Valehtelemisen käsikirjasta

 

Väitän vastaan.

Jotkut sanovat, että Trumpin ja Putinin toimesta on siirrytty totuuden jälkeiseen aikaan. Valheista on tullut yleinen tapa.

Jotkut toiset, esimerkiksi arvostettava ja itsekin pikkuasioissa totuuden suutaroinnista kiinni jäänyt Peter Englund (“Pultava” ym.) arvioi eräissä esseissään, että 1900-luku oli ihmisyyden pohjakosketus. Keinottelu törkeillä valheilla saavutti sellaiset mitat, että ihmisiä kuoli sodissa ja kapinoissa toisen käden kautta vuosisadassa enemmän kuin koko aikaisemman historian aikana yhteensä.

Sama mies muuten huomauttaa järkevästi järkälekirjassaan 1600-luvun suurista sodista, että yhdeksän sotilasta kymmenestä kuoli etenkin tauteihin ennen kuin oli päässyt edes hajuetäisyydelle omien leireistä. Ja ne haisivat ainakin kymmenen kilometrin päähän.

Jo Väinö Linnan mystisessä esikuvassa, mukana olleen K. Pippingin sosiologian väitöskirjassa  “Komppania pienoisyhteiskuntana” (1947), joka julkaistiin suomeksi 1978 mainitaan, että Ihantalassa, jossa Pipping taisteli JR 12:ssa, miehet valitsivat kaatuneiden kavereiden ruumiiden kantamisen syrjemmäs, kun eteen oli niin vaikea päästä, että vaihtoehdot olivat ruumiit, ammukset tai ruoka.

Olen ennenkin maininnut, että minulla oli kunnia keskustella kesän 1944 jalkaväkitaisteluista usean huimaan analyyttisyyteen kyenneenmiehen kanssa. En koskaan ehtiny taata appeani, joka oli tuon rykmentin komppanian päällikkönä juuri Ihantalan Pyöräkankaalla kirkon (joka oli entinen pahankurisille tarkoitetun kasvatuslaitoksen tornilla varustettu rakennus) vieressä. Mutta teenpä nyt sellaisen poikkeuksen, että mainitsen virallisesta suuresti poikenneiden kertojien nimet, myöhempi yleisen oikeustieteen professori ja uraa uurtanut oikeusfilosofia Kaarle Makkonen, joka soitti minulle kotiin ja sanoi, että oikein sinä kirjoitit Viipurin menetysestä - se oli meidän porukka, joka sieltä ensimmäisenä lähti pakoon. Oli helppo tarkastaa. Vänrikki K. Makkonen Aspolan komppaniasta. Ja oikeusneuvos Martti Miettinen, joka haavoittui Talissa mutta toipui vielä Lapin sotaan. Olin hänen leillipoikansa Korkeimmassa oikeudessa ja tapasin häntä Tapiolassa vielä hänen jäätyään eläkkeelle. Hän toimi useita kertoja asiantuntijana Helsingin yliopiston siviilioikeuden professorin virkoja täytettäessä.

Viittaan näihin korkeisiin nimiin torjuakseni tavallisenn harhaluulon. Luullaan että “sotahistorian harrastajat” ovat kiinnostuneita sotahistoriasta. Näin ei ole. Totta että sankarilliset tai roistomaiset teot kiinnostavat keskenkasvuisia ihmisiä. On luonnollista lukea sarjakuvasta, miten Battler Britton niittää natsisikoja. Mutta yleensä arki voittaa. Itse luin “Tuntemattoman sotilaan” 9-vuotiaana heti sen ilmestyttyä. Se oli vähän liikaa. Miellyin kun kuulin, miten Pyynikin kesäteatterin tuon teoksen nyt yli 30 vuoden tauon jälkeen ohjaava lahjakas mies mainitsi tarinan tunnepohjan, loputtoman surun nuorten ihmisten kohtalosta.

Sota-aiheen nostavat esiin kertojan ja joskus kuulijan psykoosit. Käytännössä jokainen pahoissa paikoissa oleva menee päästään sekaisin, yleensä tilapäisesti. Onnellisessa tapauksessa mieli kehittää skenaariot eli henkiset tuet.

Pipping, Linna ja itse kuuntelemistani Miettinen sanoivat samaa: pahinta - kesäkuumalla - oli haju ja kuolevien hevosten näkeminen. Kirjallisuudessa Kalle Päätalo on kuvannut ruumiiden ja ruumiin kappaleiden keräilyä ja kanniskelua Suomussalmen suunnalla alkukesästä 1940. Hän oli asevelvollinen ja pioneerikoulutuksessa taistelujen talven. Tässäkin Päätalon, suuren kirjailijan, tekstissä sekoittuvat väitetty pakonomainen pikkutarkkuus ja huolella lukien selvästi kuvitellut kohdat. (Voimakkaimmin tämä kaksinaisuus näkyy niteessä “Nälkämäki”, jossa on sensaatiomaista totuutta ja huonosti keksittyjä juonenkäänteitä sekaisin kuin entisen miehen eväät.

Tämän kirjoituksen tarkoitus? - Valehteleminen on ikiaikainen hallitsemisen keino. Totuudesta vaikeneminen on yksi keino pysyä järjissään. Suomessa kuuluisia valehtelijoita olivat Snellman, Runeberg ja Lönnrot. Aleksis Kivi sai vihat niskoilleen ja tuli hulluksi, koska puhui tottakin. 

“Seitsemän veljeksen” Hiidenkivi-kohtaus on selvää pötyä. Ei villiintyminen kovin kauan kestä, eivätkä härät syö ihmisiä. Myös pako aapisen äärestä lukkari talosta ja pian seuraava muutto eli karkaaminen Impivaaraan on mahdoton tarina, perussuomalaisen puolueen peruslegenda. Mennään perustamaan oma yhteisö, jota eivät herrat eivätkä vieraat häiritse. 

Aikakaudelle (1800-luvun alkupuoli) hyvin tuttuja olivat maantierosvot, mestarivarkaat ja muut pahantekijät. Eivät esivalta eikä oma kylä olisi suvainnut seitsemän työikäisen miehen omaseuraisuutta. Vuoteen 1861 oli pakko olla toisen palveluksessa tai omistaa tai hallita maata, mistä seurasi lukuisia velvollisuuksia tien pidosta kulon sammuttamiseen ja papin palkan maksamiseen. Kivi siis sijoityaa “eteläiseen Hämeeseen” jotain oka olisi kukaties ollut mahdollista jossai Pielisjärven takana.