Uusi menneisyys

 

Sanojen takana ei ole mitään. 

Olen lukenut näin, ihan kirjasta.

En ole tuota mieltä. Laitan ajatuksen näkyviin arvostelemista varten. Oma arvosteluni on siis tältä osin kielteinen.

Menemättä viisaustieteeseen huomautan silti, etten kannata I. Kantia tältä osin. Kun kohotan leukaani ja ihailen pellon ja metsän vihreän värin lukemattomia sävyjä, en oman ajattelutapani mukaan näe “todellisuutta”, vaan näen kuvan.

Käytännön elämässäni tuota eroa ei ole paljon. Tosin kohta puran kamerastani kuvat; kuten ennenkin, kuvaan etenkin lehtiä. Suosikkini on vaahtera. Kenen ei olisi? Kuin kurottuvia, pieniä käsiä. 

Jos opettaisin lapsia, sanoisin että kissa näkee toisin. Vähän isommille saattaisin sanoa, että lintu sekä näkee että reagoi eri tavoin kuin me. Sinä näet lautasella nakkimakkaran, lintu herkullisen hyönteisen, joka on kömpimässä sen makkaran yli.

Ja lusikallisessa multaa on linunradalinen elollisia olentoja eli silmälle liian pieniä, karkeille aisteillemme ylivoimaisen sukkelia olioita, jotka ovat määritelmämme mukaan elollisia. Ne pystyvät liikkumaan esimerkiksi aineenvaihduntansa ajamina, ja lisäntyään. Ne osaavat kuolla eli kierrättää molekyylejään.

Sivuutamme tässä sen, että “elämä” ja samoin “aine” ovat perimmältään hyvin epäselviä käsitteitä. Suorastaan mielivaltainen on “sana”. Ehkä linnut, kalat ja puut eivät osaa puhua eli muodostaa sanoja. Niiden käyttäytymisestä käy silti ilmi, että niillä on hyvin monia ja erittäin hienoja keinoja ilmoittaa: vaarallinen XXX lähestyy, tai “syötävää”.

Kun tutkin lähes päätoimisesti keskiajan oikeushistoriaa, en enää uskonut iskulauseeseen (miten se todella tapahtui - Mommsen), saati jupinaan, jonka mukaan historiasta voi ottaa opikseen.

“Uutuus” keksittiin noin vuonna 1079. Tämä “novitas” alkoi näkyä siinäkin, että sekä paavi että keisari antoivat uusia lakeja, joita kaikkie tuli alamaisesi oudattaa. Siihen asti oli julkaistu erilaisia muunnelmia muka roomalaisesta oikeudesta. Vakaumus oli sitkeä. Vanha on hyvää, uusi on pahaksi.  Tarvittaessa Fredrik II sanoi Saladdinille sujuvalla latinan kielellä “It’s a deal”, ja niillä mentiin.

Piti katsoa, miksi sellainenkin 1800-luvun alun ranskalainen kirjailija kuin Stendhal (salanimi, oikeastaan Marie-Henry Beyle) roikkuu listoilla. 

Olin unohtanut. Hän oli modernimpi kuin tuskin kukaan nyt kirjoittavista. “Punaista ja mustaa” on samaa käsittämätöntä tasoa kuin  Tšehov. Mielenliikkeiden ja maiseman mutkikas yhteys, tulevaisuus menneisyyden määrääjänä, kokemus - kaikki on mukana. Stendhal muuten osallistui Napoleonin sotiin nuorena upseerina.

Romaanikirjallisuus sai hiukan huonon maineen, kun Tolstoin “Sotaa ja rauhaa” alettiin sanoa maailman parhaaksi romaaniksi, vaikka kirjoittaja ei osannut organisoida tekstiään, ja Dostojevskista tehtiin suuruus, vaikka hän oli eräin kohdin teksteissään sekopäinen saarnamies.

Myöhemmin ranskalaiset Proust ja Camus löysivät asioihin, joissa tiede tylsyttää hampaansa, ja omana aikanamme esimerkiksi pari japanilaista ja etelä-amerikkalaiset Borges ja Marquez näkivät totuuden tuolle puolelle. 

Tässä kohdin tulee mieleeni vain Ezra Poundin muotoilu: kirjallisuus on uutinen, joka pysyy uutisena.

Näen sen taas kohta, koska tapani on katsoa “lineaariuutisia” televisiosta. Itse sanoin niitä ennen iltauutisiksi.