Korruptio

Merkittävä ennakko- ja esimerkkitapaus korruptiosta oli Kauko Juhantalon juttul Sen yhteydessä lentäväksi sanaksi muodostunut “koplaus” tapahtui siten, että Juhantalo ministerinä lupasi vaikeuksiin joutuneelle pankille valtion taloudellista tukea edellytyksellä, että tämä pankki antaa hänelle henkilökohtaista taloudellista tukea, koska hän oli vaikeuksissa velkojensa kanssa. Paikalla oli sivullinen henkilö eli todistaja.

Oikeuskansleri Jorma Aalto tutki tilanteen ja esitti kriittisiä huomautuksia ministeri Juhantalon menettelystä mutta arvioi, ettei syitä oikeudellisiin toimenpiteisiin ollut.

Tapaus vietiin tämän jälkeen eduskunnan oikeusasiamies Jacob Södermanin tutkittavaksi. Tämä katsoi saman aineiston nojalla, että rikos oli tapahtunut ja nosti syytteen valtakunnanoikeudessa.

Valtakunnanoikeus, jossa puheenjohtajana oli lain mukaisesti korkeimman oikeuden presidentti ja jäseninä muun muassa korkeimman hallinto-oieuden ja Helsingiin hovioikeuden presidentit, katsoi syytteen toteen näytetyksi ja tuomitsi Juhantalon vuodeksi ehdolliseen vankeuteen lahjuksen ehdottamisesta. Kaksi jäsentä olisi tuominnut lyhyemmän rangaistuksen mutta ehdottomana.

Juhantalo kieltäytyi eroamasta eikä puoluetoveri Esko Aho vaatinut sitä. Eduskunta äänesti asiasta, ja Juhantalo erotettiin eduskunnasta. Perustuslakivaliokunta tutki oikeuskanslerin menettelyn ja antoi oikeuskanslerille huomautuksen mutta ei pitänyt tarpeelllisena hänen panemistaan syytteeseen.

Wegeliusta avusti muistelmien kirjoittamisessa toimittaja Mauno Saari. Kirja on erittäin hyvä. Osaksi se johtuu siitä, että Wegelius piti päiväkirjaa ja merkitsi siihen myös työssään pankissa tapahtunutta. Tampellan edustaja toimi selvittelyasiassa sankarillisesti.

Kansa äänesti Juhantalon takaisin eduskuntaan seuraavissa vaaleissa, mutta sitä seuraavissa hän putosi.

Vaikka valtakunnanoikeus oli ratkaissut merkittävässä asemassa olleiden henkilöiden korruptiojuttuja aikaisemmin kahdesti - Salaputkijuttu ja Kätilöopiston juttu - arvioni mukaan tämä Juhantalon tapaus vaikutti pysyvästi asenteisiin.

Jos joku ihmettelee, miksi kirjoitan vanhasta ministerijutusta nyt kun päivän uutisena on “tavallinen” lahjontatapaus,vastaan arvoituksellisesti. Tunnen tuon jutun erittäin hyvin.

Korruptio on nin blogikirjoituksen tasolla demokratian toinen nimi. Tavallisesti valtuusto- tai eduskuntaehdokas lupaa tai vihjailee edistävänsä kalastelemiensa äänestäjien asiaa. Se on oikein. Joku lupaa edistää esimerkiksi sairaanhoitajien tai sairaiden vanhusten asiaa ja nämä äänestävät häntä. Alan mestari oli Raimo Ilaskivi, joka kävi puhumassa ja sai muun muassa Koskelan vanhainkodista käytännössä kaikki äänet. 

Ilaskivestä tulee mieleen Siemensin metrojuttu, joka oli Suomen oloissa harvinaisen iso ja kohdittain räikeä lahjontajuttu. Toisaalta olen itse ollut seuraamassa, miten Armas Puolimatka, Keskus-Sato ja Rakennuskunta Haka hankkivat rakennuslupia ravintola Palacessa. Helsingin kaupungin virkamiehille ei kelvannut Koskenkorva, joka oli maaseudulla tavallinen voiteluneste, vaan heille piti olla mustaa monopolia. Yksi kaupungin rakennustarkastajista halusi myös huoran, vaaleatukkaisen. Se oli 1960-lukua.

Samoihin aikoihin katselin notaarina, miten pari tyhmintä asianajajaa meni viemään hölskyvää joulutervehdystä Espoon laamanni Helmiselle ja tuli saman tien lahjoineen häntä koipien välissä takaisin. He eivät tienneet, että Helminen oli istunut Suomen hankalimman ja pahiten tulenaran juttukokonaisuuden, asekätkentäjutun. 

En ole nähnyt mihinkään painetun tietoa Helmisen virkaveljenä Turun hovioikeudessa toimineesta Olavi Hongasta. Honka oli jo ennen sotia aina valmis kannevirkaalina syyttämään kommunisteja tai sellaisiksi arveltuja myös ilman todisteita.

Ja kun joskus mainitaan Kekkosesta teloituskomennuskunnan jäsenenä vuonna 18, voisin luetella nimeltä joukon hovioikeudenneuvoksia ja pari tulevaa oikeusneuvosta, joila oli tavattoman kova hinku päästä jakelemaan kuolemanrangaaistuksia tuona samana vuonna. Kahdesta kollegat ylittäneestä armottomuudesta tunnetusta henkilöstä tuli korkean tuomioistuimen presidenttejä. Itse hankin itselleni melkoisia vaikeuksia lakimiestehtävissä kirjoittamalla vuonna 1989, että nuo Vapaussodan valtiorikostuomioistuinten tuomiot olivat lainvastaisia. Eivät ne teot mitään maanpetoksia olleet. Olin toisin sanoen samaa mieltä Jukka Kekkosen kanssa jo ennen kuin Jukka Kekkonen. 

Kun luin Erkki Aurejärven muistelman “Kovempaa peliä”, sain puuttuneen avaimen tuntemani henkilön psyykeen. Se tarina rangaistuksesta, jonka hän sai nuorena ryöstöntapaisesta kiristämisestä, on todella ikävä. Itse kirja on erittin tarpeellinen.