Lukko toimii

Näköni ei ole vieläkään erikoisen hyvä, joten huhuilin, että Untoko se siellä on vai vankikarkuri Fouganthine (fuga = pako). Kysyi kirvestä, joten oli onni että oli Unto.

Pyysin häntä antamaan lausunnon siitä, osaisinko vaihtaa ulko-oven lukon itse. Hän sanoi kerran katsottuaan, että en osaa eikä noita ole liioin valmistettu pariin vuosikymmeneen ja kolmanneksi että tuo asennus on lievästi erikoinen.

Selitin, ettei lukossa muuta vikaa ole mutta se ei usko rasvaamista, vaan kaksi kertaa kolmesta kieli on lirkuteltava erikseen esiin ennen kuin ovi suostuu sulkeutumaan.

Hetken kuluttua mieleeni tuli eilen Nature-lehdestä lukemani Philip Ballin mainio artikkeli. Pankaa nimi mieleen. Muutaman vuoden takainen Critical Mass oli tiedekirjojen huippua. Nyt Ball oli noitunut Natureen artikkelin musiikista ja osoitti heti, että vaikka ei ole kuin kurja filosofian tohtori, perusteet ovat hallinnassa. Musiikin matematiikka ja fysiikka näet ovat arvoituksia, joista esittävät useimmiten mielipiteitä henkilöt, joilla ei ole asiasta auttaviakaan tietoja.

Odotan jatkoa kiinnostuneena. Korvakäytävä ja kuuloluut ovat eri ihmisillä niin erilaisia, että aivoihin välittyvä signaali on mikä sattuu. Se että ihmiset kuulevat sävelen tai soinnun samoin tavoin, osoittaa miten hurjasti aivot filtteröivät ja prosessoivat fysikaalista värähtelyä.

Kirjoittaja vihjaa, että musiikin aistiminen on sekä neurofysiologinen että kognitiivinen prosessi. Jokin on siis ”fysiikkaa” ja jokin osa kuulijaa.

Kauneus on kuulijan korvassa, mutta ei kokonaan.

Jäin miettimään tätä, koska toiset ihmiset väsyvät pelkästä ajatuksesta, että jotain pitäisi korjata tai asentaa, ja toiset taas, kuten Unto, eivät malta olla korjaamatta.

Olimme istuneet aamulla Kaunialan pihassa vähän miettimässä veljeni kanssa. Yksi meistä, ei siis kumpikaan läsnäolija, oli jo pienenä erinomaisen hyvä avaamaan silloin muodissa olleita vanginlukkoja ja pirunnyrkkejä. Hän oli myös joukosta se, joka viihtyi aivan erinomaisesti Mekanon parissa.

Aion ehdottaa, että Teknilliseen korkeakouluun perustettaisiin töpselitekniikan laboratorio, koska osa lapsenlapsistani on osoittanut vauvaiästä alkaen pohjatonta mielenkiintoa ruuveja, reikiä, johtimia ja erilaisia muttereita kohtaan. Lamput ovat niin ikään suosiossa.

Mikä on perimää, mikä opittua? Tiedän vain sen, että helppoja vastauksia ei ole. Joku päivä Dawkins löytää vielä jumala-geenin, joka koostuu emäksistä JHV…

Lukko tuli puretuksi ja kootuksi, kun karasta oli niistettypuoli senttiä, ase toimii kuin mikä.

Tunsin ennen pari lukkomiestä, joita säilytettiin lukkojen takana Helsingissä ja Turussa. Yksi oli niin hyvä, ettei tarvinnut saippuaa muotiksi. Hän pystyi yhdellä näkemisellä painamaan mieleensä Abloy-lukon avaimen haittojen lukumäärän, leveyden ja kulman ja nikkaroimaan itselleen toimivan kaksoiskappaleen.

Suutari heittäköön lestiään. Luen loppuun Kunderan esseekirjan Curtain ja palaan Keski-Eurooppa –aiheeseeni. Kundera ei sitä sano, mutta suuren saksalaisen Büchnerin Woyzeck etenkin suuren itävaltalaisen Alban Bergin oopperana näyttäisi sisältävän Euroopan tieteellisen rasismin ytimen. Tschin Bum, Tschin Bum!

Kalli lipputankoon!

Kansanedustaja Timo Kalli on nyt edustajantoimessaan rikollinen.

Eduskunnan oikeusasiamies ottaa varmaan välittömästi selvittääkseen kysymyksen, voiko hän lainkaan jatkaa edustajantoimessaan.

Eduskunta itse päättää Suomen Perustuslain 28 §:n nojalla hänen erottamisestaan määräajaksi tai kokonaan.

Asialla on kiire.

Näinä aikoina on käsitelty monia toisen ja kolmannen luokan kysymyksiä, jotka liittyvät kansanedustajien käyttäytymiseen muussa yhteydessä kuin edustajantointa hoitaessaan.

Nyt olisi kerrankin tilaisuus puuttuu itse edustajantoimen hoitamiseen.

Se ei todellakaan ole kovan luokan asia, miten laajaa arvostusta kansanedustaja ansaitsee maailmalla liikkumalla ja maailman tuulissa liehumalla.

Lainsäädäntötyö on poliittisen vallan ydin. Sekä toimeenpanovalta, esimerkiksi hallitus, että lainkäyttö, kuten tuomioistuimet, saa keskeisen legitimiteettinsä eduskunnan säätämistä laeista.

Kansanedustajilla on joskus tapa suhtautua tehtäviinsä kevytmielisesti esimerkiksi näyttämällä, että he ajavat tarmokkaammin omaa asiaansa kuin esimerkiksi äänestäjien tai suorastaan koko yhteiskunnan asiaa.

Kansanedustaja Kalli kieltäytyy noudattamasta vaalirahoitusta koskevaa lakia, ”koska kieltäytymisestä ei ole säädetty rangaistusta”.

Hänellä on ollut tilaisuus jo miettiä sanomaansa, mutta hän ilmoittaa, ettei hänellä ole siihen lisäämistä.

Edes ennen näkemättömiin mittasuhteisiin ulottuva tyhmyys ei – tietenkään – tee kansanedustajista sopimatonta tehtäväänsä.

Rangaistavuuden ja lain sitovuuden sekoittaminen toisiinsa osoittaa suurisuuntaista tyhmyyttä.

Esimerkiksi tuo Suomen Perustuslaki vilisee velvoitteita ja vapauksia, joista ei ole säädetty rangaistusta, sellaisia kuin ”jokaisella on sananvapaus” tai tämä: ” Ketään ei saa pitää syyllisenä rikokseen eikä tuomita rangaistukseen sellaisen teon perusteella, jota ei tekohetkellä ole laissa säädetty rangaistavaksi”.

Kansalaistottelemattomuus tarkoittaa lain rikkomista ja laillisen seuraamuksen kärsimistä. Tästä oli ennen epäselvyyttä: jos jonkun vakaumus edellyttää minkkien päästämistä vapaaksi, hän saa sitten varautua muun muassa maksamaan vahingonkorvausta.

Ihmisen ei tarvitse edistää rankaisemistaan. Jos edustaja Kallia epäiltäisiin siitä, että hän on ottanut liikaa lahjuksia, hän saisi olla hiljaa kuin ahven kivellä ja kieltäytyä yhteistyöstä poliisin ja muiden epämiellyttävien henkilöiden kanssa.

Juristi tulee ajatelleeksi, että vaatimus vaalirahoituksen ilmoittamisesta kohdistuu sellaisiin henkilöihin, joiden odotetaan noudattavan lakia, vaikkei niskuroinnista linnaa luvattaisikaan.

Mutta kun ei.

Ehkäpä seuraavana liputuspäivänä Timo Kalli vedettäisiin johonkin sopivaan lipputankoon. Pidättäydyn mainitsemasta, mihin nuoran voisi kiinnittää.

Alnæs

Nakkelin niskojani Otavan neliosaiselle Euroopan historialle. Katselin sitä kaupassa ja mietin, miten syvälle on jouduttu, ja miten poikittain.

Tulin sitten kuitenkin lukeneeksi niteet kolme ja neljä, Karsten Alnæs, Euuropan historia: Ihanteiden nousu 1800-1900, ja Euroopan historia: pimeyden aika 1900-1945.

Ne ovat pieniä kirjoja, hitusen alle 800 sivua kumpikin.

Voi olla että luen ykkösen ja kakkosen myös, sillä asenteeni ja vaikutelmani oli väärä.

Nyt olen hakemassa vastausta hiipivään tunteeseeni, että vanhavasemmistolainen historiankirjoitus, etenkin suuresti arvostamani Eric Hobsbawm, varsinkin hänen 1900-luvun historiansa Äärimmäisyyksien aika, on jollain tavalla pahasti pielessä.

Etenkin 60-luvun The Age of Revolution ja The Age of Empire olivat perusteoksia luullakseni useimpien muidenkin mielestä kuin minun. Sitten tuli vielä kolme aikakautta, kapitalismi, imperialismi ja äärimmäisyydet.

Kirjat viipyivät kurssivaatimuksissa kauan ja kauniisti.

Kuka olisi voinut olla hurmaantumatta mieheen, joka Cambridgen valovoimaisena tutkijana oli lisäksi ahkera ja aktiivinen jazz-arvostelija?

Toisaalta hän oli myös ahkera ja aktiivinen kommunisti, puolueen jäsen ja muun muassa Unkarin miehityksen 1956 julkinen puolustaja. Lisäksi hän oli ahkera ja aktiivinen jäsen Cambridgen salaseuroissa, joissa liikkuivat mmm. Burgess ja Kim Philby, neuvostovakoojat.

On näet niin ettei Alnæsin kaltaista Euroopan historiaa oikeastaan löydy englanniksi (eikä tietenkään suomeksi).

Hobsbawmin manttelin liepeissä varttuneena käsitän, että historia toimii yleensä pohjaltaan samalla pohjalla kuin politiikka. Se on vallan ja väkivallan palvontaa. Valtavin ja väkivaltavin saa eniten palstatilaa.

Amazonin yleisöarvostelun ovat näemmä vallanneet juutalaisuutta puhkuvat haukat. Kerran toisensa jälkeen kohtaan kärkeen nostettuja arvosteluja, joissa melkein minkä tahansa teoksen viaksi nähdään, ettei siinä oteta riittävästi tai oikealla tavalla huomioon holokaustia. Joskus käväisee mielessä, että miten suuri osa nimekkäistä historiantutkijoista mahtaa olla juutalaisia, kuten Hobsbawm.

Toisaalta vuosisadan poliittissävyisen historian ykkönen, Sir Martin Gilbert, on kirjoittanut kymmenien muiden kirjojen ohella juutalaisuuden historian ja holokaustin historian.

Eilen puheena ollut Davies näyttää olevan oikeassa siinä, että amerikkalaisilla ja jopa englantilaisille korkeakouluopiskelijoille on erikseen kerrottava, että toisessa maailmansodassa oli muutakin kuin hyvän lännen taistelu pahaa natsi-Saksaa vastaan.

Neuvostoliitto aiheutti 75 % Saksan armeijan miehistötappioista.

Alnæs selostaa tämän ja muut tuohon sotaan liittyvät asiat kohdalleen.

Kukaties se on kuitenkin onni, ettei meillä ole puolipakollista ”Western civ” –kurssia eikä Suurten Kirjojen kurssia. Niin korkealaatuisia kuin ne ovat, ne vahvistavat käytännössä lähes sadan vuoden takaisia valkoihoisten protestanttien ja eri syistä Saksan maista Englantiin ja Yhdysvaltoihin muuttaneen johtavan luokan ennakkoluuloja, joista päällimmäinen on se, että he ovat ainakin hiukan parempia kuin kaikki muut ihmiset.

Eniten minua miellyttää se, mikä tuntui aluksi oudolta ja vieraalta. Alnæsin kamerassa on hyvä kauko-optiikka, ilmeisesti apo-tele. Hän zoomaa yksityiskohtiin. Selostaessaan Suomen sotia hän esimerkiksi kertoo Väinö Linnan henkilökohtaisista sotakokemuksista ja osaa jopa tähdentää kansalaissodasta puhuessaan, että Linnan perhe eli vanhemmat eivät olleet punikkeja, mutta Urjalassa olivat vastakohtaisuudet pahat.

Sekin miellyttää, että runsaana kuvituksena on käytetty yksinomaan aikakausien maalaustaidetta ja mukana nimenomaan on pienten maiden vähän tunnettuja mutta hienoja taiteilijoita, ja neljännen osan kansipaperissa Schjerfbeck.

Kokonaisuus on, kuten historian kuuluu olla, kaunokirjallinen. Kirjoittaja ei ole tutkija, vaan lähinnä kirjailija ja journalisti sitä mieluisaa lajia, joka luottaa kirkkaaseen kirjoittamiseen raflaavan roiskuttamisen sijasta.

Ehdottaisin että hankkisitte koko roskan ja lukisitte. Kokemuksen mukaan nämä kalliit kirjat päätyvät aika vilkkaasti huojennusmyyntiin.

Oma arvioni – pätevyyden alalta – on että faktat ovat enimmäkseen erittäin hyvin kohdallaan ja Heikki Eskelisen suomennos tehtävän vaativuudesta huolimatta sekä tarkka että sujuva.

(Kuvassa Wikipediasta Puola Euroopan suurimpana valtiona.)

Itä-Eurooppa mutta historia

Tämä on taas aihepiirin aloitus.

Rehellisintä silti myöntää, että tiedän asiasta aivan liian vähän, koska en osaa kommunistikieliä. Kun ei tehnyt mieli matkailla Neuvostoliiton aikana sillä suunnalla, olen luultavasti tällä hetkellä ainoa suomalainen, joka ei ole käynyt eläissään Viipurissa, Pietarissa, eikä edes Tallinnassa. Eikä Wienissä. Eikä Prahassa. Eikä Budapestissä.

Keravalla olen käynyt.

Kun muutin Kaliforniaan 1996, se oli ensimmäinen käyntini USA:ssa. Toisin sanoen ainoat seudut, joista luulen tietäväni jotain itse nähtyä ja koettua, ovat Ranska ja Pohjois-Italia ja tietysti Saksa.

Tämä ei ole asennetta, vaan elämänkohtaloita.

Suomessa ei ole, muutamaa kapeaa erikoisalaa lukuun ottamatta, historiantutkijaa, josta olisi oikeastaan kuultukaan muualla Euroopassa.

Eihän meillä ole kuuluisia kirjailijoitakaan? Kyllä niitä nyt kuitenkin alkaa olla. Sekä kevyessä että raskaassa musiikissa ja myös elokuvassa esiintyy tekijöitä, joista on kuultu puhuttavan muuallakin. Omasta mielestämme design ja arkkitehtuuri ovat valiotasoa, mikä tarkoittaa kai sitä, että kaksi – viisi henkilöä on saanut myönteistä huomiota.

Mutta eurooppalaisten yleisesitysten perussävy on imperialistinen.

Osoitan sormella kiukkuni kohteeksi käsitteen ”länsimainen sivistys”, jota mekin kuulumme puolustaneen, etenkin idän laumoja vastaan.

Hallussani olevien ja tuntemieni käsi- ja oppikirjojen mukaan länsimainen sivistys tarkoittaa tarinointia, jonka kohteena ovat Iso-Britannia, Ranska ja Saksa. Mukaan on otettu Pohois-Italia ja Espanja ns. suurvalta-aikaa koskevin osin. Yhtenä pakettina käsitellään ”Alankomaat”.

Venäjä ei missään tapauksessa esitä muuta roolia länsimaisessa sivistyksessä kuin uhkan roolia. Korkeakoulukirjallisuudessa sellaiset pikkuasiat kuin Venäjän kirjallisuus ja Venäjän musiikki onnistutaan sivuuttamaan. Venäjän tieteestä ei ole kuultu puhuttavankaan ja esimerkiksi luonnontieteiden korkea taso Neuvostoliitossa käsitetään tavalla tai toisella sotarosvoukseksi.

Skandinavia saattaa saada joitakin jaksoja Ruotsin suurvalta-ajan vuoksi ja uudemmassa kulttuurihistoriassa Ibsenin ja Strindbergin näytelmäkirjallisuuden synnyinpaikkana.

Vaikka meitä suomalaisia ei tunneta, suhtautuminen on suopeaa, ja kun ilmoitamme pontevasti kuuluvamme läntiseen Eurooppaan, vastaan ei yleensä väitetä. Länsi- ja Itä-Euroopan raja on niin selvä, Triestestä Wienin kautta Oderille ja siitä epämääräisesti pohjoiseen. Idän ja lännen raja Suomessa noudattaa yleensä Pähkinäsaaren rajan suuntaa, vinosti Karjalasta Perämeren rantaan.

Sääli ettei Suomessa ole kirjoittajaa, joka osaisi kirjoittaa Euroopan historian täältä Baltian meren pohjoisrannalta nähtynä. Tiedossa ei ole, että tuollaisen kirjoittajan kehittymistä liioin edistettäisiin millään tavoin.

Tämä ei ole mitenkään hirmuista. Meillä on hyviä tutkijoita, jotka ovat perehtyneet eurooppalaisiin erilliskysymyksiin, mutta yleensä heidän aikansa täyttää opetus tai jokin muu hyödyllinen toiminta.

Olen kerran, kaksi tai kolme kertaa maininnut, että Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoria on ilmestynyt lyhennelmänä englanniksi, mutta kukaan ei ole koskaan kuullut siitä eikä sen kirjoittajasta. Saksan kielialueella kirja on myynnissä, mutta sitä kohdellaan eksoottisena erikoisuutena, joka huvittaa lähinnä loistokkaan tyylinsä takia.

Selitys on selvä. Kirjoittaja oli wieniläinen ja lisäksi juutalainen! Valtavista saavutuksistaan huolimatta Wien hyväksyttiin vastan Kunderan ja hänen suosijoidensa ansiosta noin vuodesta 1985. Wieniläisestä kulttuuripiiristä näkyvissä on vain prahalainen Kafka, joka oli juutalainen.

Britti Norman Davies, joka julkaisi kymmenen vuotta sitten erilaisen kirjan ”Europe” on nyt jatkanut artikkelikokoelmalla Europe East & West. Hän – asiallinen akateeminen tutkija – on sitä mieltä, että maantieteelliseen itään sijoittuvaa historiaa on perinteisesti ja tietoisesti väärennetty. Englanti ja Ranska ovat niin hienoja, koska niillä oli kirjakieli, kirjallisuus, taide ja tiede jo 1500-luvulla. Siihen ei kuulemma auta sanoa, että niin oli Puolassakin, Kopernikuksesta alkaen – ja 1300-luvulla aloittaneita yliopistoja ovat Krakova ja Praha.

Hän mainitsee, että puolalaiset ovat läntisen historiankirjoituksen mukaan ilkeän antisemitistisiä ihmisiä. Hän jatkaa, ett juutalaiset karkotettiin valtion toimin mm. Espanjasta, Ranskasta ja Englannista, mutta heitä kutsuttiin Puolaan. Vainoja järjestettiin usein Venäjällä ja tarvittaessa Saksaa puhuvissa maissa.

Davies kysyy, mikä tekee Irlannista länsimaisen sivistyksen tyyssijan verrattuna Puolaan.

Länsimaiden romantiikan vuoksi Kreikka on luettu 1800-luvun alusta alkaen länsimaihin, koska Kreikassa kuuluu vallitsevan valistunut, eurooppalainen eli siis länsi-eurooppalainen perinne. Tämä Kreikan oloja tuntevalle henkilölle yllättävä tulkinta on edelleen käypä. Bulgaria, Romania, entinen Böömi ja Määri ja tietysti Unkari ovat ihanaan Kreikkaan verrattuna takapajuista itää.

EY:n rahoittama laaja ja perinpohjainen tutkimus ja yleisesitys ”Euroopan historia” käsitteli seitsemää EY-valtioita ja meni onneksi roskikseen vuoden 1989 tapahtumien ja itälaajentumisen takia.

Tutkimuksellisesti rautaesirippu on erottanut idän lännestä tuhat tai ehkä kolme tuhatta vuotta.

Tänäkin päivänä yliopistojemme kurssivaatimuksissa Itä-Euroopan historia on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta Venäjän historiaa.

Suomalainen historian maisteri tuntee vain vaivoin sen alueen historian, jolla sijaitsivat edesmenneen Neuvostoliiton satelliittivaltiot.

Vallitsevan käsityksen mukaan esimerkiksi Kant oli saksalainen filosofi, vaikka hän eli ja opetti Preussin kuningaskunnan Baltiassa. Chopin oli kuuluisa ranskalainen säveltäjä. Kandinsky ja Chagall olivat ranskalaisia taitelijoita. Pietarin ja Moskovan musiikkikoulujen tähdet (Rubistein, Horowitz) eivät olleet puolalaisia tai venäläisiä, vaan juutalaisia.

Kirjakehu

Useat lukijani ovat kiittäneet, että jos päivän kirjoitukseni koskee selvästi sotaa, sen voi kätevästi jättää lukematta.

Äitienpäivä… Olen varannut äidilleni pikku lahjaksi uutuuskirjan ”Eniten vituttaa kaikki”, joka on herättänyt muissakin lukijoissa, kuten tänään lapsissa, mitä suurinta ihastusta. (Kun tuo lapsiin kohdistuva rikollisuus on muotiaihe, ehkä on syytä tähdentää, että nämä lapset ovat kyllä täysi-ikäisiä.)

Valkovuokot järjestyvät omalta (asunto-osakeyhtiön) tontilta.

Kuvan kirsikankukat kuvaavat oveni edessä samurain elämää, kuten sanassa sanotaan.

Jalkaväkirykmenteistä Ehrnroothin, aikaisemmin Kempin, JR 7 menetti jatkosodassa kaatuneina 1635 miestä, joista 907 kesällä -44. Paikkakunnat olivat Siiranmäki, Äyräpää ja Vuosalmi.

JR 11 menetti kaatuneina 495 (791) ja JR 53 492 (684).

Ei kukaan tietenkään tunnista rykmenttejä numeron perusteella – 11 oli Vuokko ja 53 Ravila ja sormella osoittamisen aihe on kehuttava kirja, Ari Raunio - Juri Kilin, Jatkosodan torjuntataisteluja 1942-1944 (Karttakeskus).

Kirja on iso ja komea ja täynnä karttoja. Teksti on melkein pelkästään toteavaa eli joukko-osastojen ja yksikköjen ryhmityksiä ja kohtaloita.

Tietääkseni ensimmäisen kerran on nyt kuitenkin pantu peräkkäin suomalaisten ja neuvostoliittolaisten yhtymien tiedot. Juri Kilin on kaivanut esiin asianomaisista arkistoista myös viralliset tappiotiedot. Ne ovat nähdäkseni kaunisteltuja eivätkä siksi sellaisinaan vertailukelpoisia suomalaisten tietojen kanssa.

En kuitenkaan näe mitään aihetta muuttaa usein esittämääni arvioita, että Kannakselta ei suinkaan siirretty heinäkuun lopussa ensi portaan joukkoja hyökkäykseen Berliiniin, koska ei enää ollut, mitä siirtää. Etenkin kaartin armeijakunnat, jotka tekivät Valkeasaaren läpimurron, olivat saaneet ikävällä tavalla surmansa Viipurin vierustan hetteiköillä.

Suomen pelastajan maineen saa Leningradin alueen komentaja, toveri marsalkka Leonid Govorov. Hän näyttäisi olleen vertaisensakin huomioon ottaen harvinaisen heiveröinen henkilö, jonka kanssa jumbosijasta kilpailevat vain hänen lähimmät alaisena, Gusev (21 armeija, jonka piti olla Miehikkälässä ottamassa juhannusta vastaan), Korovnikov (59 armeija ja kiire Lappeenrantaan) sekä Tserepanov (23. Armeija), jonka oli tarmokkaasti edettävä Hiitolaan ja toisella siivellään Ruokolahdelle, kaikki tämä kansankavaltajien kauhuksi ja työtätekevien riemuksi.

Mutta näiltä pojilta ei onnistunut Valkeasaaren jälkeen mikään.

Uusi tuttavani Turo S. oli jo aikaisemmin kiinnittänyt huomioni siihen, että Talin-Ihantalan suurtaistelun ja Vuosalmen väliin jää yleisen tietoisuuden ja sotahistorian melkein unohtama alue.

Aamu Heinjoen tiellä…

Noskuan suunnalla Autin 4. Divisioona ja vieressä Antrean edessä Pajarin 3. Divisioona, joista jälkimmäiseen kuuluivat jo mainitut Vuokon ja Ravilan putiikit, eivät päästäneet hyökkäystä oikeastaan lainkaan eteenpäin, vaika yritys oli todella kova.

Kirjassa on täsmälliset tiedot nyt myös näistä alueista, ja kokonaiskuva täydentyy merkittävästi.

Ikuinen kunnia suuren isänmaallisen sodan sankareille, joista mainittakoon ennen kaikkia muita jääkäripataljoonat, rajajääkäripataljoonat ja Hansteen JR 12, mutta Ihantalassa tykistön merkitys oli ratkaiseva ja ilmavoimien – sekä omien että saksalaisten – osuus suuri.

Suositellaan referenssiteokseksi, sekä äideille että äitien lapsille.

Turmion punainen kukka

Poliisi, tuomari ja historiantutkija joutuvat selvittämään tapahtumasarjoja ja hakemaan kahdenlaisia syitä, kausaalisia ja psykologisia.

Yhdysvallat eli Roosevelt päätti atomipommin rakentamisesta 1941, päivää ennen Japanin hyökkäystä Hawaijille.

Tämä on vielä tärkeämpää kuin se, että Hitler ja Stalin eivät saaneet pommia. Molemmilla olisi teoreettisesti ollut siihen mahdollisuus, ja ainakin Saksan Göttingenissä fyysikot olivat melunneet tästäkin asiasta pitkin katuja jo 20-luvun lopulla.

Tietty, ennen Almogordon ensimmäistä koetta kukaan asiantuntijoistakaan ei ollut aivan varma, paukahtaako vai ei.

Katso tarkemmin Richard Rhodes. Hänen kirjansa atomipommista ja vetypommista ovat klassikkoja. Hän on hiljattain kirjoittanut kolmannen osan, ”Arsenals of Folly”, jossa hän todistelee, että Reagan ja Gorbatshev olivat pääsemäisillään sovintoon ydinasepelotteiden hylkäämisestä 1986 Reykjavikissa, mutta Reagan perääntyi, kirjoittajan mukaan Yhdysvaltain maan ja kansan sanomattomaksi turmioksi.

Rauhanliikkeen piirissä ja kukaties laajemminkin on yleensä väitetty, ettei niitä kahta pommia olisi tarvittu Japania vastaan ja maailma olisi säästynyt paljolta. Kai ne suunniteltiin Saksaa vastaan, mutta kiitos myös Stalinin, kukaan ei päässyt miettimään, millaisen reiän pommi tekisi Berliinin kohdalle. Se ensimmäinen koeräjäytys tapahtui runsaat kaksi kuukautta Saksan antautumisen jälkeen heinäkuussa 1945.

Voi olla että sotilaita olisi ollut vaikeakin pitää aisoissa Neuvostoliiton pommin jälkeen 1949, ellei niiden tehosta ja tuhosta olisi ollut tietoa.

Taisin sanoa tänään radiossa, etten ole varma, kumpi vaikutti kumpaan, reaalisosialismin tuho Internetiin vai päinvastoin. Usein nähty selitys on Neuvostovaltakunnan muuttuminen mahdottomaksi hallita tietoliikenteen huonouden vuoksi ja vastaavasti kylmän sodan muutos Yhdysvaltain saatua lopullisen yliotteen niin että puhtaasti sotilaallinen Arpanet vapautettiin kenen tahansa Internetiksi.

Bernes-Leen verkkopohjainen hyperteksti tuli 1989 ja Mosaic-selain 1993. Netscape tuli seuraavana vuonna.

Outoa muuten että puhuttaessa open source –hankkeista Internet ja Netscape jätetään aina maininnatta. Ja Mozilla.

Kun pakettikytkentä sivuutti piirikytkennän, maailma ei enää ensinkään sietänyt Neuvostoliittoa, jonka poliittinen ja sosiaalinen rakenne muistutti viemäriverkkoa (tai korkeajänniteverkkoa).

Jotkut asiat päätetään, ja tuloksena voi olla kohtalokkaita erehdyksiä. Joitakin asioita ei päätetä, vaan ne tapahtuvat ikään kuin omia aikojaan.

Siis mitä? Näin Voiton päivän paraatin mannertenväliset ohjukset, enkä pidä Heidi Hautalan madonlukuja aivan aiheettomina – Venäjän uusi rikkaus ja siis myös uudet ohjukset ovat kukaties nopeasti rappeutuvan infran varassa.

Kohti konkurssia ajautuva suuri valtio päätyy yleensä turvautumaan mielettömiin ratkaisuihin, joista tavallisin on sota. – En osaa laskea sitä, mutta epäilen vahvasti, ettei Saksalla ollut 1941 enää muuta mahdollisuutta kuin hyökätä itään ja ryhtyä paikkaamaan talouttaan varastetuilla raaka-aineilla ja orjatyöllä.

oma vika

On se tavallaan oma vika, että kuolee.

Veljeni, joka kuoli, olisi täyttänyt eilen 60 vuotta, jos siis paikat olisivat kestäneet.

Tuossa oli puhetta ihmisten luottamuksesta ja sen takana olevasta vastavuoroisuuden ajatuksesta, jotka jumaluusopettajat nimittävät kultaiseksi säännöksi.

Mielestäni käskyn latinankielisen muodon ”sicut” käännetään ”lähimmäistäsi – kuten myös itseäsi”.

Waltari ja miljoona muuta ovat kirjoittaneet, että miten ihmeessä itseään voi rakastaa, kun ei ole millään muotoa eikä miltään osin rakastamisen arvoinen.

Juuri tässä on natsismin ydin.

On mahdollista nähdä ihmisessä pelkkä peräsuoli siihen liittyvine laitoksineen. Ellei ihmisestä ole välitöntä hyötyä, esimerkiksi luujauhona, hänestä ei ole mihinkään.

Uskonnot ja haaveelliset filosofiat pitivät tuota ajattelutapaa jossain määrin aisoissa. Maallistuminen, joka on itse asiassa kaupallisuutta, laskee ihmiselle arvon ja tuon ajattelutavan sisällä on selvitettävissä, onko joku ihminen rakastamisen tai muidenkaan tunteiden arvoinen.

Valitettavasti eli siis onneksi maailmassa ja ihmisten kohtaloissa näkyy sellainenkin erikoisuus, että kultainen sääntö toteuttaa itseään.

Ihminen joka kiistää toisen ihmisen arvon ja merkityksen, tulee huomaamattaan kiistäneeksi arvon myös itseltään ja nimenomaan itseltään.

Moni kirjoittaja havaitsi jo ennen Hannah Arendtia pahuuden tympeyden (banality of evil).

”Eichmannin ongelma oli selvä: hänen kaltaisiaan oli niin paljon, eivätkä he olleet perverssejä eivätkä sadisteja. He olivat ja ovat edelleen sydäntä kylmäävän tavallisia. Oikeudellisten instituutioiden ja moraalisten periaatteittemme kannalta tuo tavallisuus on paljon kauheampaa kuin kaikki heidän hirmutekonsa yhteenlaskettuina.”

Uskonnoista on sanottu, että ne edistävät ihmisten tappamista tai jopa ihannoivat kuolemaa, kuten kristinusko.

Sanojat ovat tukevan kaupallisella pohjalla. Kuoleman lopullisuuden kiistäminen on liiketaloustieteellisesti anteeksiantamaton konkurssi. Kuoleman kiistäminen näkyy muun muassa nuoruuden ja terveyden yliarvioimisena.

Veljeni, joka täyttäisi 60 vuotta, oli taitava joutumaan kahnauksiin ja ylpeä käyttäytymispiirteistä, jotka eivät olleet aina viisaita.

Paljon siihen elämään mahtui.

En nyt väittäisi, että sukulaisuus ja yhteinen lapsuus merkitsisi aina ja johdonmukaisesti jotain, mutta harva ilkeää omaistaan kieltää ja hylätä. Se ei ole yhteensattuma, että ”veli” on uskonnollisten ja maallisten yhteisöjen sisällä puhuttelusana.

En oikein osannut sanoa hänelle, ettei ihmisen tarvitse olla hyvä eikä kunnostautua asuessaan maailmassa. Ihminen hyväksytään siksi että hän on ihminen ja rakkauden määritelmä on pohjaltaan se, että se on kaikissa muodoissaan aina ansaitsematonta.

Sirkushuveja, ei leipää

Kieltämättä katson terveemmälle silmällä jääkiekkoa. Ylimääräinen, pieni ja litteä televisio työhuoneessa on tosi ylellisyyttä.

Mieliharrastukseni torkkuminen on edistynyt kiitettävästi. Kun tässä on tilaa eikä kukaan häiriydy, minusta on rattoisaa pitää televisiota raollaan.

Aamutelevisio on hieno juttu ja mielestäni pätevästi toimitettu. Ellei ole kiire kaupungille eli töihin, aamukahvin jälkeen voi vielä vetelehtiä vuoteella silmät kiinni ja kuunnella televisiota tai siis jättää kuuntelematta.

Se vaihtoehto, että menee kello kuusi kahvikupin kanssa portaille kuuntelemaan mustarastasta, on melkein liiankin järkyttävä kokemus.

Muistan television täytekatsauksen vilauttaman jääkiekko-ottelun 1975 (tai 1974), kun Tshekkoslovakia voitti voittamattoman Neuvostoliiton 7-2. Silloin kai ei ajettu panssarivaunuja Prahan kaduille niin kuin taisi käydä 15.2.1968 (Tsekit voittivat CCCP:n 5-4).

Urheilu ja politiikka…

Että viitsivätkin.

Tsekeille jääkiekko oli politiikkaa. DDR:lle urheilu oli yhä tärkeämpi keino peitellä valtion taloudellista ja moraalista konkurssia.

Ennenkin olen kohteliaimmin maininnut, että ensimmäinen urheilun poliittinen hyväksikäyttäjä oli Suomi, joka aloitti sen jo 1912 ja jatkoi samaan malliin 20-luvulla.

Yhtä tunnettua ei taida olla, että Antonio Salazar antoi selkeät ohjeet, että kun kansan koko Euroopan kurjimpia oloja ei haluttu kohentaa (esimerkiksi lukutaito jokseenkin olematon), viralliset voimat oli keskitettävä jalkapalloon.

Sama kieltä puhuvat Brasilialaiset ymmärsivät yskän ja Espanja ja espanjaa puhuva Etelä-Amerikka tulivat perässä.

En ole löytänyt yksiselitteisen selvää lähdettä Italiasta, mutta olen jokseenkin varma, että jalkapallolla fuskaaminen oli Mussolinin käsky.

Natsi-Saksa ei kuulu tähän joukkoon. Hehän esittelivät suurenmoisuuttaan varsin onnistuneesti 1936 epäpoliittisilla olympialaisilla.

On hupaisaa miettiä, mahtoiko Hitleriltä ja Goebbelsilta livahtaa kirosanoja Jesse Owensin takia. Tämä ala-arvoista rotua edustanut henkilö oli lievästi sanoen näkyvä noissa kisoissa.

Luin kerran jostain, että Jesse norkoili valkoihoisten urheilukentällä, jossa joku valmentajan tapainen käski hänen kokeilla pituushyppyä – lankulta niin pitkälle kuin pääsee. Ja Jesse olisi hypännyt pikkutakkisillaan ja kravatti kaulassa runsaat seitsemän metriä – ei ollut ennen ollut tilaisuutta kokeilla.

Tämän takia suhtaudun ammattiurheiluun, kuten nyt jääkiekkoon, hyvin suopeasti. Se on sitten luonnevika, ettei tuosta jaksa vakavissaan innostua.

Mutta se on reilu peli, että maksetaan näille sirkustaiteilijoille hirveästi rahaa.

Siis kun vertaa sotia edeltäneen ajan fasismien joukkuepelikonstiin: sirkushuveja – ei leipää.

Ja me söimme kyyhkysen

Eturuuaksi oli hyvää sössöä ja väliruuaksi parsaa. Onneksi Seppo maksoi.

Savoy ei todellakaan ole halpa paikka, mutta ei minusta Ronald Dworkinia voi oikein viedä Jaskan snagarille.

Heillä oli ollut Tampereella onnistunut seminaari. Eläkkeelle siirtyneet professorit ryhtyvät aika usein paimentolaisiksi, ja harhaillessaan eri puolilla maailmaa saattavat eksyä jopa Suomeen.

Minulla oli ilo tähdentää hänelle, että ylähuoneen lordit ja korkeimman oikeuden tuomarit (Most Honourable) ovat johdonmukaisesti Arsenalin kannattajia, samoin kuin monet nuoremmat professorit. On vaikeaa ellei mahdotonta ajatella, että kansankunnan kaapin päältä kannatettaisiin Chelseaa puhumattakaanTottenhamista.

Dworkin on varmaan ainoa akateeminen juristi, jonka nimi on Yhdysvalloissa laajasti tunnettu, koska hän on ns. julkinen intellektuelli ja on kirjoittanut iät ajat The New York Review of Books –lehteen.

Nähdäkseni hän ei poikkea kirjoituksissaan, jotka ovat usein hyökkäyksiä vallitsevaa korkeinta oikeutta tai istuvaa presidenttiä vastaan, tieteellisen tuotantonsa lähtökohdista, joista sangen tärkeä on vapauden ja sosiaalisen tasa-arvon yhdistäminen.

Tätähän eivät porvarin perkeleet ymmärrä. Vapaus ilman ihmisarvon tunnustamiseen perustuvaa toimivaa tasa-arvon politiikkaa on aivokummitus.

Kun luin eilistä koskevat Dresden-kommentit, panin merkille, että Ronald vastaa niistä useimpiin. Lakien lajittelu ilman moraalista paatosta on totalitarismille osoitettu kutsu tulla sisään.

Sodan uhrien lukumäärän laskeminen on välttämätöntä.

Lisään tämän omana kontribuutionani dworkinilaiseen diskurssiin – myös moraalinen ja kulttuurinen selviytyminen perustuvat todellisuudessa prejudikaatteihin eli vallitsevan tulkintalinjan hyvään tuntemiseen ja tulkinnan eheyteen (integrity).

On hupsua sanoa, että emme opi mitään historiasta. Emmehän opi mitään myöskään laista ja vielä vähemmän uskonnosta. Toisin kuin Habermas väitän että tulkinta eli historian, lain, romaanin tai uskonnollisen, ylösrakentavan tarinan tulkinta toteutetaan toivon odotushorisonttia vastan silloinkin, kun toivoa ei ole.

Suunnilleen näillä main on se asia, josta olen Savoyssa saapuvilla olleen ja Dworkinia kevätkauden opettaneen Siltalan Raimon kanssa eri mieltä. Kelsenin puhdas oikeusoppi ei johda puusta pitkään.

Näissä ammateissa hienointa on tilaisuus tavata rauhallisesti ja ystävällisesti todella eteviä ihmisiä. Tuomari-ihanteeni Learned Hand sanoi aikoinaan, että nuori Dworkin oli, saatana, paras esittelijä mitä hänellä tai kenelläkään toisellakaan on koskaan ollut. Ronald oli Rhodes Scholar, ja oli vuosikymmenet Hartin seuraaja Oxfordissa valmistuttuaan tuon Wikipedian kuvan esittämästä Magdalene Collegesta käsin.

Oli hauska havaita, miten brittiläinen amerikkalainen voi olla.

Hän kertoi olleensa hiljan Frankfurtissa, jossa Savoyn kaltaisen ravintolan hovimestari oli toivotellut:” On aina ilo ja kunnia palvella kaltaistanne henkilöä, herra Habermas.”

Nolla lisää

Frederick Taylor ei ole oikeastaan historiantutkija, vaan historiasta kirjoittaja, kuten ei myöskään Anthony Beevor. Jälkimmäisen kirjat ovat saaneet Suomessa ansaittua huomiota. Taylorin kirja Berliinin muurista ilmestyi suomeksi vasta.

Beevorin opettaja John Keegan on historioitsija, mahdollisesti sotahistorian merkittävimpiä nimiä. Samoissa aihepiireissä liikkuva Sir Martin Gilbert taitaa kuitenkin olla alan ykkönen.

Meillä näitä ”vain” maisteritasoisia kirjoittajia on muutamia. Niinpä joskus aiheutuu lievää hämminkiä, kun ammattilaiset, joilla tarkoitan tässä yhteydessä historiasta väitelleitä, julkaisevat journalistisia kirjoja. Hiukan empien mainitsisin tässä yhteydessä Heikki Ylikankaan lisäksi Martti Turtolan, koska hänelläkin on silmää vetäville aiheille.

Tosiakateemiset tutkijat, kuten esimerkiksi Ohto Manninen, tulevat yleensä esiin ammattilehdissä ja usein osoittaakseen, miten pahoja virheitä joku toinen on tehnyt.

Näyttää siltä, että tämä perinne olisi muuttuman päin. On sitä odotettukin. Ei ole häpeäksi kirjoittaa hyvin. Meillä tosin hyvin kirjoittamisena on usein pidetty katteetonta paisuttelua ja tyylillistä ruiskumaalausta.

Mutta esimerkiksi Beevorin Berliini-kirja on sangen suositeltava muun muassa niille, jotka tiesivät vain, että puna-armeija käyttäytyi hillittömästi tunkeutuessaan 1944-1945 Saksan halki Berliiniä. Aiheen vuoksi lukukokemus ei ole miellyttävä.

Taylor esittää kirjassaan Dresden: Tuesday, February 13, 1945 (2004) väitteen, että Dresdenin palopommituksessa ei kuollut 220 000 ihmistä, vaan 22 000.

Toiseksi hän selittää, että kaupunki ei ollut siviilikohde, vaan siellä oli ainakin 127 suurta tai keskisuurta sotatarviketehdasta ja että se oli sekä pohjoisesta etelään että idästä länteen kulkevien rautateiden risteyskohta.

Hän kyseenalaistaa väitteet lentokoneiden rynnäköinnistä siviilejä vastaan ja leimaa kysymyksen länsiliittoutuneiden sotarikollisuudesta tässä yhteydessä aivan asiattomaksi.

Hänen mielestään myöhempi tutkimus on suhtautunut tosiasioina tohtori Goebbelsin versioon Dresdenin tapahtumista. Niitä levitettiin aikoinaan määrätietoisesti maasta, jonka nimeksi tuli Saksan demokraattinen tasavalta, koska se ei ollut saksan, demokraattinen eikä tasavalta.

Kirjasta on kohistu. Saksassa käytiin ankarakin taistelu jo 1980-luvulla, kun ensin muutama tutkija alkoi tavoitella objektiivisuutta kuvatessaan Natsi-Saksaa ja sen sotaa, ja perässä tuli enemmän tai vähemmän ihmeellisiä ”ymmärtäjiä”. joita sanotaan revisionisteiksi. Saksassa, Itävallassa, Englannissa ja USA:ssa ilmestyy jatkuvasti kirjoja, joissa kerrotaan, että Hitler oli hyvä mies.

Dresdenin tarinaan vaikutti voimakkaasti kaksi kirjaa. David Irving julkaisi aiheesta tutkimuksen 1965. Hän oli vielä silloin asiallisena pidetty tutkija. Maine häneltä meni vasta 1990-luvulta, jolloin hän oli jo liittynyt holokaustin kieltäjiin.

Salaliitto-harraste on näkyvintä Yhdysvalloissa, jossa joku Arthur Butz kerää jatkuvasti lukijoita – hänen mukaansa mitään juutalaisten joukkomurhaa ei koskaan tapahtunut. SS-miehet saattoivat ehkä käsitellä pitkäpartaisimpia hiukan kovakouraisesti, mutta siinä kaikki. Lisäksi iloisilla työpaikoilla, kuten Auschwitschissa, levisi ikävä lavantautiepidemia. Mitään todisteita väitetystä kansanmurhasta ei ole olemassa.

Joillakin on tarve uskoa tällaista.

Muuan ilkeä henkilö huomautti, että olisi aika vaikea saada sellainen ihminen muuttamaan kantansa, joka vakavissaan haluaa olla uskomatta, että Amerikassa oli 1800-luvulla sisällissota.

Jatkaisin tähän, että itse pitäisin sivistyksen ja sivistyneisyyden mittana kykyä punnita perusteluja ja muuttaa mielipidettään silloinkin kun tuo uusi mielipide on vastenmielinen.

Irving on tuomittu Itävallassa holokaustin kiistämisestä, mutta jo ennen sitä hänen uransa käännekohta oli hänen itse ajamansa kunnianloukkausjuttu. Hän hävisi jutun sen jälkeen kun historian ammattilaiset olivat osoittaneet tuomioistuimille lukuisia näytteitä asiakirjojen vääristelystä, puhumattakaan todisteiden valikoivasta käyttämisestä.

Hän on mennyt mies; edes kirja alkoholisti Churchillista, joka aloitti vastoin Englannin kansan etua ja halua sodan Saksaa vastaan, ei edennyt ensimmäistä osaa pidemmälle.

Tämä selostus oudosta henkilöstä meni hiukan pitkäksi; olen nimittäin ollut havaitsevinani, että Suomessa ihmetellään usein, onko sillä todella väliä, mitä mieltä historiasta ollaan.

On sillä.

En näillä näkymin ryhdy käymään läpi F. Taylorin dokumentaatiota. Totean vain, että Vonnegutin Slaughterhouse 5 on tietysti romaani, mutta ainakin minun mielikuviani se on vahvistanut.

Täten ilmoitan tarkistaneeni niitä. Dresden oli aika pieni tuho verrattuna Hampurin palopommituksiin.

Sen te varmaan tiedättekin, että välittömästi kuolleet laskien sekä Hiroshima että Nagasaki jäävät kauas jälkeen Tokion palopommituksen tuhoista. Pommitus tapahtui samoina päivinä kuin Dresden.

Tämä ei ollut johdanto keskusteluun Saksan kaupunkien tuhoamisesta yleisesti, vaan havaintoesimerkki siitä, miten poliittisesti tarkoituksenmukainen valhe tai virhe siirtyy kirjasta toiseen ja muuttuu ”totuudeksi”.

Dresdenin kaupungin itse teettämä selvitys kuuluu ilmestyvän lähikuukausina.

Siitä sitten erikseen.

Irrationalismi

Tunnen tarvetta esiintyä ikävästi Halosta ja Tuomiojaa kohtaan ja nyt myös Claes Andersonia. Tunnen heidät. Tiedän heidät ansioituneiksi henkilöiksi.

Mutta he ovat liian vanhoja. Lipponen oli oikeassa. Lipponen on itsekin liian vanha. Minä olen liian vanha.

Andersonin televisiorupattelussa en jaksanut ihmetellä, ettei hän tiedä, miksi TKK ja HKKK haluavat TAIK:in – medialab. Tietenkin entinen opetusministeri saattaisi tietää, että töpselitaide on oikeasti kova juttu, mutta ei kun ei tiedä niin mikäs siinä.

Mutta kun Anderson mainitsi Milton Friedmanin, hän tarkoitti Friedmanin 1960-luvun kirjoista sitä, jonka ohi todellisuus ja Friedman itse ajoivat jo vuosikymmeniä sitten. Monetaristit esittivät ensi villityksenään, että keskuspankit saisi lopettaa eikä julkisen tahon pitäisi yrittää vaikuttaa valuuttakursseihin eikä raaka-aineiden hintaan.

Noiden kirjoitusten jälkeen sekä maailmassa että Chicagossa on tapahtunut paljon.

Epäilen että vanhan polven intellektuelli-demarien taloustiede on Baran-Sweezy, Monopolipääoma (60-luvulta) höystettynä Joan Robinsonilla, 60-luvulta. Myös Jon Elsteriä on luettu, kunnes tämä 90-luvulla kyllästyi itsekin ajatuksiinsa.

Ehkä rähmällään olijoiden ja stalinistien muisto pidetään puheenaiheena, jotta turhan moni ei muistelisi läntisiä marxilaisia oppeja, kuten marxilaisia taloustieteitä (tai marxilaista kirjallisuudentutkimusta, jota tuli suomeksikin paljon).

Ne nimittäin ovat kärsineet haaksirikon sekä teoriassa että käytännössä.

Tämä ei tarkoita, että ”kokoomukselainen” taloustiede olisi selviytynyt haaksirikoitta.

Jännittävä tämän hetken viritys on Dan Arielyn Predictably Irrational. The Hidden Forces that Shape our Decision.

Kirjan nimi tuo mieleen noitatohtorikirjat, joita ilmestyy kymmenen viikossa. Ariely on kuitenkin MIT:n Behavioural Economics –oppiaineen professori samanaikaisesti medialabissa ja Sloan School of Managementissa. Hän ei ole liian hieno avustamaan New York Timesiä, Wall Street Journalia ja vastaavia julkaisuja.

Rational choice taloustieteen kulmakivenä putoaa kuin eno veneestä. Ja tässä tapauksessa tarina perustuu tutkimuksiin.

Odotan kiinnostuneena, milloin rationaaliseen harkintaan tukeutuva oikeusteoria alkaa yskiä.

Ariely huomauttaa, että tämä taloudellisen analyysin perusoletus on tosiasioiden vastainen, ja esittää pitkän sarjan metodisesti moitteettomia kokeita, jotka nostavat esiin päätöksenteon epärationaalisuuden.

Nuoremmat vasemmistolaiset voisivat ottaa tämän kirjan lukeakseen. Irrationaaliset valinnat toistuvat näet kirjoittajan mukaan nekin säännönmukaisina, ja ne ovat mielenkiintoisia sääntöjä!

Ojassani on oma lehmä. Olemme yrittäneet kauan ymmärtää, miksi sellaiset ilmiöt kuin Linux ja muu open source toteutuvat. Mikä on motivaatio? Valistunut omanvoitonpyyntö se ei voine olla. Kaltaisten kiitos se voi olla. Mutta kyllä klassinen joukon paine eli henkinen vätystely on varmasti myös keskeinen motiivi.

Jotta näkisitte, mihin suuntaan mennään, toistan Arielyn sinänsä kikkahenkiset lähtöesimerkit.

The Economistin todelliset tarjoukset olivat taannoin taaloina nettiversio 59, paperi 125, netti + paperi 125. Koehenkilöistä (kauppatieteen opiskelijoita) 84 % valitsi netti + paperi, 16 % netti ja 0 % paperi.

Kirjoittaja sanoo, että paperiversio oli syötti.

Toisessa kokeessa syötti eli pelkkä paperiversio jätettiin pois, jolloin tulos oli 68 % netti ja 32 % netti + paperi.

Hän huomauttaa myös tunnetusta säännöstä – kodinkoneliikkeessä pannaan ”verratavaksi” esimerkiksi Panasonic 36’’ 690 euroa – Toshiba 42’’ 850 euroa – Philips 50’’ 1 480 euroa.

Mikä on ”rational choice”?

Yleensä keskimmäinen, kuvaruudun kokoon ja laitteen hintaan katsomatta. Olennaista on tehdä laskeminen eli vertaaminen vaikeaksi.

Jäin tietysti minäkin miettimään lääkärin tuomiota pääministerin persoonallisuudesta. Usein ammattimiehet varovat kannanottoja, elleivät ole tutkineet tapausta.

Nostaisin kuitenkin selitykseksi yleisvasemmiston ongelman.

On joukko moraalisia, taloudellisia, kulttuurisia ja muita kaavoja eli teorioita. Tosiasiat sovitetaan niihin. Elleivät ne mahdu, muutetaan tosiasioita, tai ”tuunataan” niitä.

Arvelisin että tosiuskovaisuuden aika olisi tällä haavaa ohi.

Lähes 200 vuotta eli Hegelistä ja Saksan romantiikasta ajatuksia ja havaintoja on ryhmitetty topdown eli ylhäältä alas.

Haukkukaa pragmaattiseksi, mutta bottomup eli alhaalta ylös virkistäisi välillä.

Topdown on juuri se, mikä yhdisti leninismin ja Hitlerin natsismin ja se on se pelottava piirre Yhdysvalloissa tässä ja nyt.

Laminoitu kirjoittaminen

Jos olisi valta, nostaisin pitkin päivää blogin kommentteja etusivulle. Se edellyttäisi TextPressiä tai vastaavaa eli sellaista työtä, joka ei liity asiaan ja tekstiin.

Tietysti huomasin kauan sitten, että blogistani muodostui eräänlainen lehti. Keskustelu ottaa aika usein oman suuntansa ja keskustelun säikeitä olisi runsaasti.

En pidä omia havaintojani esittelemisen arvoisina. Päiväkirjan julkaiseminen ei ole minun tapauksessani mielekästä.

Tätä ei saa yleistää. Jotkut muut viettävät mielenkiintoista elämää. Itse kyyhötän paikoillani syistä, jotka ovat hyväksyttäviä mutta eivät kuulu teille.

Mielestäni on hauska kirjoittaa vähintään kolmessa kerroksessa ja jättää piiloteksti arvailtavaksi.

Tämä taitaa olla lyriikkaa. Jo tuhat viisisataa vuotta sitten kirjoitettiin (Kiinassa) runoja kirjoittajan pahasta yksinäisyyden tunteesta mainitsematta ihmistä tai yksinäisyyttä. Ruukku tyhjä, hattu putoaa, päähän tuulee.

Kyllä tuossa on kaikki tarpeellinen.

Stiller oli vieraana lauantaiaamujen mieluisassa Kirppis-ohjelmassa. Hän kertoi olevansa rannekellofriikki…

Ohjelman kikka on vieraan kaksi esinettä – jotain mistä hän ei luopuisi ja jotain mistä hän luopuu. Tarkoitus on huutokaupata luovutetut esineet ja antaa rahat yleishyödylliseen tarkoitukseen.

Kirjoja on niin monenlaisia, muu muassa vihattavia ja rakastettavia.

Suhteeni kirjoihin saattaa olla hiukan vaurioitunut, koska olen kasvanut kirjakaupassa (ja elokuvateatterissa). Se hämmästyttävä ilmiö, että kirjoja myydään ihmisille rahasta, on toisin sanoen ehkä varhaisempi elämys kuin kirjojen lukeminen.

Silti tunsin, miten pelissä oli hyvä syke, kun kauan sitten muuan lainrikkoja näytti minulle Yliopiston kirjaston ”myrkkykaapissa” säilytettyjä niteitä. Ekholmin Kaitsu teki sitten väitöskirjan kielletyistä kirjoista 1945. (Niitähän ei teknisesti kielletty, vaan itsesensuroitiin.)

Kun luin kommenttejanne, jäin miettimään, montako sellaista kirjaa minulla on kotona, jotka voisin viedä tuollaiseen ohjelmaan näytteeksi jostain, mistä en millään ehdoin luopuisi. Arvelen että niitä on noin 1 500, kukaties 3 000 mutta tuskin enempää kuin 4 000. Puhe on siis kotona hyllyssä olevista kirjoista.

Olen hyvin tyytyväinen siitä, että kirjoitin aina nimeni ja kirjan ostamispäivän esilehdelle. Se on eräänlainen ex libris, mutta päivätty.

Pertti Niemisen Jadepuu on ongelmaton esimerkki. Nidettä eivät korvaa myöhemmät kokoelmat eivätkä valikoimat.

Siihen aikaan kirjat olivat välillä järkyttävän kauniita. Tämä nide on niin nuhjuinen, että näkee, miten se on kulkenut taskussa.

…Chiao Suin äly kirkastuu viidennen kannun jälkeen:

Hän alkaa väitellä suureen ääneen

Ja lyö koko juomaseuran ällikällä.

(m.t. s. 67 – Tu Fu, Kahdeksan kuolematonta juomaria)

Kemia

Kommentoija ilmaisi vastenmielisyytensä henkilökemiaa kohtaan. Puhe on sanasta, ei ilmiöstä.

”Kemia”, jota suomessa käytetään tässä joskus monikossa, esiintyy yllättäen englannin kielessä tässä merkityksessä jo vuonna 1600. ”Selittämätön, jopa järjenvastainen vetovoima tai vastenmielisyys.”

Kemia puolestaan on sama sana kuin alkemia. Tuossa on edessä vain arabian kielen artikkeli. Ja yksi mahdollisuus on, että juuri ”kem” olisi sama kuin minulle tähän päivään asti epäselväksi jäänyt ”Kemin maa” suomalaisten juuri äänestetyssä mieliromaanissa Sinuhessa. Ulkomuistini mukaan jo ensimmäisen sivun verrattomassa luettelossa kirjoittaja sanoo, ettei hän kirjoita ylistääkseen Kemin maan jumalia, ”sillä jumaliin olen kyllästynyt”.

Kemiläisten on turha innostua. Tuo sana viittaa kai mustaan maahan. Suomessa Kemi on kai joki, Oulu on tulvavesi, Rauma on satama tai väylä, Pori on linna ja Turku on tori, kun taas Åbo on joen varrella asuva.

Siinä ovatkin melkein kaikki mahdolliset kaupungin nimet, keinotekoisia lukuun ottamatta.

Eikö totta – alkemia olisi ymmärrettävämpi sana, koska sekä itse kukin että muut ovat joskus kuin noitajuoman nauttineita.

Yksi yliopistotyön mainioista puolista on erinäisiin virkoihin liittyvä mahdollisuus keinotella itsensä kirjaston kautta verkkotietokantoihin, joista sitten löytyy sellaisiakin maailman ihmeitä kuin OED, Oxford English Dictionary, jota minulla ei ole varaa hankkia verkkoversiona eikä tilaa säilyttää paperille painettuna.

OED poikkeaa kaikista muista maailman sanakirjoista siinä, että ainakin väitteen mukaan sanaston on koottu siten, että avustajat ovat lukeneet läpi kaiken englannin kielellä kirjoitetun.

Luin sen mainion pienen kirjan OED:n avustajasta, joka oli vaarallinen seksuaalirikollinen ja lääkäri. Hän teki tätä lukemis- ja muistiinpanotyötä vuosikymmeniä vankilassa ja sai teoksen toimitukselta asiaan kuuluvaa kiitosta.

Kirja on suomennettu. Uskomaton tarina.

Mutta yhtä kaikki: en osaa olla kunnioittamatta tuollaista aikaansaannosta.

Usea kommentoija tarttui mainintaani kirjojen repimisestä. Niin vähän ajattelinkin.

Yhteen aikaan myin joka vuosi noin kolmanneksen kirjoistani antikvariaattiin. Menin liian pitkälle. Faulknerit ja Calvinot ja sen sellaiset eivät enää löydykään noin vain, ja lähipiirissä on ihmisiä, jotka eivät luet ainakaan Faulkneria englanniksi. Se on anteeksiannettavaa.

Onneksi pidin Nabokovit, myös sen Nikolain Gogolia koskevan kirjan.

Herkko kirjoitti artikkelin tekijänoikeuden kierrätyksestä. Ajatus on hyvä. Kirjojen kierrätystä en osaa pitää yhtä tärkeänä, koska oikeastaan kirjoja ja lehtiä pitäisi vähentää ja säästää siten metsiä.

Tämä on hurskastelua, koska meistä monilla ja minulla erityisesti on sairaalloisen fetisistinen suhde kirjoihin.

Mutta joku tolkku!

Ne nyt repimäni kirjat olivat muuten todellisuudessa puhelinluetteloita ja pari sanakirjaa, joista minulla on uudemmat painokset.

Ja puhelinluettelo on mielestäni esimerkki jokseenkin tarpeettomasta kirjasta (kaikille väkisin toimitettuna).

Jälleen hurskastelua. Hyllssäni, työpaikalla, on Santa Monican puhelinluettelo 1997. Koko Los Angelesin puhelinluetteloon tarvittaisiin kymmeniä hyllymetrejä eikä se olisi edes kiinnostava.

Epäkypsä ajatus

Kommentoija laittoi linkin www.rinkworks.com jonka lista englannin kielen oudon runsaista lauman nimityksistä on askarruttava. Katsokaa itse.

Itse saitti iski suoraan minun suoneeni. Näyttää siellä olevan vaikka mitä, mutta tästä minä pidän. Elokuva-arvostelu kaikkien aikojen parhaita elokuvia)

Kirjava satama:

”Hemingway ja Hawks löivät vetoa, pystyisikö Hawks tekemän hyvän leffan Hemingwayn huonoimpiin kuuluvasta kirjasta. Hawks voitti, vaikka hän kyllä puijasi jättämällä itse tarinan pois. Asiaa kyllä auttoi, kun käsikirjoittajana oli William Faulkner.

Kirjava satama oli Humphrey Bogartin ja Lauren Bacallin ensimmäinen yhteisesiintyminen elokuvassa ja Bacallin ensimmäinen esiintyminen ylimalkaan. Heidän kemiansa nostaa edelleen karvat pystyyn. Hawks ja sivuosaa esittänyt Walter Brennan panevat parastaan. Elokuvan ystävälle nämä sata minuuttia kuvan ääressä ovat jotain suurta.”

Siinä kaikki.

Ellette satu muistamaan, Walter Brennan on ehkä kaikkien aikojen paras sivuosan esittäjä, jonka jokainen muistaa Rio Bravon klenkkaavana apusheriffinä (”Stumpy”).

Minulle hänen muistonsa on kallis myös roolista Hawksin Kersantti Yorkissa.

Puhuimme tässä blogissa pari päivää sitten väkivaltakuvausten siunauksellisuudesta. Kersantti York lahtaamassa saksalaisia konekiväärimiehiä länsirintamalla niin kuin kalkkunoita kotona Kentuckyssä on unohtumaton kohtaus – etenkin kalkkunan kutsuhuuto, joka saa kunkin ammuttavan vuorollaan kohottamaan päätään.

Gary Cooper ei mielestäni ollut kaikkiaankaan erikoisen hyvä näyttelijä.

Hän olisi ollut onnen omiaan Salattuihin elämiin, koska hänellä oli komeita ilmeitä ja asentoja ja miehekäs tapa sanoa ”Yup”. Vähän niin kuin John Wayne, joka hänkin oli aika eksyksissä heti jos mentiin hiukankin vieraammalle alueelle eikä käskyttäjänä ollut Fordin ja Hawksin kaltaista mestaria.

Mutta tuo York on selvästi hänelle kirjoitettu. Siinä elokuvassa – ennen sotia – Walter Brennan esittää kotiseudun maallikkosaarnaajaa, joka on myös sekatavarakauppias.

Ja mitä sitten kukaties vielä näyttelemiseen tulee, saman aikakauden Cary Grant ja Rosalind Russel olivat DVD:hen investoimisen arvoinen pari. Grant, joka oli peruskoulutukseltaan akrobaatti, pystyi vetämään konekiväärirepliikkejä, pukemaan takkkia päälleen ja sytyttämään savuketta samanaikaisesti.

Elokuva on Meidän vastaeronneiden kesken eli His girl Friday eli Front Page eli Etusivu uusiks (1940).

Noista laumoista siis, epäkypsä ajatus. Joku arvostettava henkilö moitti blogissaan, miksi jääkiekkoselostajat räyhäävät Oulun ”kärppälaumasta”, kärppä kun ei koskaan esiinny laumassa.

Yksinkertaista. Katso kuvaa – Pohjanmaan vaakuna. Nähdäkseni tämä vanha vaakuna viittaa rikkauksiin, koska kärpän nahka oli himoittua tavaraa.

Hainhyppäys

Kun suomensin romaaneja, pelkäsin idiomeja, jotka jäisivät huomaamatta. Tätä nykyä luulisin pystyväni osoittamaan sellaisia jokseenkin kaikista käännöksistä. Pelko on tarpeeton, kun ei sille mitään mahda.

Aika ilkeitä ovat verbin sisältävät rakenteet kuten jump the gun. Se on sanakirjoissa ja useille tuttu ja tarkoittaa hätiköityä ratkaisua tai ennenaikaista toimintaa. Etymologia viittaa starttipistooliin eli varaslähtöön. Se ei välttämättä tule ensimmäisenä mieleen.

Suomessa voi sanoa ” N.N. lähti nostosta eläkkeelle”. Viittaa pesäpalloon. Nostosta spurttaaminen on etu mutta myös riski. ”Ajolähtö” taitaa olla yleiskieltä. Kun on kaikki pesät täynnä, on pakko tehdä jotain.

Kirjoitin yhdenkin kerran arvostelua kotimaisesta romaanista vai olisiko se ollut runokokoelma. En sitten jättänyt sitä tekstiin, mutta halusin sanoa, että mainio suoritus, mutta yliastuttu…

Jumping the shark on vähemmän tunnettu uusi idiomi, mutta se alkaa esiintyä jopa tuomioiden kommenteissa.

Wikipedian mukaan (josta myös kuva) sanonta tarkoittaa henkeäsalpaavan kömpelöä sarjaohjelman käännettä. Sellaisen käyttäminen tarkoittaa, että tekijätkin ymmärtävät sarjan parhaiden päivien olevan ohi.

Artikkelissa sanotaan, että kauan sitten Fonzie hyppäsi surfatessaan muka oikeasti hain yli.

Pelkäsin että Heartbeatissa hai olisi hypätty, kun Greengrass katosi (syy: näyttelijän sydänkohtaus). Nyt on kumminkin tullut aivan hyviä jaksoja, vaikka Oliver Hardyn eleitä jäljittelevä Vernon Scribbs on mielestäni vastenmielinen henkilöhahmo.

En ollut läheskään kymmenvuotias, kun aloin ihmetellä Aku Ankan serkkujen loputonta määrää ja sitä, miten hanhi voi olla ankan serkku.

Tämä on aina jatkosarjojen ongelma.

Jump the couch on ilmaistavissa suomeksi. Ennemmin tai myöhemmin joku keksii ruveta television suorassa lähetyksessä hyppimään sohvalla. Jos vielä raapisi tulitikkuja, teho voisi olla parempi.

Joillekin asioille ei tule millään mieleen iskevää suomennosta. Non sequitur on latinaa mutta sitä käytetään englannissa etenkin johtopäätöksistä, jota eivät millään muotoa seuraa esitetyistä argumenteista. Puhua läpiä päähänsä on aivan liian ylimalkainen vastineeksi.

Non sequitur käytännössä on hyvän rahan heittäminen huonon perään. Se tosiasia, että rakennushanke tai jokin projekti on jo maksanut niin ja niin monta kymmentä tai sataa miljoonaa, ei ole loogisesti eikä käytännöllisesti peruste lisäinvestointeihin. Lisäinvestointeja tehdään aina.

Elokuvalippu-taudinkuva on joka miehen ja naisen kokemusta. Jos on ostanut lipun, huonon leffan katsoo hammasta purren, koska ”on saatava rahalle vastine”. Mielipaha ei tietenkään ole rahalle vastine, ja perustelu on virheellinen.

Ilman Hitleriä hävittäisin kirjoja enemmänkin. Kun taannoin vein roskikseen parikymmentä turhaa kirjaa – sellaisia jotka saa tarvitessaan kirjastosta ja joiden säilyttämisessä ei ole mitään mieltä – niin kyllä oikein pitää terästäytyä repiessään kirjasta kannet, jotka kuuluvat kartonkipuolelle toisin kuin nidos, joka menee keräyspaperiin.

Toinen kotimainen

Kommenteissa ja kaupungilla kohtaa usein sallittua rasismia, joka kohdistuu ruotsin kieleen ja joskus Ruotsiin.

Yllättävästi havaittava vastenmielisyys toista kotimaista kohtaan näyttäisi olevan yleisempää nuorten kuin keskipolven piirissä.

Runsaan viikon kuluttua radio-ohjelmani jää kesätauolle keskustelulla, jonka käymme Kjell Westön kanssa. Pitäisin miestä täysin kaksikielisenä. Hän on kotoisin Munkkivuoresta, suku Pohjanmaalta. Mutta hän kirjoittaa ruotsiksi ja ”Där vi en gång gott” on niin hienoa suomenruotsia etten oikein muista vastaavaa. Westö osoittaa pelkästään kielen keinoin, että oli olemassa ruotsinkielinen hampuusiluokka ja ruotsinkielinen duunariporukka jne. Hän käyttää näitä menneisyyden erikoiskieliä, kuten Helsingin ruotsinkielisten slangia mestarillisesti.

Meillä on maassa laki, jonka mukaan jokaisella on oikeus asioida viranomaisissa äidinkielellään, jos se on suomi tai ruotsi. Tätä nykyä tuo on aika kuollut kirjain, koska esimerkiksi äidinkieleltään suomenkieliset tuomarit tai poliisit eivät suoriudu ruotsiksi edes välttävästi, vaikka ovat suorittaneet tutkintonsa.

Ennen vanhaan liikennelaitoksen rahastajia kiusattiin pyytämällä raitsikassa menopaluu Sipoon kirkolle, koska kaikki ne rahastajat olivat kotoisin Sipoosta tai Kirkkonummesta. Niin olimme tietävinämme. Yleisönpalvelutehtävissä vaadittiin molempien kotimaisten osaamista, ja siksi näihin mataliin toimiin saatiin melkein pelkästään ruotsinkielisiä, joiden suomi saattoi sitten hiukan onnahdella.

Muista etäisesti sen ajan, jolloin Stockmannilla sai palvelua rähisemällä aluksi ruotsiksi. Jokunen päivä sitten asiallista ruotsinruotsia puhuva matkustaja kysyi jotain asiallista sähköjunan konnarilta, joka vastasi asiallisesti englanniksi. Asia tuli hoidetuksi.

Jokainen pitäköön mielipiteensä. Itse olen hyvilläni siitä, että ruotsinkielisemme käyttäytyvät sävyisästi ja että kielilainsäädäntömme on kaikesta päättäen kunnossa. Kun kieliriita leimahtaa – kuten Belgiassa on ehkä käynyt viime aikoina – silloin on piru irti.

Suomi käytti melkein koko sen sotienvälisen ajan, jolloin olisi täytynyt rakentaa kauppaa ja teollisuutta ja kansainvälisiä suhteita, riitelyyn maan ruotsinkielisen vähemmistön kanssa. Riita myrkytti pahasti yliopistoja.

Talvisodassa riita unohtui täydellisesti, enkä ole nähnyt merkkiä vakavasta uusintaottelun halusta.

Yliopistohommissa olen pahoillani siitä, että opiskelijoiden ruotsin taito on niin olematon. (Samoin professoreiden.)

Joillakin aloille, etenin juridiikassa, kylmä totuus on Ruotsin tieteen paremmuus.

Meillä on aika niukasti hyvää kirjallisuutta sopimusoikeudesta ja vahingonkorvausoikeudesta. Ruotsissa sitä on runsaasti, ja yksi kirjoittajista on Jan Hellner, mahdollisesti pohjoismaiden paras juristi-tutkija.

Tekijänoikeudessa tilanne on vielä surkeampi – ruotsia pitäisi osata, mutta paras tutkimus on ollut vuosikymmeniä tanskalaista ja siis tanskankielistä. Koktvedgaardin jälkeen ovat tulleet muiden muassa Mads Bryde Andersen ja Jens Schovsbo.

Juridiikka on alue, jossa läheskään kaikille termeille ei ole olemassa englanninkielistä vastinetta. Mikä olisi englanniksi esimerkiksi lainhuuto tai lievä tuottamus?

Väitöskirjatasollakin tulee aika pahaa jälkeä, kun nuoret kääntävät englannin ja amerikan kielestä ja kuvittelivat, että esimerkiksi breach of confidence tarkoittaisi luottamuksen pettämistä, tai good faith samaa kuin vilpitön mieli.

Tosiasiassa oikeudelliset ilmaukset ovat niin kiinteä osa kulttuuria, etteivät ne ylimalkaan tahdo kääntyä. Siksi on syntynyt uusi kansainvälinen kieli, niin sanottu englanti, jota EY ja YK käyttävät. Niiden säädöksissä ja papereissa esiintyvä kieli muistuttaa sanastoltaan ja rakenteiltaan englantia, mutta sitä se ei ole.

Tuomioistuimissa asenne ruotsinkielisiin kollegoihin oli minun aikanani selvä. Kohdalla tuli välillä juttuja, jossa päätös oli kirjoitettava ruotsiksi. Vaikka arveli osaavansa ruotsia hyvin – minulla oli itselläni virallinen paperi kelpaamisesta suomentamaan ruotsinkielisiä asiakirjoja Korkeimmassa oikeudessa – niin ei sitä kuitenkaan osannut tarpeeksi hyvin. Oli pakko luikkia äidinkieleltään ruotsinkielisen kollegan puheille huutamaan apua.

Tietääkseni hovioikeudessa vielä virassa oleva Wiklund sai monien rajattoman kiitollisuuden jeesaamalla aina mukisematta.

Vastaavasti ainakin Helsingin hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa on ja täytyy olla muuta ruotsinkielinen jäsen, jottei tuomioistuin vallan häpäisisi itseään.

Kuulemme sellaisten löytäminen on välillä vaikeaa.

Itse miellyin vanhaan virkakieleen. Tukholmalainen ei ymmärtänyt siitä sanaakaan.

Kun aloittelin ammatissa, haastehakemus saattoi alkaa esimerkiksi suunnilleen näin: ”Härmed får de undertecknade vördsamt anhålla, att den till yrket outgivna N.N., bosatt i Hagalund by och Esbo köping, måtte kallas och stämmes för att höras och giva genmäle, då jag ärnär yrka, att…”

Tuomarinuralle?

(Kuvassa lakimies yllätettynä kesken puuhiaan.)

Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen selvityksistä ei ole näkynyt pahemmin tietoja lehdissä.

Laitos kyseli syyttäjiltä ja asianajajilta halukkuutta tuomarinuralle, ja sitä oli.

Vastanneet syyttäjät näyttivät olevan tyypillisiä, nelissäkymmenissä, eri puolilta maata, kokemusta tuomioistuimista ja muista tehtävistä.

Nykyistä nimitysmenettelyä tiedusteltaessa vastauksen ”Ei ongelmia lainkaan, tuomareilla on yleensä sopivin elämän- ja työkokemus tehtäviinsä valitsi syyttäjistä 2,2 % ja asianajajista 1.2 %-

Vastauksen ”Vakava ongelma, tuomarinuran pitäisi olla avoimempi myös muille lakimiehille valitsi syyttäjistä 34,3 % ja asianajajista 18.7..

Jonkinasteisena ongelmana nimitysmenettelyä piti edellisistä 59,1 % ja jälkimmäisistä 77,4 %.

Tietääkseni sitä ei ole tutkittu, kuinka suuri osa tuomareista pitää syyttäjiä ja asianajajia tehtäviinsä sangen soveliaina. Mutta se on eri kysymys. Tuossa kysyttiin nimitysmenettelyä.

Uskaltaisin kuvitella, että jos tuomarit vastaisivat rehellisesti, aika moni antaisi näille kahdelle ammattikunnalle arvosanan ”ihan hyvä” tai ”menettelee”.

Ammattikunnan arvosteleminen on tietenkin vaikeaa. Voi olla mahdotonta selvittää missä määrin yksittäiset ilmiöt vaikuttavat asenteisiin. Itse väittäisi kohdanneeni työelämässä aivan surkeita asianajajia ja melko viheliäisiä syyttäjiä, mutta toisaalta taas koko joukon niin hyviä, ettei heidän työskentelyssään ole ollut mitään aihetta lisäämiseen, muuttamiseen tahi vaikenemiseen.

Asianajajien väliset tuloerot ovat huomattavat, ilmoittaa Suomen Asianajajaliitto

Pääasiassa liikejuridisia eli siis yhtiöiden asioita hoitavien asianajajien tuntilaskutus koko maassa on keskimäärin 221 euroa tunnilta ja pääasiassa muita (rikosasioita) hoitavilla 150 euroa, molemmat ilman arvonlisäveroa.

Valtio maksaa maksuttomista oikeudenkäynneistä tuntipalkkaa alle 100 euroa.

Kaikkien asianajajien vuosiansioiden mediaani oli vuonna 2006 53 000 euroa.

Vuositulojen keskiarvo on liikejuridiikassa koko maassa 117 127 euroa ja muita asioita hoitavilla 67 045 euroa.

Asianajajat maksavat tietenkin välttämättömät kustannuksen tuloistaan, ja ne voivat olla suuria, kuten toimiston vuokra ja henkilökunnan palkat. Jos sanoisi että puolet menee kiinteisiin kuluihin, ei missään tapauksessa liioittelisi.

Jos joutuisin turvautumaan asianajajaan – aina voi tulla ongelmia perintöasioissa, veroissa tai vaikka kesämökin ostossa tai asunnon myynnissä – hakisin tuollaisen vähän yli 200 euroa tunnissa laskuttavan juristin. Sattuneesta syystä ei mainitse nimiä, vaikka luonnollisesti tiedän esimerkkejä.

Nimekkäät juristit – liikejuridiikan puolella – laskuttavat äkkiäkin 350 euroa tai jopa yli 400 euroa tunnista.

Sanoisin että se on paljon mutta sanoisin samalla, että joissakin asioissa summalla ei ole väliä. Jos toimeksianto hoitaa kaikki paperityöt perustettaessa selluloosatehdas Borneoon, maksajaa kiinnostaa vain se, tulee työ hyvin hoidetuksi, ei hinta.

Ettei tarvitse ihmetellä – en ryhtyisi asianajajaksi, vaikka istutettaisiin valmiiseen pöytään. Tuomarin ammatti on hieno, mutta olen menettämässä kykyni eläytyä siihenkin.

Sanovat merkiksi eläkkeelle siirtymisen otollisuudesta, kun polte tienaamiseen alkaa hiipua, vaikkei tuota rahaa revittäväksi asti ole.

Sääliksi käy

”Urkkimislaiksi” nimitetyn Sähköisen viestinnän tietosuojalain ja siihen liittyvien lakien muutoksesta on annettu hallituksen esitys HE 48/2008. Se löytyy eduskunnan sivuilta – annettiin 25.4.

Paperi on laaja ja sekava.

Vanha perinne suositti, että lain pitäisi olla lyhyt ja sekava.

Tässä on noudatettu samaa keinoa kuin tekijänoikeuslain muutoksissa. Lainsäädäntö viedään sellaiseen muotoon, etteivät asiantuntijatkaan ymmärrä sitä.

Tässä asiassa olen asiantuntija. En toistaiseksi ole saanut selvää, mikä olisi lainmuutoksen mukaan sallittua ja mikä kiellettyä ja mikä rangaistavaa.

Lakiehdotus tulee niin kuin yllättävän moni asia tätä nykyä täsmälleen väärällä hetkellä.

Herrojen ministerien tekstiviestielämykset arvioidaan tuon saman lain mukaan nojautuen pykälään, johon kajoamista ei nyt ehdoteta.

Kun tekstiviestien luottamuksellisuus ja suoja on osoittautunut esimerkiksi ulko- ja pääministerin välittömän käsityskyvyn ylittäväksi asiaksi, tilanne on siis nyt vielä vaikeampi.

Lain muuttamin osittain tarkoittaa aina, että myös kokonaisuutta on tutkittava uudesta näkökulmasta.

Kun kansalaisten oikeus saada tietoja eli transparenssiperiaate ja poliitikkojen yksityisyyden suoja ovat törmänneet, sen kunniaksi tuodaan eduskuntaan lakiesitys, joka koskee palvelimen haltijoita eli yhteisötilaajia eli firmoja ja erilaisia laitoksia, kuten yliopistoja.

Tämäkö se oli se kiireellinen asia?

Lyön kuitenkin lukijani häpnaadilla.

En asetu heti vastustamaan lakihanketta. En myöskään ilmoittaudu Nokian etujen valvojaksi.

Nähdäkseni lainsäädäntöä tarvitaan, mutta luulen, että julkinen keskustelu on mennyt vinoon, kun työnantajatkaan eivät uskalla sanoa niin kuin asia on.

Yrityssalaisuuksien vuotaminen yhtiöistä ei ole niin iso asia kuin väitetään. Nokialta saa lähteä töihin Ericssonilla, ja kaikki pään sisällä siirtyvä tieto on käytettävissä uudessa työpaikassa.

Yrityksillä on paljon erilaisia keinoja estää salaisuuksien vuotaminen. Kassaneidit – tuo katoava luonnonvara – ja toimihenkilöt (vanhanaikainen sana) eivät käsittele yrityssalaisuuksia.

Asiasta on kirjoitettu huonosti. Yrityssalaisuuden ensimmäinen tunnusmerkki on se, että se on salainen. Huonommat yritykset yrittävät uskotella, että pääkonttorin vahtimestarin (muinaisaikainen virkanimike) koiran nimikin olisi yrityssalaisuus. Ei se ole.

Asiassa on kova ydin. Sitä on sotilasvakoilu ja kovan luokan teollisuusvakoilu.

Minulla on näistä asioista joitakin tietoja, joita en missään tapauksessa kerro teille. Ymmärrätte itsekin, ettei edes Euroopan valtioiden rinnakkaiselo ole todellisuudessa läheskään aina rauhanomaista.

Palomuurit kilisevät muun muassa korkeakouluissa aika uskomattomasti. Vaikka poliisilla on erinomaista asiantuntemusta, Nokian ja operaattoreiden toiminta on niin mutkikasta, että sen suojaamista poliisit eivät osaa eivätkä tuomioistuimet ymmärrä. Juurihan Sonerakin siirtää dataa Ruotsin armeijan jaloista Suomeen

Nyt media esittää tavallisen ihmisen näkökulman ja hyvä niin. Laki ja sen perustelut eivät näyttäisi ottavan huomioon tavallisen ihmisen oikeuksia riittävästi.

Taustalla on vakavia ongelmia, joista en ole löytänyt edes mainintaa lakiesityksestä.

Sääli poliitikkoja, jotka joutuvat ratkaisemaan tätä asiaa. Sääli perustuslakivaliokuntaa.

Itsesäälin aika on vasta sitten, jos tulee, niin kuin välillä tulee, käsky eduskunnan valiokuntaan asiantuntijaksi.

Silloin on kai pakko sanoa, että sähköisen viestinnän luottamuksellisuus ei ratkea tällaisella ristipistotyöllä eli koruompeluperiaatteella eli kirjoittamalla koristeellisia säännöksiä, jotka eivät tarkoita mitään erikoisempaa.

Kyllä poliitikkojen on pakko päättää, mikä on se hinta, joka sananvapaudesta on maksettava.