Äänessä

 

 

Yhden lisäyksen tekisin luettuani Antti Vihisen mainion kirjan. Tämän kirjoituksen kannalta on sivuseikka, että tuo kirja on musiikkitiedettä ja kertoo kahdesta säveltäjästä, Sibeliuksesta ja Mahlerista. Se ei ole uutuus, että valtiot ja puolueet käyttävät välillä hyvin taitavasti omien päämääriensä hyväksi taidetta ja taiteilijoita. Tunnetuin esimerkki on USA:sta. Liikemiehet varastivat köyhien ja värillisten ihmisten musiikin ja loivat jättiläisbisneksen, jonka ensimmäisiä suuria nimiä oli valkoihoinen Elvis värillisten miesten kappaleilla.

 

Vaikka kyllä jo Gershwin ja Cole Porter olivat nousseet valtavaan maineeseen keinoin, joissa oli oman lahjakkuuden lisäksi jokseenkin paljon ”rytmimusiikista” omaksuttua. Ja tuo rytmimusiikki lienee alkanut etenkin etelävaltioiden värillisten käsityksenä soittokuntien ja joidenkin valkoisten viihdemusiikista.

 

Eli että amerikkalaiset eivät itse vieläkään tiedä, että Saksan sijasta musiikin suurvalta oli 1900-luvulla Yhdysvallat. Vuosisadan lopulla Englanti oli noussut melkein rinnalle.

 

Tästä olisi hyvä riidellä lukijoiden kanssa. Mielestäni myös elokuva oli amerikkalainen keksintö. Olen yksityiskohtaisesti selvillä Lumièren veljesten oivalluksista ja varhaisimmista eurooppalaisista elokuvista, mutta ilmiö ”elokuva” on mitattava tajunnansisältönä ja ajankäyttönä, ja siten ”Suuri junaryöstö” ja ”Kansakunnan synty” olivat paalupaikkoja ja Hollywoodin mykkäfarssi täyttymys. Tiedän, ettei USA ole ollut vuosikymmeniin läheskään suurin elokuvamaa. Esimerkiksi Intiassa ja Egyptissä tuotanto on suurempaa ja kulttuurinen merkitys painavampi kuin nyky-Amerikassa.

 

Mahleria siis syrjittiin Wienin juutalaisena ja Sibeliusta juhlittiin tosi pohjoisen eli puhtaan ja jalon taiteilijan perikuvana, joka oli myös arjalainen, muttei kuitenkaan kohonnut saksalaisen sinfoniamaailman pyhien joukkoon, eikä ole siellä edelleenkään.

 

Vihinen kirjoittaa etevästi ja asiantuntevasti, mutta selvitellessään kauan sitten kuiviin lypsettyä kysymystä ohjelmamusiikista ja absoluuttisesta musiikista hän sivuuttaa yhden seikan, joka olisi ollut oleellinen.

 

Matematiikka ja musiikki ovat lähellä toisiaan siksi, että ne ovat molemmat runsaasti sääntöjä ja sovittuja käytäntöjä sisältäviä alueita, jotka eivät tarkoita mitään ja joista ei näytä olevan kenellekään mitään helposti havaittavaa hyötyä. Matematiikalla en tarkoita tässä sovellettua matematiikkaa, joka on muidenkin kuin insinöörien työkalu. Niin sanottu korkeampi matematiikka puolestaan on aidosti vaikeaa.

 

Minustakaan Mahlerin viimeinen suuri teos, yhdeksännen sinfonian toinen osa, ja Sibeliuksen seitsemäs sinfonia ja ”Tapiola” eivät ”tarkoita” mitään. Sangen yleisesti ne silti sisällytetään parhaiden listoihin, joita ei pidä sivuuttaa kevyesti. Niihin ei tuputeta mitään tarinoita tai selostuksia, sankareita eikä sisältöjä. Mielihyvä jota ne tuottavat sitä vastoin on pysyvää ja syvää.

 

Kuvan Diracin yhtälö on korkeaa matematiikkaa, joka hiukan yllättäen ratkaisi yhden arvoituksista. Monet tuntevat sitä katsoessaan suurta mielihyvää ihmismielen kauneudesta. Ja on se ihme, että jollain tasolla tunne, tieto ja tahto voivat yhtyä yhtälön löytyessä.