Pohjalasti

 

Miksi harrastaa ikävystyttävää tekemistä, kun voi olla itse ikävystyttävä? Ja on.

Lapseni sanoi menevänsä harjoittelemaan; Mozartin Requiem Musiikkitalossa sovitettuna niille suurille uruille ja kuorolle. Ja jatkoi että tekisi mieli päästä laulamaan myös h-molli-messua. Johon minä, kuunneltuani monet kerrat myös tyttärenpoikia Bachin passioissa, että minulta on kuulematta elävänä ensi rakkauteni Bachin suurteoksiin, nimittäin Magnificat, jonka nimen suomensin ensimmäisen runokokoelmani otsikoksi (“Ylistys”).

Joiltakin kirjasta kirjoittaneista jäi huomaamatta monien säveltäjien korostama “hirvittävä Jumala”. Yksi näistä on Verdi. Laatikossani on suurenmoinen CD-levy, ensimmäisiä ostamiani 1980-luvun puolivälistä. 

Se tekniikka ei kestänyt kauan, oikeastaan vain 20 vuotta. Jokseenkin kaikki järkevä musiikki löytyy nyt verkosta hyvätasoisena.

Myös tässä blogissa on mietitty painettujen kirjojen ahdinkoa. Nyt olen joutunut seuraamaan keskustelua elokuvateatterien tuhosta, ja joku sanoi minulle huomanneensa, että eräät lipun ostaneet katsojat selaavat elokuvateatterissa filmin pyöriessä kännykkäänsä. 

Kuulin ajatelman, etteivät ihmiset jaksa enää katsoa puolentoista tunnin elokuvia. Oikeastaan tuo ei ole uutta. Jo kauan sitten oli ihmisiä, joita kaukosäädin kiinnosti ehkä enemmän kuin televisio. Puhuttiin surffaamisesta. Vaihdettiin kanavaa vähän väliä, hetken mielijohteesta ei ilman mielijohdetta. Olen kuullut sellaistakin, että purjehdittiin keskiaalloilla. Radion tiettyjen salamerkkien takana oli rytmimusiikkia jo silloin, kun Suomi suhautui sellaiseen torjuvasti.

Muistelen että ikätoverini Pena Kemppainen oli ajamassa sisään  “pop-musiikkia”, jonka yksi ilmentymä oli, ettei se varsinaisesti ala eikä pääty koskaan. Ja sivumennen sanoen arvottoman musiikin uranuurtajiin kuului Pekka Gronow. Olin yllättynyt ja ilahtunut, kun luin uudesta Kanavasta hänen asiallisen kirjoituksensa ajan ilmiöistä. (Häneltä sain ensimmäisen vihjeen jazzin hankkimisesta. En koskaan päässyt irti Charlien Parkerista enkä kappaleesta “lintutiede” eli “Ornithology”. Vinyylilevyn ostin helppohintaisena versiona eräästä myymälästä, joka oli Toisella linjalla, ei kaukana Heikkilän Makkaraliikkeestä.

Pohdiskelinkin tuossa, että aivan vastapainoksi olisi hyvä laatia perusteltua luetteloa otsikolla “Kirjoja joita ei kannata lukea”, ja sitten vielä sisarteos “Musiikkia jota on turha kuunnella”.

Tämä ei ole sanaleikki niin kuin “Ollin” Manasse Olotilanne –nimisen pakinahenkilön “Ajattelemattomia ajatuksia”. Vai oliko se Otso Kirjosiipi? Ainakin hänellä oli hyvä loppusointukaava: “Pian alle pyytää hyllyn, kylmä maa kun hyytää pyllyn… Viileä on lahnan povi - porsaan haave pahnan lovi.”

KaavaileMani kirjat eivät ole aivan pötyä. Ennen julkaistiin sanomalehdissä varta vasten arvosteluja, joissa selviteltiin, että on ilmestynyt kirja, joka on kuitenkin tasoltaan heikko niin ettei siihen paneutumiseen ole aihetta. Oli jopa julkaisu, jonka nimi oli “Arvosteleva kirjaluettelo”.

Mutta aina on ollut ihmisiä, joilla on ote elämästään. Tunsin eräänkin, jolla oli kurssi, kuorma ja pohjalasti, juuri kuten eräs Tšehovin novelliin “Kaksintaistelu” konna vaatii toiselta, jolla ei ole mieltä eikä määrää.

Tämä henkilö, jonka hautajaisissakin olin ei niin hirveän kauan sitten, ajoi elämänsä raitiotievaunua, joka oli ainakin useita vuosikymmeniä kuuutonen, Hietalahti - Arabia, ennen Marian sairaala - Hakaniemi. Hän viihtyi tehtävässään ja elämässään. Iltaisin ja viikonloppuina hän luki lainakirjaston teoksia äidinkielellään, joka oli ruotsi, ja kirjoitti sinikantisiin vihkoihin listaa ja huomioita ja havaintoja lukemastaan. 

Olen selaillut niitä vihkoja. Enimmäkseen tohtoritason tekstiä, Tolstoista, Dickensistä ja esimerkiksi Topeliuksesta, jonka “Välskärin kertomukset” miellyttivät häntä kovin.

Niin että minä vain kysyn tunnin junien ja uusien raitiolinjojen edistäjiltä, luuletteko että sellaisia kuljettajia löytyisi vielä?