Maanpetos… Puhe ei ollut vakoilusta, vaikka se on tuon säännöksen otsikko. Katso rikoslaki 12 luku 7 §. Asemansa tai tehtävänsä vuoksi tietoon saadun seikan ilmaiseminen maan turvallisuutta vaarantavalla tavalla on maanpetosrikos. Ei siis sellaisen tiedon hankkiminen, vaan tiedon kertominen taholle, jolla ei ole oikeutta sen saamiseen. Sellainen tieto on muun muassa, onko itärajamme takana juuri nyt jotain vaarallista. Tuollaista tietoa armeija hankkii ja jakaa muutamille harvoille.
Puhe ei ollut Mökö eikä Luru Kiljusesta, vaikka Jalmari Finne oli ahkera tiedustelumies.
Nämä kirjoitukseni säilyvät aika hyvin, ja jo nyt hakuruudusta löytää asian tai henkilön. Sitä ei löydä vielä, mutta tämän jälkeen kyllä, että tapasin Tapio Kaitaharjun pari kertaa ja luin joitakin hänen kirjojaan. Olen pohjaltani mystikko ja säälin ihmistä, joka ei ole saanut happea Einsteinin lauseesta “Kauneinta mitä voimme kokea on salaperäinen. Se on kaiken taiteen ja tieteen lähde. Joka ei tunne tuota, on kuin kuollut, silmät suljettuina.”
Kaitaharju oli erittäin sympaattinen ihminen ja hänen kirjansa, jotka olivat mielestäni täyttä pötyä, loivat miellyttävän ilmapiirin.
Kälyni Inki - siis tämä Proustin suomentaja - tunsi tyttövuosistaan asti vetoa hullutuksiin, ja Kaitaharjua hän piti profeettana. Hänen myöhempi miesystävänsä A-kauppias, oikeastaan juutalainen Maurice T., joka oli teini-ikäisenä auttanut kymmeniä muita juutalaisia Pyreneiden yli turvaan, oli hyvin vakuuttunut steinerilainen ja mystikko. Kun tapasin heidät viimeisen kerran yhdessä elossa Pariisissa, asuntoon tuli vanhoja miehiä supisemaan heidän kanssaan salatuista asioista.
Kun Inki oli kuollut, suuresta krematoriosta (Pêre-Lachaise) menivät arkun lähtiessä liikkeelle sähköt. Henkilökunta väitti tilaisuuden jälkeen, että se oli tieteellisesti mahdotonta. Maurice sanoi, että näin oli sovittu. Tyttäreni muuten oli paikalla.
Einsteinin lause on Carlo Rovellin uudesta kirjasta “Valkoiset aukot”. Luen sitä juuri samalla tavalla kuin kälyni teosofiaa kivahtaen, ettei tätä pidäkään yrittää ymmärtää. Samassa huoneessa saattoi istua Herra Kukkanen (P. Fleury), joka luki Genetteä tai Deleuxea tai jopa Althusseria, eikä ymmärtänyt niistä mitään. Huomasin sen kyllä keskusteluissa. Hän oli ammatiltaan lehtori ja hänellä oli arvosana filosofiasta hyvästä yliopistosta.
Rovelli on ansioitunut fyysikko, joka on mukana “painovoimasilmukka”-ryhmässä, ja on vakavasti otettu akateeminen tutkija ja lisäksi aivan erinomainen kirjoittaja. Mutta asiat, kuten ajan (aika-avaruuden) suunta suujnattomassa painovoimakentässä, eivät tule koskaan olemaan todistettavissa eivätkä ne ole ymmärrettäviä. Niitä voi kuitella yhtä vähän kuin kventtidynamiikkaa, joka kaatuu kaikilla jo yli neljäulotteiseeen vektoriavaruuteen, jota kuaan ei pysty kuvittelemaan. Paitsi ehkä taiteilija Albrecht Dürer, jonka “Melankoliaan” Rovelli viittaa.
Lähetin Topparin Jussille tiedoston skannaamastani runokansiosta, jota naputtelin 16- ja 17-vuotiaana hiljan saamallani kirjoituskoneessa. Olin niin iloinen siitä, että hän on hengissä, toisin kuin Isosompin Sakari, joka kuoli hiljan.
Olimme kokeneet nuorina miehinä hyvyyttä, joka huokui öisin suosta Haukkavuoreksi sanomassamme yöretkipaikassa Kakkurin nevan lähellä Kauhavalla. Hyvyydellä en tarkoita hyviä tekoja, vaan tunnetta, että on hyvyyden kietoma. Jussi sanoi voivansa hyvin kuvitella, että minä istuin uppoutuneena runoihin samaan aikaan kun hän rasvasi autoja Nurmen korjaamolla Lauttamuksessa. Hän lienee huomannut, että tavoitin tuon saman tunteen ja julkaisin siitä runoja 1980-luvulla Savossa, Possulassa.
Suomensin partiopoikajoukkomme tunnukseksi Wallace Stevensin runon. Kirjoitin sen polveani vasten kuistilla siinä, missä on graniitissa kvartsijuomu.
Siinä se oli, sana sanalta,
runo joka otti vuoren paikan.
Hän hengitti sen happea
jo kirja käännettynä pölyiselle pöydälle.
Se toi mieleen miten hän oli tarvinnut
paikan, johon mennä omaan suuntaansa;
miten hän oli järjestänyt männyt,
siirtänyt kallioita, hakenut tien pilvistä,
jotta näkymä olisi se oikea
ja hän tuntemattoman täysi:
määrätty kallio ja hänen epämääräisyytensä
löytäisi lopulta maiseman, johon he olivat tulleet,
jossa hän lepäisi ja meren nähden,
tuntisi ainoan ja yksinäisen kotinsa.
