Luulin että karaoke on jokin karaten muoto. Isot pojat olivat aikoneet opetella toistensa paiskomista aikaan, jolloin tappelutaidon nimi kirjoitettiin ”jiu-jitsu”. Kerran näin lehdessä kuvan, jossa joku oli hypännyt ilmaan pyjama päällä. Minulla oli siihen aikaan niin pyykeissä haurastunet kuminauhat pyjamanhousuissa, etten olisi tohtinut yrittää vastaavaa.
Sitten kunnioitettava mutta kiero kollega kertoi äskeisellä Japanin matkallaan kokemaansa. Siellä mentiin joukolla taksiin, otettiin esiin se sellainen japanilainen kännykkä, J-phone, josta alkoi lykätä musiikkia, ja koko seurue repesi laulamaan jotain haikeaa ja hirveää, vaikkei kukan osannut. Siis laulaa.
Perille tultua kaikki napittivat suunsa ja asiat jatkuivat aasialaiseen tapaan pidättyvästi ja kohteliaasti. Mutta paluumatkalla laulu kaikui taas. Ja kaikki kuuluivat olleen selvin päin. Sitäkin ihmettelin, koska olin kuullut jostain, että japanilaisilla oli viehtymys riisiviinaan, joka kihahtaa päähän ihan kummasti.
Väittäisin vakiinnuttaneeni muut käsitykset julkisesta laulamisesta seuraavien vuosikymmenten aikana. Kun vietin kiertelevää hotellielämää, minulla oli tapana kiertää karaoke ja disko yhtä kaukaa, kun tulin yliopistolta tenttivastaukset salkussa. Vahinko ettei tullut edes kurkistetuksi ovelta, joten en edelleenkään tiedä, miltä se valmiin säestyksen päälle laulaminen oikeasti kuulostaa.
Kun ilmiö on ollut näinä aikoina enemmänkin esillä, ajatus on alkanut tuntua oikein hyvältä. Sillä ei ole paljon väliä, miltä se kuulostaa. Sillä on väliä, ett’ ihmiset haluavat laulaa ja kuunnella.
Oman kauhistukseni tausta raottui miettimällä. Minulle oli itselleni selvää jo kansakoulussa, että olen kuutosen laulaja. Hyvällä onnella saattoi heittää seitsikoksi. Mutta ne monien muistamat kansakoulun pakkolaulamiset – olin kuolla häpeästä eli oikeastaan myötähäpeästä, kun erästä Tapania seisotettiin korokkeella liitutaulun edessä tulipunaisena, kunnes häneltä tuli itku ja opettaja suuttui.
Itkemisestä muuten ei muistaakseni annettu jälki-istuntoa.
Se sama hirvittävä tunne tuli, kun nuorisoseuralla oli iskelmälaulukilpailut. Marttilan poika, jonka tunsin ja joka oli tunnettu moottoripyörästään, nousi yllättäen lavalle ja lauloi ”Sataman valot”, tai ainakin sinne päin. Olin kuolla häpeästä. Muistan kyllä, ettei se esitys aivan mahdoton ollut. Nuotti oli sinne päin ja ääni ammu-vainajan tapainen, vaikkei yhtä kumea. Kun toisille oli taputettu käsiä asianmukaisesti ja muutamalle ihan innostuneesti, tämä esitys sai tilaisuuden vetäjältä kaksi käden taputusta. Sen jälkeen kuuluttaja kiirehti kutsumaan lavalle seuraavan esiintyjän.
Iskelmälaulukilpailut, joita ainakin Toivo Kärki oli vetämässä, oli mainio kaupallinen oivallus. Tulos oli joskus paras mahdollinen. Eino Gröhnin ura alkoi tuollaisesta voitosta.
Arvaan että laulaminen on keino murtaa yksinäisyyttä ja tapa sanoa: kuulun teihin. Siksi se on pakollista kirkossa ja armeijassa. Ellei kirkossa laula tai edes selaile virsikirjaa hartaana, luullaan jumalankieltäjäksi. Saksassa lauletaan muutenkin paljon, mutta sieltä kai se pakkolaulu levisi meillekin. Vihaan edelleen laulua ”Muistoja Pohjolasta” eli rakkaana säilyy rinnassain, koska luonteeltaan kieroutunut luutnantti laulatti sitä aina ylämäessä, kun oli jo valmiiksi hengästynyt.
Kuullos pyhä vala, kallis Suomenmaa: sinuun koskea ei väkivalta saa! -oli se laulu, jota meille laulutaidottomille kansakoulussa laulatettiin. Olisiko se niin yksinkertainen ja jankkaava, että onnistui vaikka puhumalla?
VastaaPoistaMiltään niiltä koulun pakkolaulamisen vuosilta ei ole jäänyt kenenkään toisen suoritusta mieleen. Ei ole voinut jäädä, koska laulukokeessa pää oli aina täynnä oman suorituksen tuskailemista.
VastaaPoistaAinoa poikkeus on ärrävikainen Jaakko. Hän vetäisi värssyn, jonka sanat ja sävel olivat kaikille muille täysin oudot:
"Muorli se huokaa,
kun ei ole rluokaa,
ei edes mannakrlyynivelliä.". Ja siinä kaikki.
Opettaja suuttui ja vaati Jaakkoa laulamaan jonkun laulukirjan lauluista. Poika ei suostunut. Jotenkin siinä opettajan pasmat sekosivat ja hän tykkänään unohti laulattaa minut. Pidin Jaskan suoritusta urotekona.
Pakolliset yhteislaulut, siis Maamme-laulut, marssilaulut, snapsilaulut ja virsilaulut ovat helvetillisiä sille kolmelle-neljälle prosentille väestöstä, jolla on geneettinen amusia eli kyvyttömyys tuottaa säveliä ja rytmiä lähimainkaan kohdilleen. Eli vielä epämusikaalisempaa kuin Kemppisen kuutosen laulu. Itse kuulun niihin, ja ainoat sosiaalisen selviämisen tavat ovat, tilanteesta riippuen, olla kiusallisesti hiljaa tai sitten vain liikutella huuliaan. Nuo koulun lukukausittaiset kidutustilaisuudet eli laulunkokeet, kuten koko musiikin "opettaminen", olivat tietysti vielä oma karmiva lukunsa. Ikään kuin kyvyttömyys olisi voinut ajan kuluessa miksikään muuttua. Erilaiset väärät johtopäätökset ovat todellakin kaikille tilanteille yhteisiä.
VastaaPoistaTämäpä yllätys. Pidin itsestään selvänä, että musiikkia harrastava ja siitä usein ammattimaiselta kuulostavasti kirjoittava Professori osaisi laulaa paremmin kuin minä, joka en pysy nuotissa edes vahingossa. Sain siis ihan samanlaisia numeroita ja huippuna se yksi ainoa seiska, josta olin tyytyväisempi kuin jomman kympistä.
VastaaPoistaEn ole edes kovin kiinnostunut musiikista, mieluummin kuuntelen hiljaisuutta, ja joskus huvikseni renkutuksia, kuten Salomaan Hiskiä. No, joskus myös kauniita isänmaallisia tai muuten tunteellisia lauluja, kuten vaikkapa Narvan marssia.
Ehei, laulaminen ei ollenkaan ole keino murtaa yksinäisyyttä, vaan kun se onkin sydämestä tuleva pakahduttavan pakottava tarve ihan sinällään an sich. Laulaminen on sydämen ilo. Laulaessa tulee flow-tilaan. Bösewichter haben keine Lieder.
VastaaPoistaEhkä se yhteislaulaminen taksissa oli ja on, saken juonnin ohella, japanilaisten tapa rentoutua, päästellä pois liikoja höyryjä. Minulla on se käsitys, että kiinalaiset ja japaniaiset rakastavat karaokea ja kaikenlaisia pelejä ja arpajaisia.
VastaaPoistaJoskus 70-luvulla Englannissa osallistuin mieheni mukana jonkin konferenssin miesvaltaisiin päättäjäisiin, ja siellä oli iltaohjelmana myös jonkinlainen koomikkoshow, jota ei vielä taidettu kutsua stand-upiksi. Isäntä otti mukavan asennon tuolissaan, löysäsi solmiotaan ja sanoi: "Nyt rentoudutaan!" Jollain toisella kertaa taas kyseltiin yhtenään, "are you relaxed?" Ei suomalaisen sellaista tarvitse erikseen "suorittaa", meillähän on sauna eikä kai muutenkaan olla niin kireitä. Ehkä vähän ujoja joskus.
Minäkin osallistuin kerran laulukilpailuihin ja voitinkin sarjassani alle 15-vuotiaat, ehkä siksi, että lauloin jonkinlaisen taidelaulun, Väinö Hannikaisen L. Onervan sanoihin säveltämän "Marja-Liisan", olihan kyseessä kulttuurikilpailut. Ne muut lauloivat radiosta kuulemiaan iskelmiä. Tuli sitten täti Helsingistä käymään ja sanoi, no laulapas nyt, kun kuulemma osaat niin hyvin. Lopulta sitten lauloin viereisessä huoneessa, ovi vähän raollaan...
Arvoisa Blogisti, laulamisesta olen hyvin samanmielinen kanssanne. Kuiten itse osaan laulamista hienosti välttää, onni se on muille myös. Mutta jos osaa laulaa ja sitten vielä on todella mielenkiintoinen teksti, niin oksat pois. Mika ja Turkka Mali laulavat Vladimir Vysotskin runon, jonka ovat itse kääntäneet. Se sopii tähän aikaan todella hyvin:
VastaaPoista”Minä hullu Staliniin uskoin niin,
paratiisin mä sain palkaksein,
Vaihdoin sieluni henkiseen helvettiin,
tyhjän elämän sain itsellein.”
Minä muistan, kun huusin auttakaa,
kun ne saapuivat mua noutamaan,
Kaksi uljasta komeaa vartijaa,
minut kuljettivat Siperiaan.”
VastaaPoistaMuistan pin-up tytöt ja jiu-jitsua harrastavat finninaamaiset pojat. Kaupunkien kingejä olivat silti lättähatut, heillä oli Jawa ja purukumia jauhavat surinasussut. Maaseudulla kesäisin näki vain valkolakkisia ylioppilasnuorukaisia jotka viettelivät viattomia talontyttäriä, tai keväällä tukkilautalla jokea pitkin seilaavia tukkilaisia jotka lauloivat "hei, me tulemme taas, me tulemme taas..." Asiallisempia olivat kulkurit (joista iso osa aina oli valepukuisia vuorineuvoksia), he tyytyivät kiertelemään kesäistä suomenniemeä etsiessään mennyttä nuoruuttaan mm. heinäladoista... välillä toki jonkun eksyneen tytön kanssa. Mutta se heille suotakoon, kummallekin.
Voi, kunpa tuo aika palaisi takaisin! Ja Elovena-tyttö jälleen hymyilisi iloisena kaurahiutalepakkauksen kyljessä ja Tabe Slioor Jallu -lehden kannessa yhtä iloisena. Kaikki olisi niin kuin pitääkin olla.
Kuvauksistasi päätellen olet siis yli 100-vuotias.
PoistaHyvä tiivistys Suomi- ja Suomi-Filmi -kliseitä, Mikis! Osaat aina keventää.
PoistaVanhoista Suomi Filmin leffoista saa todella romanttisen käsityksen silloisesta maalaiselämästä, kun Tauno Palo paneskeli vuoroin kartanon tyttäriä ja piikoja heinäpelolla heinäseipäiden takana. Voi niitä aikoja, koskaan eivät enää palaa. Heiniä ei korjata enää edes seipäille kuivumaan.
PoistaVarusmiespalveluksessani ei laulatettu kertaakaan missään ns. marssilauluja. Olin jalkaväessä 1971-72 Savon Prikaatissa. Saman joukko-oaston RAuK ja sitten RUK tuli käytyä eli olin silloisen 11 kk. Kun aloitit jiu-jitsulla, niin mieleen tuli myös, että palveluksen missään vaiheessa ei annettu lähitaistelukoulutusta, vaikka palvelin RUK:ssa sissikomppaniassa, jossa meistä ritsamiehistä koulutettiin tiedustelukomppanian johtajia. Se vähän kummastutti. Taisi RAuK-vaiheessa joku kouluttaja mainita ohimennen kenttälapiosta, että tätä voi käyttää sitten muuhunkin kuin kaivamiseen. Mitään ei kuitenkaan koskaan opetettu tai harjoiteltu. Karaokea olen kerran laulanut Sapporossa semmoisessa ravintolan seuruekabinetissa. Hauskaa oli ja palvelu loistavaa.
VastaaPoistaOlin eilenillalla Napiksella humpalla Puutarhurini kanssa (Heidi pakaroineen ja yhtyeineen sekä Hirvosen Kari esiintyivät..., ei kun Heidi Pakarinen!).
VastaaPoistaYleisön joukossa oli myös yksi kuuro henkilö, jolla oli mukanaan kaksi viittomakielentulkkia jotka lavan edessä selin solisteihin viittoivat lauluja useammankin kipaleen illan aikana. Melkoinen työmaa selittää ilmein ja käsivoimin ja suullaan äänettömästi laulaen -huuliltaluku- lauluja joiden esittäjilläkin hiki virtaa pelkästään mikrofonia käsissään pidellessä.
Tämä ennenkin nähty konsepti on hieno homma ja aidolta näytti se, miten näin aidossa ympäristössä laulujen viittomalla tulkatut tarinat ja mahdollinen sanoma liikuttivat "kuulijaa" vaikka hän ei kuullutkaan.
Joskus kun itselle sattuu sellainen tanssitettava joka ei ole paljoa lavatansseja harrastanut kysyy ensimmäiseksi, "mites tätä männään" saatan sanoa, että kuunnellaanpa mitä jalat sanovat niin kyllä se siitä. Oikeastaan itse niin "kuuntelenkin, mulla kun on puoli piätä kuurona.
Koulussa pantiin laulamaan luokan edessä Madetojan "Arkihuolesi kaikki heitä", josta myöhemmin kuulin, että se kulkee yhden oktaavin sisällä. Äänenmurrokseni oli varhainen. Todistuksessani oli aina laulusta viiva, ei edes numeroa. Silkkaa sadismia. Kävin yhteiskoulua.
VastaaPoistaMinä haaveilin, että jospa laulunopettaja on uimataidoton ja sattuu kerran rinnalleni kävelemään uimahallin syvässä päässä...
PoistaÄitini osasi laulaa, ja se tarttui lapsiinkin jo pienenä. Sen verran siitä oli oppia, etten koskaan arastellut sitä luokan edessä laulamista. Siitähän se lie laulamisessakin pitkälle kiinni, että on oppinut avaamaan suunsa ja tietää millaista ääntä sieltä tulee.
VastaaPoistaEihän se äänestä ole kiinni, vaan siitä että pysyy edes suunnilleen nuotissa.
PoistaMolemmat vanhempani olivat luontaisesti kympin laulajia, mutta heidänkään esimerkillään ei ollut minuun pienintäkään musisoivaa vaikutusta, edes sen vertaa, että osaisin sanoa, kumpi kahdesta perättäisestä laulelman sävelestä on korkeampi ja kumpi matalampi. Kyvyttömyys koskee myös rytmin taputtamista, tanssirytmin löytämisestä puhumattakaan. Harjoiteltu kyllä on, kehnolla menestyksellä.
PoistaHeh, tanssikoulussa minulle sanottiin, ettei askelten opettelussa ole järkeä, jos niitä ei kerta kaikkiaan pysty sijoittamaan musiikin oikeisiin kohtiin.
PoistaMinäpä olen käynyt Blomqvistin tanssikoulun ja Åke vakuutti, että tanssimaan oppii, jos osaa kävellä.
PoistaNo, ei se niin vain käynyt. Viimein tajusin muita katsellessani, ettei se todellakaan kävelyä ole - vaan pointti onkin painon siirtäminen jalalta toiselle! Ihan vaikka paikallaan pysyen.
No, opinko? Ainakin ymmärsin mistä on kyse, mutta parkettien partaveistä ei kaltaisestani korven kasvatista saa kirveelläkään.
Minusta on tuntunut että lauluäänen mukaan numeron antaminen on kuin annettaisiin numero pituudesta tai silmienväristä, joihin ei paljoa voi enää vaikuttaa. Eli epäoikeudenmukaselta tuntui, varsinkin kun yläasteelle siirryttyä musiikin numero nousi monta pykälää kun hallitsin musiikin teorian hyvin. Jos olisin älynnyt tai rohjennut aiemmin niin olisin pyytänyt saada viheltää laulamisen sijasta, senkin hallitsin mukavasti.
VastaaPoistaMMM...
Pituudestaan mies saa nauttia sitten äänenmurroksen jälkeen ihan riittävästi, samoin kuin komeudesta. Luonnon laki, ei voi valittaa.
PoistaSama kokemus. Vanha käytäntö, jonka mukaan annettiin eri numerot laulusta ja musiikin teoriasta, oli todella oikeudenmukainen. Miksiköhän siitäkin piti luopua. Ehkäpä syynä olivat ne "musiikkipedagogit", joiden epätieteellisen mantran mukaan jokainen voidaan kyllä opettaa laulamaan ja musisoimaan. Ei vähääkään ainakaan minua, vaikka monennäköiset opastajat ovat lapsuudesta lähtien olleet asialla. Tulos on yhä se, että jos jostain kumman syystä avaan suuni "laulaakseni", jo alle viiden sekunnin minua pyydetään lopettamaan. Jokainen "sävel" heittää kuulemani mukaan puolisen oktaavia.
PoistaSuomen jalkapallomaajoukkue voisi laulaa ottelun alussa Maamme-laulun oktaavia korkeampaa kuin tavallisesti, niin jäisi pohjakosketuksen tuntu pois.
VastaaPoista