin kiivas kierto saattaa merkitä jotain.

Kulttuuri ja varmistin

Agit-Propin ja lukuisien muiden työväenlaulu ”Ken maasta hyisen hallan” on Tirolin kansallislaulu, ”Zu Mantua in Banden”, vuodelta 1844. Sävelmä saavutti mainetta nimellä ”Schlageter-Lied” sotien välisenä aikana. Leo Schlageter oli miltei Horst Wesselin veroinen kulttihahmo ja kansallissosialismin sankari, jonka ranskalaiset teloittivat 20-luvun alussa siitä mitättömästä syystä, että hän johti maailmansodan käyneenä upseerina vapaajoukkoja (Freikorps), jotka suistivat ranskalaisten junia kiskoilta.

Schlageter tunnettiin myös Suomessa. Hans Johstin tuon niminen näytelmä oli huomattavan suosittu ja Johst itse virallisesti ”Jumalan armoittama” kirjailija, joka kuoli vanhainkodissa 1978 luultavasti armotta.

Näytelmässä on kohtaus, jossa Schlageter sanoo: ”Wenn ich Kultur höre ... entsichere ich meinen Browning!” – Kun kuulen kulttuurista, poistan pistoolini varmistimen. Sitaatti on kuuluisa, ja se on pantu monien natsijohtajien suuhun, mutta tämä lähde on oikea. Näytelmä oli omistettu A. Hitlerille tämän syntymäpäivänä 1933, ja kirjailija toimi mm. monien suomalaisten kirjailijavieraiden isäntänä.

Epäilen, että tämä tuskin on Agit-Propin tiedossa. Lähempää informaatiota löytyy Metapediasta, joka on keskittynyt akateemista oikeamman, eurooppalaisen tiedon levittämiseen etenkin Kolmannesta valtakunnasta. Ulkopuoliset pitävät tuota oikeaa tietoa pikemminkin Hitlerin valtakunnan ylistämisenä. Projekti alkoi ruotsista, jossa oikeuskansleri aineistoa tutkittuaan keskeytti tutkimuksen.

Joku kommentoija ei taida tietää, että tutkinnan keskeyttäminen, joka ilmaistaan usein fraasilla ”ei anna aihetta”, tarkoittaa ettei tutkinnassa ole ilmennyt rikosta, josta olisi nostettava syyte. Ruotsin oikeuskansleri viittasi ratkaisussaan sananvapauteen.

Se siitä. ”Internationalea” laulettiin Marseljeesin sävelellä, kunnes oma melodia sävellettiin, ja Marseljeesi puolestaan oli Suomessa tunnettu ja kunnioitettu työväenlaulu. Alkujaan se oli Ranskan vallankumouksen Reinin armeijan laulu, 1700-luvun lopulta, ja valaa luottamusta siihen, etteivät ihmiset ymmärrä, mitä he laulavat. Sanat nimittäin viittaavat mielenvikaisuuteen – marssikaamme, kunnes epäpuhdas veri juoksee pitkin kynnöksiä (auranvaoissa).

Se siitä. Tämä blogi edustaa täsmälleen päinvastaista käsitystä ja tukeutuu kulttuuriin. Se on näiden ruotsin kieltä ja suomalaisuutta sivuavien puheiden tausta. Genetiikka on kiinnostava ala, mutta se ei vaikuta elämäämme. Ruotsin kieltä tärkeämpi on taitomme käyttää suomen kieltä.

Odotan että näinä aikoina joku rupeaa meuhkaamaan tietämistä vastaan. Mikä etten puhuisi suoraan yleissivistyksestä. Jokin osa suomalaisista pitää vaistomaisesti omaa tunteenomaista luuloaan jollain salaperäisellä painavampana kuin tietoa. Jos tieto on peräisin kirjoista, sitä muka sopii halveksia.

Ennen kansaa kiinnostivat tietokilpailut eli täysin merkityksetön sirpaletieto. Nyt sekään ei kiinnosta, paitsi ehkä urheilua ja moottoreita koskeva. Tietävät ihmiset – esimerkiksi tietotekniikasta hyvin tai erittäin hyvin selvillä olevat – omaksuvat surullisen usein ylimielisen asenteen. Kun perustaitoja ei opeteta missään, olemme jo tilanteessa, jossa moni ei todellisuudessa osaa käyttää keskeistä työkaluaan. Tässä suhteessa sivuutettu kulttuuri oli ehkä vähän parempi. Oli vaikea löytää ihmistä, joka ei osannut tehdä tulta hellaan tai pilkkoa kirveellä klapeja. Sellaiset työkalut kuin hellanrengas tai aisantappi olivat tuttuja.

Saksalaisen tutkimuksen mukaan (kertoo Der Spiegel) jopa 75 prosenttia television pääuutislähetyksen sisällöstä jää yleisöltä ymmärtämättä. Kuinka moni teistä ymmärtää vaikkapa Saksan poliittisen asetelman eli tietää, mikä on liittoneuvoston (Bundesrat) suhde liittopäiviin eli parlamenttiin lakeja säädettäessä. Arvaukseni on, että ei juuri kukaan. Kuinka moni ylioppilas tietää, mitä tapahtuu, kun Ruotsissa on ”vähemmistöhallitus”? Kuinka moni EU:n vihollilnen tietää, miten unioni ja federaatio eroavat toisistaan?

Suomalainen yleissivistys oli ja sen on oltava sellainen tiedollinen pohja, jonka turvin voi hankkia tietoja ja taitoja, kulloisenkin tarpeen mukaan. Se ei tarkoita, että olisi tunnettava Mario Vargas Llosan kirjoja, mutta Taivaallisen rauhan aukion mielenosoitukset (1989) on tiedettävä. Ja kulttuurivallankumous (1966-1976). ”Kulttuuritaistelua” ei tarvitse tietää. Se on vain historiaa. Ja loppu on kirjallisuutta...