Kahdet kasvot

 

Riku Keski-Rauska näyttää tutkivan viime vuosikymmenien historiaa ja julkaisevan siitä. “Kasvonsa peittänyt mies” on tutkius Juha Vikatmaan elämästä ja kuolemasta. Valistunut lukija miettii, kuka Vikatmaa.

Historiamme sokea piste on jotain 1960-2000. Ainakin näennäisesti tunnemme paremmin Suomen ja suomalaisten vaiheita ajalta ennen sotia kuin sotien jälkeen.

Ilmiö voi liittyä lukemisen taantumiseen ja viihteellisen pintatiedon voittokulkuun.

Esiteltävä uutuuskirja osoittaa valitettavasti pahan tutkimusongelman, jota kirjoittaja ei oikeastaan edes sivua. Tiedot eivät asetu asiayhteyteen, koska asiayhteys on toistaiseksi tuntematon. Tällaisen huomautuksen voi esittää arvostelija, jolla on itsellään ainakin jossain määrin seulottua tietoa tuosta ajasta ja sen ihmisistä. Juha Vikatmaata en muuten tuntenut. Hänen väitöskirjansa (“Erehdyksestä”) katselin 1970. Se ei tuntunut aikakauden mitoinkaan erikoiselta. Ikätoverini (Raimo Lahti, Pekka Koskinen) hankkivat professorin pätevyyttä väitöksillä, jotka olivat hyvin laajoja ja sangen teknisiä.

Vikatmaa oli 1941 syntynyt ja 1974 itsemurhan tehnyt poliitikko ja juristi. Hän hätisteli poliitikkona puolueensa Kokoomuksen puheenjohtajan kantapäitä ja teki etenkin pankeissa toimivan vanhan johdon elämää vaikeaksi. Hän kuului Kokoomuksen niin sanottuihn remonttimiehiin ja vastusti erikoisesti Matt Virkkusta ja Tuure Junnilaa. Nykylukija tunnistaa Vikatmaan nuoremman kaverin Ilkka Kanervan, joka muuten näyttäisi peitelleen selvästi tietojaan ja muistikuviaan puhuessaan Keski-Rauskan kanssa.

Kokoomuksen oli todistettava hallituskelpoisuutensa hankkimalla Neuvostoliitossa luotettu nimi ja kannattamalla Kekkosta.

Nykylukijan on hyvä tietää, että Kekkosta ja veljellisiä suhteita Neuvostoliittoon vastusti 1970-luvulla neljänne tai viidennes äänestävistä suomalaisista.

Mutta Vikamaa siis kuoli ja ennen häntä oli kuollut sydänvikaa karismaattisempi Juha Rihtniemi, joten jäljelle jäi Harri Holkeri.

Hänet tapasin joitakin kertoja ja kuulin kilpailijoiden ja kannattajien arvioita miehestä. 

Vikatmaan tarina on aina ajankohtainen. Hänen kovakristilliset vanhempansa ajoivat linjaa, että aina on oltava paras, mutta sekään ei riitä. Tämä kaikki muuten tapahtui Rauman kaupungissa, jonka lukiosta kirjoitti ylioppilaaksi myös Vikatmaan vihollinen Raimo Ilaskivi. Paikkakunta on minulle tuttu ja olen sukuloinut siellä jatkuvasti. Jo lasteni isoäiti sisaruksineen kävi oppikoulunsa Raumalla, vaikka he olivat syntyperältään Kokemäen kovaa väkeä. Taisi muuten olla niin, että naapuritalon nimi oli Ryti. Ja eri syistä eri tavoin harrastamani liikemies A. Kordelin aloitti hyvin menestyneen ja äkillisesti venäläisen matruusin luotiin 1917 katkenneen elämäntyönsä juuri Raumalla.

Muuten - kun teimme elokuvaa tuosta aiheesta, jokseenkin huonoin tuloksin, käsikirjoittajaksi mukaan tunkenut P. Haavikko halusi nimittää Kordelinia Suomen suurimmaki keinottelijaksi. Tapansa mukaan Haavikko suhtautui hienotunteisesti tosiasioihin. Kordelin osti sekä kartanoita että tehtaita ja pani ne kannattamaan. Yksi osto oli Jokioinen ja Ferranian tehdas. Yksi oli Ihantalan rukoushuoneeksi mennyt pikkutila Viipurin lähellä. Emme liioin koskaan pohtineet, mahtoivatko venäläiset matruusit sittenkin olla oikealla asialla. Entä jos Kordelin todella rahoitti maahan aseita ja ammuksia, joista valkoisilla ei kohta alkaneessa sodassa ollut pahaa puutetta…

Kun luen etevän Vikatmaan armottomuudesta itseään kohtaan ja muistelen maakunnassa monin paikoin vallinnutta ilotonta kristillisyyttä, en osaa olla vetämättä yhtäläisyysmerkkiä. Armottomuus ja tietty kyltymättömyys omissa asioissa saattaa heijastua suhteeseen toisiin ihmisiin.

Kuuluisin Turun seudun ihmisvihaajista lienee edelleen Paavo Nurmi. Muistelen ihan lukeneeni jostain, ettei hän, 100 vuotta sitten Pariisissa juhlinut mestari, nauttinut niin paljon omaa voitostaan kuin siitä, että joku toinen hävisi… Nurmi oli vanhemmilla päivillään kyrkkyydestään ja pitkävihaisuudestaan maankuulu rakennusurakoitsija Helsingin seudulla.

Juristit pitäisi ehkä kieltää lailla. Ei se tärkein asia ole sääntöjen tunnollinen kirjaaminen ja korjaaminen. “Isä meidän” -rukouksessa pyydetään syntejä anteeksi “niin kuin mekin anname anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet”.