Särvittää

 

 

Kyllä se särvittää, kun saa kiitosta. Aiheetonkin kiitos kelpaa. Nyt kysymyksessä oli Suomen kansallisbiografia, jota muuten todella käytän viikoittain ja joskus kiipeän niteen muhkeasta rivistöstä, vaikka minulle on kyllä sanottu, että antaa olla kiipeilemättä keittiön tikkailla.

 

Tuo erinomainen teos ei liene saanut rahaa todelliseen ajan tasalle saattamiseen, mutta hyvä näinkin. Päätoimittaminen oli varmaan aikoinaan tasapainoilua. Kun itsekin tunnen joitakin asioita, olen usein erityisen kiinnostunut sitä, mitä merkkihenkilöistä ei kerrota.

 

Ja meillä on muitakin käytännössä tuntemattomia suurmiehiä kuin Risto Ryti. Ja etenkin on loputtomasta kontakteja, jotka sivuutetaan. Esimerkiksi se henkilö, joka pelasti maantien ojaan hylätyn pikkuvauvan irtolaisnaisen jäljiltä, pani nimeksi Joel Lehtonen ja koulutti, oli ruustinna Wallenius, ja niinpä Lehtonen ja myöhempi kenraali K.M. Wallenius olivat kasvinkumppaneita ja ystäviä, kunnes ensin mainittu kyllästyi viimeksi mainittuun. Ja olihan Wallenius kenraalikunnassamme ylin välkky, vaikka hänellä, samoin kuin toisella valopäällä Paavo Talvelalla, luonne reistaili välillä.

 

Kuten tapanamme on, juttelimme puhelimessa nuoren ystäväni M. Kuisman kanssa, ja sivusimme taas kerran tätä Suomen tasavallan rahoitusta ennen ja nyt. Olemme samanmielisiä Markun kanssa siinäkin asiassa, että historian näkeminen jo tapahtuneen johdonmukaisena tuloksena on anteeksiantamaton virhe. Historia on täynnä sokeita risteyksiä, ja johtaako se mistään mihinkään on avonainen kysymys.

 

Ellei tätä koronaa olisi, voisi olla vaara, että panisin pystyyn huru-ukkojen keskustelukerhon. Ylimielisyyksissäni kuvittelen, että sellaisesta saisi vaikka kirjan. Pidot Tornissa… Voisi hankkiutua vaikka siihen kabinettiin, jossa Esa Pakarinen, Olavi Virta ja Reino Helismaa tapasivat lyödä korttia. Luulen että rahoittajankin saisi tällaiselle nanoajattelun akatemialle.

 

Toisaalta minulla on tämä blogi, jossa on tilaa sanoa esimerkiksi Saisioon liittyen, että oivallisia vaikkakin rakenteeltaan vanhakantaisempia historiallisia romaaneja on toki ollut. Jonkin Tatu Vaaskiven ylivoimaisen hourupäisen ”Yksinvaltiaan” edellä on esimerkiksi britti Robert Gravesin ”Minä Claudius” ja ”Claudius, jumala”. Olen samaa mieltä kuin P. Rajala. Siinä on Thomas Mannin Joosef-sarjan ohella Waltarin suoranainen esikuva, etten pahemmin sano.

 

Ja sitten tietysti Marguerite Yourcenarin ”Hadrianuksen muistelmat” vuodelta 1951.

 

Graves oli mainio kirjailija. Kierreltyäni I maailmansodan paikoilla, kuten Ypres’ssä, Passchendaelessa, Sommessa ja Verdunissa, yllätyin silti, että mukana olleet ja yllättäen henkiin jääneet olivat kirjoittaneet niin paljon hyvää tekstiä. Molemmin puolin rintamaa. Gravesilla muuten on herkullinen elämäkerta naisesta, joka todellisuudessa kirjoitti ”Odysseian”, ”Homeroksen tytär”. Ja ”Valtamarski Belisarius” olisi lysti lukea. Kova mies. Voitti vandaalit, ostrogootit ja hunnit ja koki keisarillisen kakkosmiehen kohtalon joutumalla Justinianuksen epäsuosioon.

 

Bysantti eli Itä-Rooma. Suomessa joku runoilija on lukenut noin kaksi sivua Psellosta, mutta muuten tuo huikea valtakunta on jäänyt vähälle. ”Johannes Angeloskin” kertoo ”Kristuksen maailmanajan loppumisesta” eli Konstantinopolin kukistumisesta.