Blogiani seuraava huomaa lievää katkelmallisuutta. Lukija myös tietää, etten esittele tässä yksityisiä asioita, paitsi muistoiksi muuttuneita.
Keskeisenä loma-aikana järjestelyt oli otettava uuteen tarkasteluun. Tietty musiikki, jota joku on joskus sanonut makaaberiksi kotona kuunneltavaksi, on soinut jatkuvasti. Verdin Requiem sisältää myös hyvin äänekkäitä jaksoja, kuten “Dies irae”. Siksi se soveltuu kotona yksin olevalle. Ja vaikka tämä on pieni taloryhmä, minulla ei siis ole yhteistä seinää naapureiden kanssa. Koska olen pikkumainen juristi, väistän sanaa “omakotitalo”. Tämä on asunto-osakeyhtiö.
Koska olen vanha, muistelen juuri äskettäin kuolleita ja myös menneisyyden ihmisiä. Mieleen nousee onnellisia kuvia. Väistän tämän viikon ja kuukauden asiat, mutta palautan mieleen kelometsän Luirojärven lähellä 1950-luvulla. Isäni oli siitä erikoinen, ettei hän juurikaan käyttänyt voimasanoja. Nyt hän sanoi kolme kertaa peräkkäin, että jumalauta. Minullakin, joka olin aivan keskenkasvuinen, oli sellainen tunne, että tähän voisi jäädä lopuksi ikäänsä.
Myöhemmin luin isän kirjasta, että ensimmäisen kerran nähtynä Lumikuru ylhäältä Sokostin suunnasta tullessa ol aiheuttanut saman tunteen. Tällaista ei voi olla olemassa. Mutta oli vain. Jossain mitassa on edelleen, tälläkin hetkellä. Kuulemma.
Kuuntelin puheita ja olen löytänyt mustelmia. Tiedän, että Karjalassa, rakkaassa entisessä Karjalassa oli ihanaa, mutta kuulemani ja lukemani välittää sellaista tietoa, että elämä esimerkiksi isoisäni kotona Pietarin lähellä ja sitten 20-luvun lopulla Viipurin esikaupungissa oli harvinaisen pirullista, ankeaa ja rumaa.
Otin valokuva Ukko-Kolin laelta vuosikymmeniä sitten. Käytin sitä kuvaa tietokoneeni näytön taustakuvana hyvin kauan. Minulle siinä oli koko Karelianismi eli puoli-uskonnollinen parempi maailma.
Nyt taustakuvana eli joka päivä silmissäni on vahingossa erittäin hyvin onnistunut Petäjäveden kirkko. Toisin sanoen hieno ihmisen käden jälki eli tässä tapauksessa veistetyt hirret ja kattopaanut on silmissäni jopa hienompi kuin kirveen käymätön metsä.
Sitten on pari kiveä, joissa kukaan muu ei taida nähdä mitään erikoista.
Yhden nostin kerran runokokoelmani nimeen, koska sepitin sille “elämäntarinan”. Se on Kiertävä kivi. Väitin sen uineen. Ei siitä ole kuin tuokio, kun sillä seudulla oli Säämingin jääjärvi. Mutta jääkauden vielä muristen väistyessä tuossa seudulla, johon sitten asettui esi-isiäni, oli hakattu hengiltä viimeiset mammutit ja siirryttiin suosimaan peuranlihaa ja tietenkin lohta, jota lienee ollut todella paljon.
Kivet ne ovat matkailijoita. Pohjoisen Suomen peruskallio on ollut kerran maapallolla niillä main, missä on nyt Uusi Seelanti. Mannerlaatat repeytyivt ja liikkuivat. Lauraasia, Gondwana, välissä Thetis-meri. Kuten santtu, siitä on aikaa.
Oman elinaikani alussa tutkijoissa oli vielä jokn joukko, jolle ajatus mannerlaatoista ja niiden liikkumisesta oli aivan vieras.
Ja toinen kivi on tässä lähellä, mutta en ole siltikään käynyt muutamaan vuoteen katsomassa sitä. Polulla kuuluu olevan juurakoita ja tuulen maahan sortamaa puuta. Ajatus kiipeilemisestä ei houkuttele. Se kivi on vähän yli metrin korkuinen ja halki. Sen vieressä sammal on niin ohutta, että maapallo näkyy. Siis maapallon pinta.
Voi olla, että tässä on mukana perinnöllistä ja opittua. Kun aloimme 1940-luvulla viipyillä kesäkaudella hyvin kaukana kotoa eli Evjärvellä (52 kilometriä), isoisäni antoi järvestä nouseville kiville nimiä. Lähinnä paikkaamme oli Lääppä vähän tuonnempana Kaija ja Maija ja Mustalainen. Kylän nimi muuten on Kniivilä ja naapurikylä on Ina. Vähän tuntuvat Suomen kolme äidinkieltä, suomi, ruotsi ja Saame lyövän kättä.
Ei silti, oman sukuni ja lähisukuni jäseniä katsoessa, etenki naisia, ajaudun aina rasismiin. Nämä usein ruskeasilmäiset ihmiset, joilla on komea, musta tukka ja usein korostuneet poskipäät, ovat kovin eri näköisiä kuin mielikuvien pohjalaiset. Jopa säilyneestä valokuvasta päätellen talollknen Antti Isotalo Härmän Voltista muistutti näyttelijä Tauno Paloa sekä olemukseltaan että väritykseltään. Kyröjoen varressa asui tuhat viisisataa vuotta sitten kansaa, jonka perua on kyllä tiedä.
Ja Suomessa muuten o helppo tehdä hätäisiä johtopäätöksiä. Tauno Palo ja Tapio Rautavaara olivat jotenkin samaa tyyppiä kuin Mannerheim. Molemmilla mainituilla oli paikallisesta varuskunnasta tullutta aitovenäläistäverta.
Tauno Palo: https://www.geni.com/people/Tauno-Palo/6000000006762536982
VastaaPoistaTapio Rautavaara: https://www.geni.com/people/Tapio-Rautavaara/6000000059660962860
En tuosta löytänyt Tapsalta venäläistä sukujuurta. Löytääkö joku muu?
PoistaTartun nyt tuohon kmusiikinkuunteluun kotona. Itsellä on harmi kyllä 1 seinänaapuri. Joten ostin tunnetun merkin parikymmentä vuotta kehutut kuulokkeet tosin vain langalliset .mutta äänimaailma on kuin konserttisalin eturivissä keskellä. 300€ maksoivat. Merkki S........r.
VastaaPoistaKymmenen v. nuorempana ihmettelen kuinka äidin vanhemmat on syntynyt 1889. Ahkerille ja taitaville pientilallisille. Muuttivat lapset sitten Helsinkiin paremmille tienesteille. Kyllä tässä itsekin tuntee olonsa vanhaksi välillä, vaikka ei ihan vielä.
Maastossa liikkuessa jatkuvasti huomioni kiinnittyy siihen että siirtolohkareiden alla ei ole mitään, erityisesti Lapissa, vaan puhdas maaperä jääkauden ajalta. Jopa niinkin saattaa käydä että siellä kulkiessa havaitsee ison kiven ja sen päällä pienen kiven. Kun sitä varovasti nostaa, havaitsee että sen alus on aivan puhdas, ympärillä sammalta tai jäkälää ja itse kivi on alapuolelta jäkälästä vapaa. Kukaan ei luultavasti ole siihen koskenut missään vaiheessa sen jälkeen kun jäät ovat sen siihen pukanneet.
VastaaPoistaEräs kiinnostava seikka on luolat joita harvakseltaan esiintyy. Joitakin on selvästi käytetty tilapäisinä asumuksina ja sääsuojina. Joskus olen löytänyt kaivamisen jälkiä ja perältä löytyykin pieni kvartsikaivos.
Myös kultaan viittaavia oheiskivilajeja löytyy tietyiltä paikoilta mutta sijainteja en kerro koska voitte arvata mitä siitä seuraisi. Lappi on arvokkaampi sellaisena kuin se on, ilman kaivoksia. Nykytekniikka ja menettelyt ovat vielä niin tuhoisia että niitä ei voi hyväksyä. On parempi että arvokkaat mineraalit pysyvät maan alla kunnes ne osataan ottaa ympäristöä tuhoamatta.
Olenkin lähdössä parin viikon päästä Lappiin, joten täytyypä tarkistaa tuo kivijuttu. Muutenkin kun katselen kiviä siinä missä moni muu kasveja.
PoistaMutta kyllä silmään sattuvat pahasti ne tunturien kupeisiin raavitut moottorikelkka- yms väylät, mitä lienevätkään. Miten tässä nipotuksen mallimaassa onkin annettu lupa tehdä sellaisia?
Jo vain silmään sattuupi.
PoistaOlen juuri lähdössä oikeaan ilmansuuntaan. Aina kannattaa käydä siellä. Tulevaisuus Lapille näyttää hiukan huonolta. Tunturit ovat alkaneet metsittyä ja pian ei huipulta näe juuri minnekään. Luonto muuttuu mäntyrajan siirtyessä.
On tärkeää metsittää tunturit vaikka väkisin, koska muuten ilmastonmuutos lopettaa kaiken elämän myös Lapissa. Hiilensodonta kuntoon.
Poista"Meidän on tehtävä kaikkemme!" (G. Thunberg & co)
Okay sanoi jo koko Puulaakso.
PoistaSilti on toiveissani etten joudu puujalkasorvitehtaalle työhönperehdyttäjäksi.
”... Pohjoisen Suomen peruskallio on ollut kerran maapallolla niillä main, missä on nyt Uusi Seelanti …”
VastaaPoistaJa koulussa meille opetettiin, että jääkausi on hionut peruskalliosta pois seitsemän metrin verran kalliota. En uskonut. Ei kovasta kivestä jää ole saanut otetta, ei mitenkään; näin arvelin.
Sitten kuulin, menin ja näin, että se pohjoisen valkian kallion kupeessa oleva Kaarle Kustaan kaivos oli kaivettu kangella ja lapiolla. Ja että se tämä kallio oli vielä sitä samaa tropiikin ilmanalan haprastamaa keltaista kuraa. Sitä, joka oli kiertänyt Uuden Seelannin kautta, ja jota jääkausi oli ei ollut raastanut.
Siihen tantereelle oli matkailijan hyvä istahtaa ja nostaa hattua matkailijalle, kumppanille.
Äitini on Karjalan evakko ihan rajan pinnasta, Terijoelta hieman pohjoiseen. Kannaslainen selkäytimiään myöten. En kuitenkaan uskalla tehdä dna-testiä sillä pelkään ettei geeneistäni paljastuisikaan venäläisverta pisaraakaan. Sitä voisi vähän olla mielellään.
VastaaPoistaNyt on kyllä unohtumaan päin, aikojen painosta, että me itäsuomalaiset jotka olemme eniten Venäjästä kärsineet, ja paljon, ja liikaa, olemme kuitenkin tulleet heidän kanssaan myös parhaiten toimeen ja vähiten fobioineet ja eniten anteeksiantaneet. Pohjalaisethan eivät vieläkään ole unohtaneet isovihaa.
Kannasta, Karjalaa jne. muuten ei enää mitenkään voi saada takaisin. Se oli ne ihmiset ja kulttuuri. Ja sitä ei enää ole. Se ei ollut se maasto ja topografia.
Kun Putin-roisto kukistuu, pelkään että tästä maasta nousee uponneen Atlantiksen hamuajia. Venäjän kanssa toimeentulijoiksi heistä ei ole. Niin kuin karjalaisista olisi ollut.
Lueskelen parhaillaan Rene Nybergin Venäjä-esseitä ja monenlaista on tapahtunut näilläkin nurkilla parinkin tuhannen vuoden kuluessa. Joukot ja kansat ovat kulkeneet sinne ja tänne, sotineet ja käyneet kauppaa, voittaneet ja hävinneet.
PoistaEikä historian kulku suinkaan ole pysähtynyt, kun taas huomaamme.
Kiitos, lukijat ovat odottaneet jotakin Lapista.
VastaaPoistaVanhuuteen kätkeytyminen tekee vaikutuksen. Vaikka olisi nuori kuin elämän ikuinen virta ja katsoisi sisään ja ulos ensi kertaa avautuvin silmin. Ikivihreyttä ei huomaa jos ei ole näkevinään, vai näkeekö vaikka ei sano näkevänsä. Ei ihme, onhan tutkintovaatimuksissa Inferno vaan ei Purgatorio saati Paradisoa.
VastaaPoistaMinkä tutkinnon?
PoistaKyllä meillä ainakin (yleinen kirjallisuustiede) mukana olivat sekä Kiirastuli että Paratiisikin - viimeksimainittua ei vaan kukaan tainnut enää jaksaa lukea. Vähän sama homma Goethen Faustin kanssa: loppu on sangen löperö.
Uusi näkökulma, että komean Purgatorion laatu ja taso olisivat makuasioita. Mutta voihan olla, että kaikki eivät ymmärrä valoja ja heidän puhettaan. Niinhän siinä enkeleitä nimitetään.
PoistaTehtyään hyvät muistiinpanot muistaa vilkaisemattakaan niihin.
VastaaPoistaJos haluat kaikki iät samalla kertaa, valitse vanhuus.
VastaaPoistaLapsena isot kivet olivat tärkeitä, rannassa se, jolla maattiin uinnin jälkeen hampaat kalisten ja metsässä se laakea, keskeltä haljennut, jolla leikittiin kotia koulusta tullessa, oli kaksi huonettakin. Mökkisaarella Pernajan saaristossa oli ja on pitkällä hiekkarannalla valtava siirtolohkare ja kymmeniä, jos ei satoja pienempiä. Sinne voi mennä piknikille, on hyviä pöytiä, mutta uiminen on vaikeampaa, kun niitä kiviä on vedessäkin.
VastaaPoistaJoissakin paikoin meri on hionut pieniä kiviä kallion juureen kokonaisen rannallisen . Niitä on ikkunalaudalla muistona kesäretkistä vuosikymmenien takaa.
Kansan mielikuvitusta suuret yksittäiset siirtolohkareet ovat kiehtoneet. "Killi kirkkoa tekee, Nalli nauloja takoo, rahaisessa Raisiossa," lauloi jättiläisäiti lapselleen tarun mukaan. Kirkontekijät suuttuivat kirkkoherraan ja aikoivat paiskata ison kiven kirkon päälle mutta heittivätkin sen sitten Ruissaloon.
Hämmästyttää, että Tauno Palo kävi vain neljä luokkaa kansakoulua, Tapio Rautavaara kaksi vuotta kauemmin ja olisi halunnut jatkaa, mutta ei ollut varoja. Hän luki kuitenkin paljon, kirjastosta mm. Shakespearen näytelmät, ja soitti viulua kansankonservatoriossa. Karismaattisia tyyppejä molemmat.
Sattuneesta syystä Pernajan seutu on minulle hyvin tuttu ja läheinen. Maasto siellä on varsinainen kivikokoelma, Porvoosta Loviisaan asti, kaikkialla.
PoistaItäisessä Suomenlahdessa sanoivat 10 vuotta sitten meribiologit olevan isonkin talon kokoisia kiviä. Ja pienempiä riittää toiseenkin rantaan esim Paraisten Jurmossa.
PoistaAikoinaan tämä Italian pääministeri Silvio Berlusconi kun Suomen vierailullaan tuotiin katsomaan tuota Petäjäveden kirkkoa, niin... hän (muistini mukaan) oli sitä mieltä, että... "piti rämpiä johonkin metsän reunaan jossa minulle esiteltiin suurena nähtävyytenä rakennus joka meillä olisi jo aikaa sitten purettu" ... yms. Pyh!
VastaaPoistaNo, Italialla on pidempi "kulttuurihistoria" kuin Suomella, ei voi muuta kuin valittaa. Sitä paitsi Berlusconi oli charmikas hurmuri, 'punoi pauloihinsa' mm. sen aikaisen presidenttimmekin, ainakin omasta mielestään. - Ja tottahan se on, jos ihminen (= ison Saapasvaltion pääministeri) näin sanoo.
Mozart kuvaa Requiemissä osuvasti muodonmuutosta, johon osallistumme ja joka olemme. Brahms ja Verdi ehkä turhankin mahtipontisesti ja jopa teatraalisesti. Kuolema ei ole teatteria, vaikka elämä usein on. Sopii kysyä, mikä muu kuin muotorakenne meissä muuttuu. Luultavasti sanomakin, tai mahdollisuudet sanoa sanomaamme, ja tulla kuulluksi. Henki on enemmän kuin ruumis, musiikki enemmän kuin muunlaiset sanat. Mitä ei voi sanoa, on sanottava musiikitse. Kuuleehan sen Mozartissa, jonka Requiem on tarkka mutta ei järkyttävä ilmentymä elämän kokonaisuudesta. Kulttuurimme ja ymmärryksemme pohjalla on tieto elämästä ja avaruudesta musiikista. Elämä jatkuu juuri siinä. Tätä pohtii suurin kirjallisuus ja filosofia ajasta aikaan ja ajattomuuteen, joka avautuu
VastaaPoistaHaavikko esittelee yksityisiä asioita henkilönsä kautta.
VastaaPoistaKelometsä ja mustelmat osaavat sielumessuta spirituaalisesti jos sen oikein oivaltaa niinkuin korppi valkein siivin kuin pyy maailman loppuessa tuomiopäivän ratsastajille.
VastaaPoistaTästä assosiaatioketjusta puuttuu enää Arvo Ylppö.
PoistaEihän puutu...enään.
PoistaNuo kommentit jo lähestyvät logiikan keskeisiä ongelmia.
PoistaHei, tuollahan kävimme viimeksi silloin, kun Kärkistensalmesta mentiin lossilla yli. Hirsityö on esimerkillistä nykyisille honkarakentajillekin.
VastaaPoistaToissapäivänä Prisman käytävällä tervehdin entistä työtoveria, joka kertoi ostaneesa vanhan kattopaanun , kun katto uusittiin viimeksi. Paanuun on asennettu kellon koneisto ja se käy. Miehellä on risusavotta Petäjävedellä ja eläkkeelle jäänti syyskuun alussa. Onnen vuosia on tiedossa.
Huvimajan huopakatteen huolsi tänään Kunnaksen Ilkka