Sormitus

“Digitaalinen” liittyy historiallisesti sanana sormeen ja luultavasti sanomiseen. Monta sataa vuotta tuo sana tarkoitti numeroita yhdestä kymmeneen, siis sormilla laskettaviin. Lyhyen aikaa sana on tarkoittanut “numeroin ilmaistavaa”, jolloin takana on etenkin tietokoneiden binaaarinen järjestelmä. On vain kaksi tilaa, virta päällä tai virta pois. Näistä eli ykkösestä ja nollasta voi ketjuttaa numerot ja välillisesti kirjaimet.

Olen miettinyt, saanko koiran puruluun lisälahjaksi, jos menen ostamaan itseäni varten paikannuslaitteen. Sellainen on tarkoitettu kiinnitettäväksi koiran pantaan, mutta näemmä se sopisi myös ihmiselle, esimerkiksi kellon remmiin.

Hinta on alle viidesosa halvemmista älykelloista. Asentamisen jälkeen kelloni eli minut voi löytää puhelimella asennuksen mukaan esimerkiksi vaimo, lapsi tai naapuri.  Tässä ei ole puhe eksymisestä, vaan esimerkiksi kaatumisesta.

Äitini vietti yhden yön sohvan ja seinän välissä. Siellä ei ollut hauska olla. Olen katsellut paljonkin ihmisiä, jotka eivät kylpyhuoneessa käytyään löydä takaisin huoneeseensa. Kävin vuosia laitoksissa katsomassa vanhempiani, joilla oli onni itsellään säilyä mieleltään kirkkaina korkeaan ikään. 

Yllättävän moni ystäväni on kaatunut kotona ja rikkonut luitaan ja joissakin tapauksissa saanut odottaa tuntikausia, että joku tulisi. Minulla on mielestäni aina puhelin mukana - mutta entä jos sitä ei tarvittaessa saakaan esiin rintataskusta?

Turvarannekkeista ajattelen vähän niin kuin anoppi-vainaja, joka valitti painavansa sitä vähän väliä vahingossa, etenkin siivotessaan, ja sitten kone mylvähti eteisessä ja halusi tietää, mikä on hätänä.

En siis asu yksin, mutta ainahan välillä toisella on muuta menemistä. Naapurin poika on sellaisissa hommissa, että joutuu joskus menemään asuntoihin sivullisten hälyttämänä. Minulla on siis käsitys siitä, miten kauan ihminen voi olla huoneissa vahingoittuneena tai kuolleena.

Poliitikot rähisevät etenkin vanhusten digitaalisista palveluista kertomatta lainkaan, mistä on kysymys.

Kokemuksesta tiedän, että myös pääkaupunkiseudulla on myös minua nuorempia ihmisiä, jotka ovat täysissä järjissään mutta eivät osaa soittaa kännykällä eivätkä vastaanottaa tai lähettää sähköposteja eivätkä tietenkään käyttää verkkopalveluja.

Eräs minulle tärkeistä verkkopalveluista on lääkereseptit. Yksi, flimmeriin tarkoitettu lääke on kallis ja sitä saa apteekista vain yhden pakkauksen kerrallaan, pari viikkoa ennen edellisen pakkauksen loppumista. Syy on Kela-korvaus eli hinta eli täysin järkevä. Katson reseptini verkosta ja jos jokin jatkuvaksi määrätty lääke on hupenemassa, lähetän verkon kautta uusimispyynnön. Tyypillisesti täällä Kirkkonummella samana päivänä tulee puhelimeen tekstiviesti: resepti uusittu; lääke noudettavissa apteekista.

Yksi tietokoneiden ja puhelinten heikko kohta on näppäimistö. Läheskään kaikki eläkeikäiset eivät osaa “kirjoittaa koneella”. Minustakin tekstin kirjoittaminen puhelimeen on ikävää. Konekirjoituksen kymmensormijärjestelmän sokeana opettelin lukiolaisena. Valitettavasti jouduin nuorena kustannustoimittajana oikolukemaan vuosikausia kaiknlaisia kirjoja ja kyllästyin siihen puuhaan pahasti. Olen aina tehnyt paljon lyöntivirheitä, ja nykyisin entistä enemmän. Rakastin etäältä erästä ruttuista tätiä, joka heitti keikkaa Espoon tuomiokunnalle vielä 1970. Hän kirjoitti viheettömästi puhtaaksi viittä - kuutta liuskaa tunnissa, neljänä kappaleena, hiilipaperien kanssa. Kirjoituskoe oli Olivetti Lexis, joskus Rheinmetall. YHksi sukulaiseni ja viisi tuttavaani oli saanut konelatoljen opin. Etenkin Linotype oli huikeaa katsottavaa. Väittävät että konelatoja Reino Helismaa suunnitteli omia lauluja ja luki Outsideria latoessaan jotain maamiesseuran kalenteria.

Tiedän että puheohjaus on ja paranee - mutta sekin on oikoluettava. Ja huomautan kommentoijille, että hyvin vanha tapa pitää vain ruumiillisia töitä oikeina töinä on ymmärrettävä mutta ei ihan oikea. 

Äitini, joka ei kirjoittanut koneella, teki kymmenessä minuutissa lippukunnallemme jutun kuvan solmutaulun, josta saimme sitten katsoa mallia. 

Itse olin kouluaikoina kahtena kesänä rakennustyömaalla. Tehtävä oli kantaa lautoja ja tiiliä ja auttaa koukulla kottikärryillä lillinkiä laanille. Kun elokuussa tuli joku uusi timpuriporukka, työnjohtaja sanoi minulle, että älä sitten Kemppinen puhu kovin ruokottomia, etteivät kirvesmiehet opi sopimattomia. 

Neula

Historian harha on termi “kivikausi”. Se luo mielikuvia, joista osa on vääriä. Kiven käyttäminen esimerkiksi simpukan kuoren rikkomiseen onnistuu myös useilta linnuilta. Kivikirves on parempi kuin nuija, mutta varttaminen on ongelma.

Yleistajuisten tosten normaali “suuri keksintö” tuli muutti suhteellisen nopeasti eli vain sadoissa tuhansissa vuosissa ihmisen ruuansulatuksen ja siten alttiuden sairauksille. Meikäläisille eli raadonsyöjille tuo ruokaan kuoleminen on ongelma.

Mutta tulta ei tietenkään keksitty. Sitä tulee taivaalta, ja lihaa ja kalaa tippuu tulee omia aikojaan. Keittämisen ja paistamisen ihme on tullut varhain vastaan. Nämä molemmat tavat ja niihin liittyen savustus, jotka toimivat myös säilömisenä, ovat kemiallisesti erittäin mutkikkaita prosesseja. 

Neula eli esimerkiksi luusta tai sarvesta saatu puikko, jonka päässä on haarukka tai reikä, oli ensimmäinen ehto erilaisten ihmmisten siirtymiseen viileämmille seuduille, kuten jääkauden Eurooppaan.

Vastaan ei ole tullut tietoa, että eläimet käyttäisivät vaatteita tai turkiksia. Sitä enemmän on tietoja eläinten uskomattomista kyvyistä kestää mitä ihmeellisimpiä ympäristöjä. 

Neula on ollut myös liikkumisen työkalu. Monenlaiset nahasta tai tuohesta valmistetut kanootit on valmistettu neulomalla. Lankana on käytetty jänteitä tai esimerkiksi niintä.

Kivikausi-harha on ymmärrettävä, koska kivi säilyy mutta kangas ja turkis ei. Arkeologit ovat kyllä löytäneet jäljet eräistä aivan uskomattomistakin käsityön taidoista, kuten haudan, jossa säilyneiden kivi- ja merenpihkahelmien sijainnista näkee, millainen vaate on aikoinaan ollut. Eräässä nykyisen Ukrainan seudun haudassa on jäänteet vainajasta, jonka vaatteissa on ollut kymmmeniä tuhansia helmiä.

On yllättävää, että nappi ja napinreikä on vain runsaat tuhat vuotta vanha keksintö. Entinen kansa käytti solkia ja erilaisia siteitä. Tarkemmin ajatellen käyttöä kestävä napinreikä onkin melkein teollinen oivallus, ja vanhin teollinen, metallinen neula on 1600-luvulta. Jo pronssikaudella käytetyt neulat ovat tietenkin hapettuneet olemattomiin, samoin kuin vanhemmat raudasta muotoillut.

Etenkin pitseistä näemme, että käsityötaito oli esimerkiksi 1400-luvulla erittäin kehittynyt, ja erilaisia koruompeleita näkyy museoissa.

Etenkin Töölössä näki nuoruusvuosinani raitiovaunussa ihmisiä, joiden poskelta erottui vielä tyynyliinan nimikointi. On muuten kai meilläkin kaapissa ristipiston lisäksi sillä tavalla kauniisti nimikoituja liinoja ja lakanoita.

Siitä en ole varma, mistä löytyisi partakoneen teriä. Kun vaatteet käännettiin pienempiä lapsia varten, aumat oli ensin ratkottava. Äidilläni oli kyllä myös “kone”, ratkomiseen tarkoitettu koukku, jossa oli pieni nuppi. Se muuten on tallella, kuten äidin ompelurasiakin. Kaavat ja liidut olen tainnut heittää roskiin. Lehdissä julkaistiin kaavoja, joiden mukaan piirrettiin vaatteen osat silkkipaperille ja siitä liidulla kankaalle.

Sen muistan, että äiti ei voinut vastata kysymyksiin (“milloin syödään”), kun hänellä oli suu täynnä nuppineuloja. Olihan vaatteita sovitettava harsittuina ennen ompelemista. Meillä muuten ei ollut ensimmäisenä sähköompekukoneena Singer, vaan Husukvarna. Kotonani on hyllyn päällä yli sata vuotta vanha pikku ompelukone ja vain 70 vuotta vanha Remingtonin kirjoituskone, siis käsikäyttöinen. Isoisän kirjoituskone, jossa oli kahdet näppäimet, toiset erikseen isoja kirjaimia varten, oli Smith Premier.

Ompelukoneen keksijöiden oivallus siirtää reikä neulan kärkipuolelle oli suurenmoinen. Asialla oltiin kovasti. Myös ruisku eli ontto neula ja siihen liittyvä mäntä mullistivat maailmaa vajaat 200 vuotta sitten. Eipä injektioon tarvittava neula oikein käsityönä syntyisikään, vaikka hyttysillä oli sellainen aikojen alusta.

Tekstiili

Joku ihmetteli kuin tilauksesta.

Kudonnaisten  valmistus oli Kauhavalla suurimmillaan 1950-luvun alkupuolella. Paikkakunnalla toimi 50-60 alan yritystä, “Joiden palkkalistoilla oli varovaisesti arvioiden vähintään 2 500 henkilöä. “ (Pietiläinen, Kauhavan histria I, 1999, s. 121. Lähemmin:  Virrankoski, Pentti: Käsityöstä leivän lisää Suomen ansiokotiteollisuus 1865-1944. Historiallisia tutkimuksia 186. Vammala 1994.)

Järjestelmä oli pitkään sellainen, että yrittäjä toimitti langat ja tarvittaessa kangaspuut. Työ tehtiin kodeissa. Valmiit tuotteet kuljetettiin keskustaan ja sieltä kaikkialle maahan.

Noista yli 2 000:sta runsaan 10 000 asukkaan kunnassa luultavasti suurin osa oli kauhavalaisia, mutta kyllä kangaspuut paukkuivat naapuikunnissakin.

Hyvin mielenkiintoinen piirre on naisten hallitseva rooli. Luegtteloissa esiintyy useinensimmäisenäKauhavanNakistenKotiteolisuusliike, Ilmsa Somppi ja Helmi Stenius, josta jälkimmäinen lienee ollut asemapäällikön vaimo.

Sitten tulee paljon hyvin tuttuja nimiä ja naapureita. Meitä vastapäätä oli vuonna 1931 aloittanut Taimi Halmion kutomo. Ilmi Karikoski, opettaja ja upseerin vaimo, Vieno Orrenmaa, Lyyli Karppinen, Helvi Pyykkö… Ja suurin oli Karin taidekutomo, joka koneellisti kudontansa ensimmäisenä, 50-luvun lopusta. Heillä oli ihan oikea tehdas, kuten sitten esimerkiksi Olavi Saarisella. 

Kauhavan historian mukaan jo 1936 kunnan kutomoliikkeiden yhten laskettu liikevaihto oli neljä kertaa kunnan tulo- ja menoarvion loppusumman suuruinen.

Varhainen menestystuote oli hetekan peite ja sen rinnalla olivat kaitaliinat ja täkänät. Sotien jälkeen, kun lankaakaan ei saanut juuri mistään, rinnalle nousivat räsymatot. 

Muistelen kuulleeni, että Kari olisi tehnyt sodan päätyttyä suuria kauppoja armeijan kanssa. Käytöstä jääneet vaatteet revittiin lumpuiksi, kehrättiin uudelleen ja värjättiin.

Voi olla näinkin. Armeijan vaatteet olivat erittäin hyvää sarkaa ja ykkösasuissa saattoi olla myös verkaa. Alusvaatteet, joita oli sadoin tuhansin, olivat tyypillisesti flanellia. Olen itse käynyt oppikoulun käyttäen kalsareita, joiden vyötäisillä oli leima SA Int. Äiti tosin oli ommellut niihin kuminauhat, joita alkuperäisissä ei ollut. 

Oli se ihme, kun alkoi esiintyä - venyviä alushousuja, “Hyvon yllä hyv’on olla.” Hyvon lienee ollut Hyvinkään villakehräämö. Melkein koko tekstiiliala meni 80-luvulla Suomessa nurin. 

Olenko nähnyt unta, kun luulottelen, että itse Marimekko olisi käynnistänyt toimintaansa sotien jälkeen armeijan lakanoiden turvin?

Joku kirjallisuuden tutkia, jos sellaisia vielä ilmestyy, voisi panna merkille, että kauhavalaissyntyisen Antti Tuurin “Pohjanmaa” alkaa kirjan tapahtumahetkellä kuolevan elinkeinon ympäriltä. Kudonnastakin siinä oli kysymys.

Äitini kutoi mattoja Espoossa vielä runsaaat kymmenen vuotta sitten, ei tietenkään elinkeinokseen.

Panin merkille, että kangaspuiden kolkutus oli minulle kodikas ääni. Joskus kysyin äidiltäni, kuka häntä auttaa luomisessa. Satuin saamaan eräältä Wetterhofin käyneeltä mummoihmiseltä yksityiskohtaisen selostuksen siitä, miten hirveä ja vaativa työ oli loimien puille paneminen. 

Hyvät ystäväni sisarukset Eevi ja Laimi puhuivat myös kaupassa ja maantiellä huutamalla. He olivat kutoneet kahdestaan ja sitä ennen äitinsä eli Isun kanssa ja tottuneet korottamaan äänteen sen kolkutuksen yli. Minulla on kunniapaikalla myös Laimin neulomat villasukat. Niin hienoja ei kaupasta saakaan.

Oli Kauhavalla kaikki alan tarvikkeet. Hyvin lihava Fransu omisti Kauhavan kaidetehtaan. Kaide eli pirta on ses metallipiikeistä valmistettu vekotin, jonka läpi langat vedetään. 

Kyllä äiti oli kiukkuinen, kun kerran pikkuveljeni oli purkanut uuden villapaitansa - matonkuteiksi, eli niin kuin äitikin…

Lohikeittoa

Töölössä on kahvila, josta saa oivallista lohikeittoa, leipää ja kahvin kanssa herkullista kakkua.

Se oli yksityistilaisuus. Jokseenkin kaikilla paikalla oleilla oli tämä sama sukunimi. Minä olin meistä vanhin. Saapuvilla oli myös muutamia vauvasmiehiä. Katselin pienen välimatkan päästä, koska tiedän, että heikäläisillä on terävät ikenet ja taito näykätä ihmettelijää vaikka nenään.

Kun viimeksi laskin, minulla oli 36 tai 42 serkkua, ja täsmensin mielelläni olevani sen sukupolven vanhin. Isäni oli syntynyt 1921 ja isoisä 1896. Sekä isä että äiti menivät sisaruksistaan ensimmäisinä naimisiin. Yksi syy oli kuulemma asemasota, vuosi 1943. Isä oli paikkakunnan varuskunnassa opetusupseerina ja äiti isänsä kauppaliikkeessä ja elokuvateatterissa töissä.

Minun jälkeeni niitä lapsia alkoi syntyä oikeasti paljon. Eräänäkin vuonna -40-luvulla vauvoja tuli kolme kertaa enemmän kuin nykyisin. Eräänä vuonna syntyi 107 000. Viime vuonna Suomessa syntyi 47 000. Niinpä lapsia oli joka paikassa, osa puussa, osa jokirannassa ja osa kuivumassa aidalla. Tavaraa oli vähän. Elettiin pula-aikaa.

Tulee siihen historian leveyttä, kun nyt kaupungin kahvilassa siis joku läsnäolija oli syntynyt 2024, ja minulle taas vanhin ihminen, jota olen pikku lapsena juossut pakoon, oli 1862 syntynyt talollinen Matti Lauttamus jonka entiseen lehmähakaan isoisäni kuljetti Terijoelta halvalla ostamansa hirret ja pystytti pienen talon vuonna 1924. Näitä valtion jossain määrin laillisesti myymiä rakennuksia kohosi eri puolille maata. Monessa oli mansardikatto.

Erilaisista lähteistä olen selvitellyt, että elämä maaseudulla ennen 1800-luvun suuria nälkävuosia oli käsittämättömän erilaista, ja itse muistan, että oma lapsuuteni poikkesi sekin nykyisestä. Oikeastaan en edes viitsi mainita nykyisille pikkulapsille vanhoja mielikuviani. Me emme olleet köyhiä, mutta muistan kun minulla oli kaksi pala sokeria housuntaskussa ja söin niistä toisen nautinnollisesti ja säästin toisen huomiseksi. Sokeri oli nimittäin kortilla. Eräs ikätoverini muistelee saaneensa kerran joululahjaksi appelsiinin. Ne ja etenkin banaanit olivat kallista tuontitavaraa. Veljeni istui portailla ja mutusteli herkkuaan, näkkileipää. Ilman voita tai margariina.

Saimme haitallisia vaikutteita elokuvista, mutta ei mieleemme tullut vertailla. Useimmat elokuvat olivat ulkomailta. Kukaan meistä lapsista ei ollut koskaan nähnyt ulkomaalaista. Tosin igtse olin ollut kuorma-auton kyydissän Vöyrillä, jonna mentiin Härmän Bastubackan kautta. Siellä ei puhuttu ollenkaan suomea!

Olin edellispäivänä katsellut valokuvia ja tullut siihen tulokseen, että minulla on niitä aivan liian paljon. Itse otettuja tai omin käsin skannattuja kuvia on tietokoneessa 273 gigatavua. Valitettavasti mukana on suhteellisen vähän tilannekuvia. On jotain pientä: enot pelaamassa pingpongia. Peli saattoi jäädä kesken, kun ainoa käytettävissä ollut pallo särkyi. Niinkin saattoi käydä, vaikka pallo oli aitoa guttaperkaa. Myös lentopalloa lyätiin, mutta jalkapalloa en muista edes nähneeni lapsena. Meillä päin pesäpallo oli oma laji, mutta kotikuntani oli takapajuinen. Ei ollut joukkuetta sarjassa, jossa Vimpeli ja Nurmo pitivät ahtaalla kaupunkijoukkueita.

Salamavalolamppuja ei yksityisillä harrastajilla ollut. Isäni, joka oli kuvaajana sala-ammattilainen, oli hankkinut sellaisia käyttöönsä joskus 50-luvun lopulla, jolloin saatiin hiukan kuvia myös kodin sisätiloista. Äidinisä oli jo ennen sotia ottanut oikein hyviä kuvia magnesiumia käyttäen sisätiloissa, ja lapsistaan ulkona auringossa. Kaikilla lapsilla oli samanlaiset vaatteet, koska naapuri oli isoäidin ystävä ja hyvä ompelija. Meillä oli myös kangaskauppa. Jos kangasta jäi yli, lopuista tehtiin lapsille vaatteet.

Äidinisälläni oli samanaikaisesti yksitoista eri ammattia. Kelloseppämestarin diplomi oli kehyksissä seinällä, mutta esimerkiksi rakennusmestarina hän oli itseoppinut. Tosin hän oli opetellut 1916 ja 1917 Helsingin seudun patterityömailla betonityöt sen verran hyvin, että ansaitsi rahat Pohjanmaalle muuttoon laudoittamalla ja raudoittamalla Äetsän padon Kokemäenjoessa, ja valvoi tietysti valun. Muurarin, rapparin ja maalarin työt sujuivat ammattitaitoisesti.

Hänellä oli pyhäpuvussakin povitaskussa rautalankaa ja linjapihdit, koska auto kuitenkin hajosi jopka matkalla vähintään kerran. Ensimmäisen autonsa hän oli ostanut 1926 ja saanut auton ajamisen opetuksen myyjältä, joka oli ajanut kerran Tampereen keskustorin ympäri. Servoletin lattiassa oli jännittäviä polkimia ja lusikka (kaasupoljin). Me lapset yllytime huutamalla: lusikka pohjaan.

Sähkö- ja putkityöt, jotka isoisä valvoi ennen sotia rakennuttamaansa kiinteistöön, olivat varmaan tuonkin ajan säädösten mukaan laittomia, mutta tulos oli toimiva. Elokuvateatterin konehuoneen portaissa oli hevosen kokoinen generaattori, ja tasasuuntaajat vilkkuivat ja vastukset hohtivat punaisina. 

Talossa oli keskuslämmitys. Kattilasta lähtevät lämpöputket olivat kipsillä käsitellyllä sideharsolla eristettyjä, ja metallitöitä varten kellarissa oli iso sorvi, pylväsporakone ja smirgeli. Toisessa kellarin tilassa oli höyläpenkki, jonka ääressä isoisä askarteli vielä vanhana soutuveneitä.

Politiikkaan isoisä ei osallistunut eikä harrastanut taidetta. Paitsi joskus lukiolaisena silmäilin hänen tekemiään tilinpäätöksiä ja tilityksiä. Olivat ne taiteellisia, kun vertasin niitä tilinpäätöksiin. Veroja ei teitääkseni paljon maksettu. Isäni oli verlautakunnan puheenohtaja, ja ainakin kunnallisverotus i taksoitus hoidettiin lain sallimin tavoin arvio- tai harkintaverotuksena. Naapurin kutomossa oli 600 työntekijää, mutta omistaja ilmoitti vuosituloksi 100 markkaa.

Ei niitä taloja ole enää olemassa. Töölön kahviladsa mieleeni apalsin vanha kasku. Mielestään merkittävä mies. siis sellainen kuinminä, palasi 60 vuoden jälkeen kotiseudulleen kohottuaan arvossa asemassa, oikein lierihattu päässä ja salkku kädessä. Jostain pusikosta rautatieaseman lähellä ryömi kuin ryömikin muinainen koulukaveri, joka sanoi että terve, Jukka, oletko matkoille lähdössä? Ettet vain ihan Seinäjoelle? - Luulen että jos nyt kävelisin sen kylän raittia, eksyisin enkä tuntisi ainuttakan vastaantulijaa eivätkä nämä minua.

Pakko

Viisaudelle olen vihainen. Sitä voi soveltaa melkein aina ja kaikkeen. Samanlaista on kyynisyys.

Vähäistä viisautta todistaa lause “enemmistö päättää”. Näin tietenkin on esimerkiksi henkilövaalissa. Näin ei ole aina.

Vähemmistön suoja on syytä muistaa. Esimerkiksi osakeyhtiölaissa on selvä ja jyrkkä kielto. Enemmistö ei saa hankkia itselleen selvästi epäoikeudenmukaista etua vähemmistön kustannuksella. 

Lainsäädännössä perustuslaki tarkoittaa käsitteenä etenkin sitä, ettei yksinkertainen enemmistö yleensä riitä. Enemmistö ei riitä. Siis 101 - 99 ei ole tarpeeksi, kuten tavallisessa laissa. On määräenemmistöjä ja on tilanteita, joissa ratkaisu on tehtävä kaksissa vaaleissa eli toinen vasta uusien eduskuntavaalien jälkeen.

Lisäksi on perusoikeudet ja ihmisoikeudet ja niiden ohella lainsäädännön ulkopuolelle jäävät asiat. Sitä asiaa ei mainita juuri missään, mutta eduskunta ei voi päättää, että kaikki kissat on tapettava. Tai jos voisi johonkin mielikuvitukselliseen hirmusairauteen vedoten, se ei voi päättää, että kaikki punatukkaiset tai ruskeasilmäiset ihmiset eivät saa ostaa kaupasta maitoa…

Kun Valkoisen talon klippi kuuluisasta sanaharkasta on nyt kaikkialla, sen voisi helposti ottaa talteen ja esittä oikeustieteen luennoilla. Rikosoikeudessa otsikkona olisi “kiristäminen”. Harvoin sitä sanaa nykyisin käytetään. Mielikuvissa se on sekoittunut tarinoihin kidnappauksista ja panttivangeista. Arkielämän elinkeinotoiminnassa ajatus sekoittuu rehellisen ja ylistettävän voiton tavoitteluun. Tekniikka kun sattuu olemaan sama.

‘Pakko’ johtaa oikeustoimen pätemättömyyteen. Tuo käsite, englanniksi “duress” ei ole tullut minua vastaan yli 50 vuoden lakimiehen toimintani aikana. Uskoin vähällä, että pakottaminen, vilppi ja kunnianvastainen ja arvoton menettely on osattava tentissä, mutta muuta käyttöä niillä ei ole. Oli myös tiedettävä, että vaatijalle kielteisiin seuraamuksiin saattaa johtaa vain jollain oikeudettomalla seurauksella uhkaaminen. “Ellet maksa, kerron poliisille” ei ole sitä. Saa poliisille kertoa. Täytyykin.

Kun kysymyksessä on niin sanottu koplaaminen, asia on mutkikkaampi. Suomessa on tuomittu rangaistukseen ministeri, joka myöntyi ministerinä eräisiin järjestelyihin, kunhan pankki järjestelee samalla velkoja, joita hänellä oli yksityishenklönä. Hm. Ellette allekirjoita mineraalisopimusta, me lähdemme. Ja seuraavina päivinä nähtiin, että kysymyksessä ei ollut vihjaus, vaan uhkaus. Ei aseita, ei apua, nyt kuullun mukaan myös sotaa paenneet ukrainalaiset maata pois.

Tiedän tuomarin, joka oli ilmaissut aika suoraan, että auskultoivalle neidille järjestyisi käräjäpäiviä, jos ensin käytäisiin saman peiton alla. 

Kukaan ei tunne enää termiä “shikaani” eli kiusamielinen oikeudenkäyttö, joka lienee peräisin Ranskan Code Napoleonin “l’abus de droit” -käsitteestä, oikeuden väärinkäyttö.

Siviilioikeudessa tilanne ei ole aivan näin lohduton. Saksalaistyyppinen jyrkkyys helpottui yli puoli vuosisataa sitten. Ruotsista käsin meillekin alkoi levitä “reaaliharkinta”, joka tarkoittaa muun muassa sopijaosapuolten suuresti toisistaan poikkeavaa asemaa. 

Muutan vielä “reaaliharkinnan” merkitystä. Minulla on käsitys Trumpista ja hänen joukostaan, eikä se ole myönteinen. Tätä kirjoittaessani en ymmärrä, mitä toinen puoli USA:ta ajattelee, siis se puoli, joka ei äänestänyt häntä.

Keksin vain yhden loogisen vastauksen. Jos Putin tietää, ettei Venäjä voita, heillä on siellä välineet tuhota kaikki uhkaajansa, ja itsensä.  Sellaisen estämiseen ei liene keinoa. Eikä estäjää.

Epäkunnioitus

Valkoisen talon nukketeatteriesitystä katsoessa jäi miettimään, missä ovat nukettajat. Mr. varapresidentti toimii ehkä vieterillä. Mr. presidentti on amerikkalaisten vanhastaan rakastama roolihenkilö, koulukiusaajan perikuva.

Ja nyt kun Eurooppa etsii itseään ja suree Ukrainaa, Englanti jossa pallo on ollut pahasti hukassa ties kuinka monta vuotta, tekee maalin. Zelensky tapaa tänään kuninkaan ja kaikki oppivat pääministeri Starmerin nimen minuutissa. 

Se on perusteltu mielipide, että kuningashuoneet ovat kummallinen jäänne menneisyyden ajoilta. Näin ei taida olla. Tässä tapauksessa tieto tuosta tapaamisesta ohitti sen, mitä Piilaaksolla on tarjota. Eurooppa on ryhmittynyt Englannin johdolla, ja Yhdysvaltojen päällikkö joutuu kyselemään jodia ja sideharsoa jalkaansa, johon hän ampui itseään.

Poliitikoilla ja samoin kirjailijoilla on mielenkiintoinen taipumus munata itsensä viimeisinä töinään tässä maailmasssa. USA:n tapauksessa mielessä on kyllä jatkuvasti ollut, että historiasta tunnemme tai tiedämme noin 38 korkeakulttuuria, ja suurin osa niistä on pudonnut täysin yllättäen, kuin hattu naulasta, paitsi Saksan teknillisen-sotilaallinen suuruus, joka kaatui kuin lankkuaita 12.11.1918, muun muassa Svinhufvudin ja Paasikiven suureksi suruksi.

Eli onko niin, että US saavutti vanhuutensa varhain?

Nykyinen Stanfordin historian professori Fukyama julisti ajatuksensa ”historian lopusta” teoksessaan Historian loppu ja viimeinen ihminen (1992). Hänen mukaansa kaikki inhimillisen historian kannalta merkittävä on jo tehty ja ihmiskunnan historian kehitys ideologioiden välisenä taisteluna on suurelta osin päättynyt liberaalin demokratian voittoon. Hänen ajatuksiinsa vaikuttivat erityisesti kylmän sodan päättyminen ja Berliinin muurin kaatuminen vuonna 1989.

Ajatus sai suurta suosiota. Myös ajatollah Khomeini oli kuollut, ja Saddam Husseinista tehtäisiin kohta selvä. Sellaista henkilöä kuin Deng Xiaoping tuskin mainittiin, eikä sellaista kuin Xi Jingping osattu odottaa. 

Suomessa näitä vanhuuden möhlääjiä olivat Svinhufvud, joka harhaili vielä Stalingradin jälkeen Saksassa kyselemässä Saksalta apua, Mannerheim, Paasikivi ja Kekkonen. Ensin mainittu valitti huonoa oloaan ja pahaa mieltä. Paasikivi meni vaaleissa mustana hevosena Kekkosta vastaan 1956 ja hävisi. Komean uran nolo loppu oli Tannerin ympärillä pyörinyt Honka-liitto, jolla oli tarkoitus kaataa Kekkonen. Honkaa oli jo hovioikeuspiireisä pidetty pilkkkuja pyydystävänä pölvästinä. Ja Kekkonen arvioi olevansa takuumies idän politiikassa, mutta osoittautui painolastiksi.

Mielenkiintoisesti Paasikivi kävi Kuloaaressa keskusteluja K.J.Ståhlbergin kanssa vaarallisina vuosina, etenkin 1947-1948, mutta ei Mannerheimin. 

Kyllä seniili seniilin tuntee; olen vanhempi kuin Mr. presidentti, joka taas vaati “diiliä”. Kun hän näyttää tarkoittavan sanalla “sopimusta”, sopimusoikeuskin näyttää jääneen häneltä väliin. Suosittelisin esimerkiksi Furmstone - Fifootia (16. painos) tai Zimmermanin vain tuhatsivuista teosta velvoitteen merkityksestä Rooman, Ranskan ja englantilaisen oikeuden alueilla.

Vaikka termi on hyvä korttipelissä, se ei sovi lainkaan kansainvälisiin järjestelyihin, koska niissä ei ole täytäntöönpanon pakkokeinoja. Kansallisesti jobbari voi vaatia kauppahinnan oikeudessa ja ulosotossa, mutta ei oe olemassa sellaista kaupunginvoutia, joka ulosmittaisi Panaman kanavan tai Gönlannin.

Suomessa Ryti herätti pahaa verta toteamalla aivan oikein, ettei valtio ollut korvausvelvollinen Karjalaan jääneistä kiinteistöstä. Tosin eräistä kiinteistöistä sai todella pienen määrän kultareunaisia valtion obligaatioita.

Kuuluisia diilin tekijöitä oli Molotovin ja Ribbentropin ohella N. Chamberlain, joka Münchenin tapaamisesta 1939 palattuaan heilutti miehekkäästi sateenvarjoaan ja huudahti: rauha meidän ajallemme.

Vahvemman oikeuteen vetoavilta valtiomiehiltä vois kysyä, missä ovat nyt mammutit, luolakarhut ja sapelihammastiikerit.