Umpeen kirjoitettu

 

 

Suomessa ei ole oikeastaan kirjoittamisen opasta. Miten kirjoitat blogin?

 

Aulis Ojajärven ”Kirjoita taiten” (1960) taisi olla enemmänkin ainekirjoituksessa huomioon otettavaa. Kaikki tietävät, että yhdyssanat ja välimerkit ovat kaikki kaikessa. Sisällöllä ei ole niin väliä.

 

Matti Kuusi ja Yrjö Kivimies näyttivät mallia, mutta vähän ohimennen. Sääli. Tästä asiasta minulla taitaa olla itsellänikin 10 englanninkielistä ja 5 sekä saksan- että ranskankielistä opaskirjaa. Välillä näen tähdennettävän, että jos hakee työpaikkaa tai apurahaa, pitäisi kirjoittaa hyvä hakemus. Tuo ”hyvä” taitaa tarkoittaa, että jo toimiinsa tuskastunut lukija pysähtyy, kiinnostuu ja hiukan innostuukin.

 

Kieli- ja tyyliopit eivät auta. Maailman paras pikkuteksti eli niin sanottu jouluevankeliumi (Luuk. 2 : 1 – 14) alkaa pahimmalla mahdollisella virheellä. Ensimmäinen sana on ”ja”. Ja tapahtui niinä päivinä. Sitten tulee peräkkäin kaksi että lausetta, eikä toisessakaan virkkeessä päästä asiaan, vaan höpistään, kuka oli keisarina, ja selvitetään verollepanon ongelmia.

 

Ylioppilasaine olisi jo tällä selvä i. Saa muuten olla peto miehekseen (tai naisekseen), että huomaa Luukkaan koulutuksen. Tarina on retoriikan korkeaa taidetta ja johtaa mahtavaan peripetiaan eli nousuun juuri tuon oudon laahaavan alun takia.

 

Itse olen oppinut sinne tänne hypähteleväksi kuvailun tyylini Matteuksen evankeliumista. Kärsimyshistoriassa eli kertomuksessa Kristuksen viimeisestä viikosta hypähdellään hullusti ja marssitetaan mukaan erilaisia turhia sivuhenkilöitä ja jätetään kertomatta, miksi ihmeessä Juudas tarvittiin näyttämään Jeesus, joka juuri edellä selvitetyn mukaan oli suuri julkkis Jerusalemissa ja myös Getsemanessa heti tunnistettavissa. Ja perusteluitta jätetään, miksi Jeesus teki noin törkeän oharin. Jo viimeisellä ehtoollisella hän osoitti tietävänsä, kuka porukasta hänet kavaltaa.

 

Epävarsinainen laiminlyöntirikos, sanoisin juristina. Henkirikos oli estettävissä. Itse asiassa tässä käytetään samaa tekniikkaa kuin action-elokuvissa edelleen. Pahis on säväyttävin, kun hän löytyy omien keskeltä. Ja kerrontatekninen harhautus on huomion kiinnittäminen Pietariin, joka ryhtyy pullistelemaan ja herättää siten kuulijassa epäilyn, että tuo mies ei ole nyt aivan oikealla asialla.

 

Kielen tasolla tavallinen virhe on kirjoittaa liian hyvin eli puhaltaa teksti umpeen. Suomalaisten maallisten mestareiden, kuten Meren ja Haavikon, puhumattakaan Anhavasta, jokseenkin jokainen lause tuo enemmän esiin kirjoittajaa kuin kirjoitusta.

 

Se on hyvä asia runoudessa, kielen kolmiulotteisuus. Esseessä – tai työpaikkahakemuksessa tai tenttivastauksessa – yletön nasevuus tai kutkuttavan pureva sananvalinta kertoo kokeneelle lukijalle, että tuossa kohdin kirjoittajalta on loppunut sanottava ja että hän lieneekin lajia, joka ei viitsi ajatella asioita loppuun. 

 

Ja niin kirjoitus solmiutuu köydeksi kirjoittajan kaulaan.

 

Itse käytän näissä kirjoituksissani Hyppeli-Hiiri -teknikkaa siksikin, että olen kyllästynyt johdonmukaisuuteen ja etenkin asiallisuuteen. Haluaisin mielelläni tarjota lukijalle sellaisen metsän kuin Jukolan Laurilla, joka kuljeskeli kirves kainalossa milloin missäkin ja tarkasteli milloin mitäkin, silmiin sattunutta känkkyrää, miettien että mitähän tuostakin saisi.