Pilleri

Törkeän loukkaavien puheitten tultua takaisin muotiin, myös nimettyihin tai tunnistettaviin ihmisiin kohdistuneina, on aika ajatella, mikä lääkevalmiste auttaisi asiaa. Maailmanpoliittinen tilanne voisi rauhoittua yllättävästi ja taloudellinen kasvu vakiintua.

Hitler ja varmuudella Göring käyttivät huumeita. Heidän psykoottinen puolensa oli osittain kemiallista eli siis farmakologista. Hitlerin aamupalaan kuului tiettävästi ainakin metamfetamiini. Göring oli puolestaan laihana lentäjänä loukannut itsensä, saanut koviin kipuihin morfiinia ja joutunut koukkuun. Pidän totena tietoa, että hän oli pahimmillaan yli vuoden vaimonsa kotimaassa Ruotsissa saamassa mielisairaan hoitoa. Hän oli huumepsykoosissa vaarallinen itselleen ja toisille.

Muitakin henkilöitä tulee mieleen, joiden äärikäyttäytymisen syyt saattavat  olla tämän hetken lääketieteelle suorastaan selviä. En ole valitettavasti toistaiseksi perehtynyt Mao Zedongin elämäkertoihin, mutta hänkin tuntuu olleen samanaikaisesti ainakin kolme eri ihmistä, nimittäin himomurhaaja, herkkäsieluinen runouden ja taiteen ystävä ja ainakin yhden vaimonsa alamainen orja.

Muinoin käyttämäni Lange-Eichenbaumin teos neroudesta ja mielenvikaisuudesta mainitsee, että esimerkiksi järkkymättömyydestään ja järkevyydestään maailmankuulu kansleri Bismarck kärsi vaikeista itkuisuus- ja vapinakohtauksista.

Kipulääkitystä on väläytelty esimerkiksi Franklin D. Rooseveltin (polio) ja John F. Kennedyn (selkävamma) yhteydessä, mutta valitettavasti minulta puuttuu kyky arvioida tämän suunnan amerikkalaisten lähdeteosten uskottavuutta.

Kulttuurihistorian kannalta haluan vain sanoa, että ihmisen pahuus ja etenkin synti olivat hyvin kauan selityksiä kaikenlaisille asioille. Rukouksen rinnalle nousi valistusfilosofian myötä ajatus mielen harjoittamisesta. Siitä kehittyi vähä vähältä muun ohella kasvatustiede eli haarautumineen, ja seuraava suuri muutos oli psykologia, tässä yhteydessä lähinnä psykiatria. Käänteentekevän nerokas oli S. Freud, jonka menetelmät ja keskeiset oivallukset käsitetään nykyisin joko virheellisiksi tai jokseenkin tehottomiksi.

Lukemani mukaan freudilainen analyytikkojen järjestö pimitti aika pitkään tutkimustulosta, jonka mukaan alla puolet pitkän psykoanalyysin läpi käyneistä potilaista arvioi saaneensa hiukan helpotusta kalliista ja vaivalloisesta terapiasta. Toki klassinen psykoanalyysi on edelleen jossain tapauksissa erinomainen menetelmä, mutta kyllä lyhytterapian ja lääkkeiden ammattitaitoinen yhdistäminen ovat ainakin kansanterveydellisesti jotain aivan toista.

Se tieto ei ehkä ole edennyt meidän maallikkojen arkeen, että poikkeuksellinen ilkeys – esimerkiksi ”someraivo” – ei ehkä olisikaan pelkästään ihmisen ikiaikaista pahuutta ja halua vahingoittaa toisia ihmisiä, eikä liioin asianomaisen omaa kohtaloa kuvasteleva oireyhtymä.

Jos ilmiöllä on lääketieteellinenkin puoli? Joskus todella oudon toiminnan taustalla on esimerkiksi aivokasvain. Entä jos taustalla olisi useamminkin kemiaa eli keskushermoston ja aineenvaihdunnan ilmiöitä, joihin voisi vaikuttaa esimerkiksi täsmälääkityksellä. Jospa vaivoinamme olevat ”hullut” tarvitsevatkin myötätuntoa ja hoitoa? Jospa olemme toisin sanoen liioitelleet kulttuuristen syiden merkitystä?