Krenatööri

Ellei Matti Klingeä olisi olemassa, hänen keksimisensä tulisi kalliiksi. Nyt käsillä on 

muistelmien neljäs osa, “Täysin palvellut”. Käden vieressä oleva vuosipäiväkirja “Terätön 

veitsi ilman kahvaa” lienee kahdeskymmenes.

Suurilla markkinoilla on ammattilaisia, jotka ovat toteuttaneet kokonaisia sarjoja. Tarkoitan historiateoksia, jotka on osutettu niin sanotulle valistuneelle yleisölle. Suomessa niistä viimeinen saattoi olla Otavan suuri maailmanhistoria, jonka 21. osa ilmestyi 1980-luvun alussa. Sanoisin ulkomuistista, että esikuva ja siis suuri osa kuvituksesta oli Norjasta. Mutta Klinge taisi olla yksi kirjoittajista. Egyptistä ainakin kirjoitti paras oma asiantuntijamme, Holthoer.

Skoijasin. Tietysti olen lukenut tuon laajan teoksen, josta päivän henkilö kirjoitti osan XIV, Porvariston nousu. Ei sillä, Grimbergin olen lukenut kolme kertaa, mutta se on pantava lapsellisuuden lukuun. Vuoroaan odottaa ruotsalainen Dick Harrison. Toisin kuin ammattimaiset historian miehet ja naiset annan arvon myös Lindqvistin Sveriges historialle, joka paketoi näppärästi sen viimeisten 100 vuoden historian, josta suomalaiset ovat päätoimisesti täysin tietämättömiä. Englannissa olisi tarjolla aika uusi Simon Schaman “History of Britain”, joka näyttäisi olevan melkein hyvä. Itse historiasta väitelleenä käytän vakiintuneesti Cambridgen erittäin laajoja historian yleisesityksiä, joista uusin on verraton.

Klingen tapa tuoda omat ansionsa joskus alleviivatustikin esiin, poikkeaa tutusta otaksumasta, että omia ansioita vähätellään jopa nöyristellen. On nähty sekin, että jotkut nuoremman polven kyvyt tekevä itsestään numeroa ja tavoittelevat näkyvyyttä puolitekoisilla töillä ja väläyttelemällä keskenkasvuisen mieltä ja kieltä.

Minua miellyttää, että Klinge sanoo tämän muistelmajaksonsa alussa kärsivänsä sosiaalisesta epävarmuudesta. Vastaavasti sanon, että kohtuullinen itsekehu on aivan paikallaan verrattuna esimerkiksi akateemisiin salamurhaajiin, joita tunnen itsekin riittävästi. Toisin sanoen ollaan olevinaan hyvää pataa, mutta käännäpä selkäsi, niin puukko heilahtaa. Kirjoittaja mainitsee parikin pohjalaista tappelupukaria; hän ei ehkä tiedä, että meillä Pohjanmaalla naapuria lähestyttäessä kirves pidetään ehkä piilossa, mutta kotiin sitä ei jätetä.

Itse olen saanut paljon näistä elämäkerroista ja päiväkirjoista. Yliopistolaitoksen ja erinäisten seurojen sähläämisen tolkuttomuus tulee kirkkaasti esiin. Ja mielestäni professorille maksetaan palkkaa omilla aivoillaan ajattelemisesta ja uskalluksesta puhua suunsa puhtaaksi.

Seurustelin minäkin Eino Jutikkalan, Klingen opettajan kanssa. Sain vaikutelman, että akateemikko ei ajatellut ylpeyden tuntein sota-aikaisia toimiaan muun muassa itärajan ylittämisen oikeuttamiseksi. Mutta opettajaa ja oppilasta yhdistää moni asia ja silti ennen kaikkea kyky haistaa olennainen ja uskallus antautua jopa epätoivoisen työläisiin tutkimustehtäviin.

Ihastelen siis, aivan ilman sarvia ja hampaita. Ja arvioin kaiken kukkuraksi, että tässäkin kirjassa moniaalla toisinnetut Klingen maalaukset ovat hyviä. Jännittävää, kun mies on nimenomaan historian maalari.

Pikku asiat jäävät mielestä, kun nyt lukee, miten tavattoman työn professori Klinge on tehnyt kouluttajana. Viran tuo puoli tahtoo aina unohtua. Professori on oppiaineensa ja yliopistonsa palvelija, nöyrä tai ei, jonka ensimmäinen velvollisuus on huolehtia jatkuvuudesta ja kehityksestä. Klinge, siis Helsingin yliopiston ruotsinkielinen historian professori, äidinkielenään kuitenkin suomi, oli tässä asiassa erikoisen etevä, ja juuri tämä on lukijoille uutta. Kymmeniä ekskursioita sekä nuorille opiskelijoille että väitöskirjaa valmisteleville, eri puolille Eurooppaa, mielenkiintoisia paikkoja ja vielä mielenkiintoisempia ihmisiä.  Tuolla tavoin autetaan nuoria niskasta työntämällä sisään tiedeyhteisöön.

Olen sydämeni pohjasta Klingen kannalla tässä asiassa. Tiede ja tutkimus ovat yhteisöllistä toimintaa. Alas norsunluutornista! Tässä nimenomaisessa tapauksessa eurooppalaisuus ja siis monikielisyys on sopiva silmämäärä.

Haen mielipiteelleni pontta siitä, että itse professorina onnistuin tuuppamaan monia tulevia tohtoreita Kaliforniaan, etenkin Berkeleyhin. Se oli joskus ratkaisevaa. Kyllä USA:n yliopistomaailmassa muuten pärjää, kunhan puhuu latinaa. 

Klinge näyttää toteuttaneen omaakin ohjelmaansa vierailukäynneillä. Hän omaksui jo puoli vuosisataa sitten käsityksen, että esimerkiksi Suomea ymmärtääkseen on selvitettävä myös Venäjän ajattelutapoja. Niinpä opiskelijamatkojen kohteena ovat olleet myös Pietari ja Moskova sekä Tallinna, jossa tuttuja ovat olleet myös Lennart Meri ja Jaan Kross.

Tässä tulee vastaan auttamaton ongelma. Myös suurten näköalojen ihmisen on pakko fokusoida. Keisarillinen Venäjä ei ole hänellä otteessa samalla tavalla kuin Ranska. Euroopassa Saksa on jäänyt häneltä sen verran vähemmälle, ettei silmiini ole sattunut edes Alexander von Humboldtin nimeä. Hän oli 1800-luvun kansainvälisesti kuuluisin tiedemies, alkujaan geologi mutta nopeasti myös maantieteilijä ja kasvitieteilijä ja kaikkien aikojen tutkimusmatkailija ja tieteenalojen yhteyksien näkijä ja ihmisen ja muun luonnon riippuvuuden ensimmäinen oivaltaja. Ranskalaisten mainio tapa painottaa maantiedettä historiallisena “dokumenttina” on selvästi paljon velkaa hänen “Kosmos”-teokselleen.

Otsikko viittaakin Heinrich Heinen Keisaria iahnnoivaan runoon. Pane rintahan risti kunnian ja vyölle miekka vyötä...