Tiedon sain puolilta päivin. Äitini Laila, joka siis oli syntynyt 1923, eli 99-vuotiaaksi ja kuoli hyvin rauhallisesti. Hiipuminen alkoi toden teolla vasta muutamia kuukausia sitten, mutta vielä viimeisinä päivinään hän oli kysynyt ja vastannut. Hänellähän oli sekin onni, että hän välttyi jokseenkin täysin muistisairauksista ja mielen virheistä, vaikka vietti kokonaista 10 vuotta palvelutalossa Espoossa.
Olimme juuri sopineet sisarusten kesken, että odotellaan ensi viikkoon eikä ilmoitella.
Nyt aamulla luin, että tieto kuolemasta on jo Facebookissa.
Olin ehtinyt ajatella, että naapurit ja tuttavat saisivat mielellään pidättäytyä. Siinäkin tein virheen. Ei ole minun asiani yrittää määräillä muita.
Tätä oli odotettu. Äiti itsekin toisteli, että nyt saisi jo loppua.
Siksi sanon omasta puolestani, että antakaa kukkien olla. Jos ja kun joku haluaa ilmaista tunteitaan äitiini nähden – hän piti kuvista ja korteista. Maanantaina katsomme, kuka kantaa mukanaan postikortit, joita on ainakin 3 000, ja kirjeenvaihdon isän kanssa, jota on etenkin sota-ajalta tuhansia liuskoja.
Luulen osaavani arvioida: julkaisemista niissä ei ole, mutta skannaamisesta en ole varma. Kai korteissa 1930 – 2022 on historiaa niin että kun olen ottanut tallentaakseni digitaalisesti suvun säästyneet muistot, joista vanhimmat ovat valokuvia 1910-luvulta ja mielenkiintoisia äidinisäni kirjoittamat muistelmat Helsingin patteritöistä 1916, kansalaissodasta ja vankileireistä 1918, nämäkin saattavat kuulua kokoelmaan.
Tässä tapauksessa on erikoista, että aineisto on niin laaja ja täydellinen.
Äiti siirtyi perheen muutettua Kauhavalta Helsinkiin ja ryhtyi tekemään ja julkaisemaan käsitöitä. Kirjoja ilmestyi ainakin kolme ja aikakauslehtiartikkeleita monia satoja. Niissä on yleensä neuleen yksityiskohtaiset valmistusohjeet piirroksineen ja valokuvineen. Itse tehtyjä vaatteita on ainakin kymmenen muuttolaatikollista, joukossa myös erikoisuuksia, kuten virkkaamalla tehtyjä iltapukuja. Äiti ajatteli, ettei hän käytä ostovaatteita, vaan tekee kaiken itse.
Kauhavalla ei ole monta merkkiä suvun elämästä siellä, mutta Espoosta vanhempieni kodista ja kesäpaikasta on noin tuhat järjestelmällisesti otettua valokuvaa. Koska valokuvia on jopa kahvilusikoista ja kirjahyllystä metri metriltä, ikkunaverhoista ja saunakauhasta, kyllä tuosta joku tekisi vaikka opinnäytteen. Toisen saisi omasta kodistani, josta erottuu 50 vuoden esineistö. Poikani on koonnut kotonaan vitriiniin kamerat, joista vanhin on sama Zeissin Super Ikonta III, jolla tämän jutun valokuva on otettu.
Nyt kokemastani opiksi ottaneena sanon vain omana käsityksenäni, että kun hautapaikka on uurnalehdossa, hautajaiset näen hyvin suppeana tilaisuutena. Mutta se on tunne tässä ja nyt.
Lukijoille: viivyttelin äidin toimittamista palvelutaloon. Siellä hänen olonsa kohentui huimasti. Juuri kukaan ei lähde kotoaan suosiolla. Siksi emme kysyneet mielipidettä. Ainakin viisi tai seitsemän vuotta palvelutalossa olivat hänelle lähes elämän parhaita, hänen omastakin mielestään ja silmin nähden.
Osanottoni. Tuntuu kuin vanha tuttu kotipuolesta olisi lähtenyt.
VastaaPoistaMitä kertomuksistasi olen saanut lukea, äitisi eli suurenmoisen ja rikkaan elämän. Se ei surun asia ole.
VastaaPoistaJukka, otan osaa suruusi. Suhteesi äitiisi on ihailtava.
VastaaPoistaSakke
Myötätunnolla.
VastaaPoistaArvoisa Blogisti, syvin osanottoni, sillä rouva Äitinne oli todella nainen ja se pitäisi aina kirjoittaa hänenkin, kuten oman äitinikin, kohdalla isoin tulisin kirjaimin. Hieno ihminen ja hieno ja monipolvinen elämänjuoksu!
VastaaPoistaOlkoon hänen muistonsa siunaukseksi.
VastaaPoistaNäen joka yö äitistä ja isästä unia vaikka kuolivat 2003 ja 2017
VastaaPoistaJa ovat päivittäin ajatuksissani.
PoistaCamusilla se on: "Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen." Meiltä kuoli koira tänään. 14 v. 11 kk. Hauta puutarhassa, omenapuun alla. Kesä jatkuu. Kesä. - Yst. terv. keskustelukumppani Hgin kirjamessuilta.
VastaaPoistaLukijan osanotto. Tässä on saanut seurata harvinaista, pitkää ja rikasta äiti-poika -suhdetta. Sellaisesta saa olla onnellinen.
VastaaPoistaOtan osaa suruun. Rienzi
VastaaPoistaSyvä osanottoni.
VastaaPoistaOsanottoni.....
VastaaPoistaMeikä ei vaan tajua, miksi ihmisen pitää kitua viimesen päälle vuosikymmmeniä, vaikka viimeisellä tajunnanrippeillä esitti toivomuksen että olisi kiva lähteä aika pikaseen. Lääkäreistä pitäisi tehdä julkinen lista, niin että hihhulit saadaan pois. Aktiiviset kansalaiset sitten huolehtivat siitä että hihhulit joutuvat itse kitumaan hitaasti kuoliaaksi esmes munistaan tai tisseistään hirtettynä.
VastaaPoista"Verkkaan kuin illan sammuvi rusko tuoll` yllä siintävän seljänteen,
VastaaPoistahiljaa kuin tuuli tyyntyvä nukkuu kaukaisten kaislojen kuiskeeseen."
Kunnioittavasti Kunnaksen Ilkka
Niinpä.
PoistaLångsamt som qvällskyn mister sin purpur der öfver milsfjärdens blänkande slätt, sakta som brisen somnar derborta, långt, så att ögat ej skönjer det rätt, fjerran som ekot dör efter sista utdragna tonen af skärflickans sång, skall jag dig glömma, du, som gaf purpur, vårbris och toner åt lifvet engång!
(K. A. Tawaststjerna)
Syvä osanottoni.
VastaaPoistaVoin yrittää hieman jakaa suruntaakkaa – jokaisesta kuolleesta tietoisuutensa vapautuessa tulee tuntemattoman tutkija.
VastaaPoistaNin, osanottoni.. Maanantaina luin Antti Tuurin kirjan "Mies kuin pantteri"-jota juuri aiemmin kommentoit. Totesin: näinhän se on, jokainen ihminen on laulun arvoinen, Monet jopa kirjankin.
VastaaPoistaMuutama vuosi sitten tulin landella autolla kaupasta. Tuttavapariskunta tuli koiran kanssa tiellä vastaan. Pysäytin auton ja menin juttelemaan. Kohta kysyin, että missä se teidän toinen isokokoinen koira on. Rouva - sairaanhoitaja - vastasi, että hänen äitinsä kuoli muutama kuukausi sitten. Sen hän ymmärtää, että vanha ihminen kuolee, mutta sen koiran kuolema ottaa koville ja puhkesi itkemään. Hiljaisin surunvalitteluin poistuin paikalta, etten olisi itse alkanut itkemään.
VastaaPoistaLämmin osanotto. Äidilläsi oli pitkä ja ilmeisen hyvä eiämä.
VastaaPoistaProfessori Kemppinen on vuosien mittaan kirjoittanut hyvin koskettavasti äidistään. Syvä osanottoni.
VastaaPoistaMeillä jokaisella on ollut tai on äiti. Oma äitini kuoli, kun olin 19-vuotias, isä kolme vuotta myöhemmin. Kaipaus ei ole hävinnyt.
Osanottoni. Näistä blogeista olimme saaneet lukea hänestä aika paljon, hyviä asioita.
VastaaPoistaOsanottoni. Hän sai harvinaisen pitkän elämän vailla persoonan hapertumista ja Te saitta nauttia hänen läsnäolostaan poikkeuksellisen pitkään.
VastaaPoistaOsanottoni. Äitinne kuului niihin ikäluokkiin, jotka jaksoivat rakentaa isänmaata raskaina, jopa toivottomina aikoina. – JRi.
VastaaPoistaLämmin osanottoni.
VastaaPoistaJoki takaisin virtaa äitinsä meren syliin.
VastaaPoistaTomu, mullasta noussut, on mullassa autuain.
Jyvä pellossa nukkuu, oraan osa vain
on viheriöidä, kun pääskyset palaavat kyliin.
Kaarlo Sarkia
- Mullan ja veren kevät
Entä jos ensimmäinen rivi olisikin "Joki takaisin virtaa mereen, äitinsä syliin"?
PoistaAlkuperäinen jättää kaksi mahdollisuutta: meri on äiti tai meri on äidin.
. . . kyynel on erotus kun pienemmästä vähentää suuremman,
VastaaPoistakauneuden ihmiselämästä, ikuisuuden ajasta. (J.Brodzky)
Syvin osanottoni. Hänestä on jäänyt minulle hyvin lämmin ja sydämellinen muisto.
VastaaPoista- Upi
Osanottoni. Tunnen äitisi Kauhavan ajoilta, käsitöiden kautta ja sinun hienojen kertomustesi vuoksi. Hän sai elää hyvän elämän. Älä itke, iloitse!
VastaaPoistaNiemen Lea
Lämmin osanottoni. Kyllä meistä jää paljon - mutta tärkeimpiä ovat muistot ja niiden kertominen edelleen.
VastaaPoistaLämmin osanottomme. Marja-Liisa ja Reijo Paussu
VastaaPoistaMuistoa kunnioittaen, lämpimin myötätuntoni äitinne kuoleman johdosta.
VastaaPoistaEsihenkilöitämme, miehet ja naiset.
Esivanhempamme, sukulaisemme, ihmiskunta, luomakunnan lapset.