Taksikin oli jo lähtenyt ja olin katsonut, ettei kahvia ollut, vaikka kellonaikakaan ei sinänsä suosinut virkistäytymistä. Olin iltapäivällä hankkinut itseni Joensuun junaan Parikkalassa ja repinyt matkatavarat perässäni Parikkalassa alikulkutunnelin kautta ja sitten läpi puolen liikkuvan junan.
Matkailu Keski-Suomeen ja sitten Savoon oli ollut tarkoitus mutta silti yllätys. Viime kesän oli istunut työhuoneessani, koska silloin sydänrytmit olivat alkaneet reistailla. Eivät ne nyt ole yhtään paremmat, mutta veruke on toinen. Kaksikymmentäviisi edellistä vuotta olivat kuluneet osin omaishoitajana, varsinaisesti kesästä 1989.
En ollut tullut ajatelleeksi, etten ollut edes silloin itsekään kehuttavassa kunnossa. Olin lisännyt entisestään turmiollista toimintaa ja saavuttanut kirkkaaasti mielipuolisuuden asteen. Ehkä kirjoitan siitä joskus, ehkä en. Erään vuoden aikana julkaisin sata lehtikirjoitusta ja sitten väitöskirjan.
Mutta nyt muistin illalla, että kotinsa tuntee kaiusta. Ehkä havainto oli kouluvuosilta. Ehkä kysymyksessä olivat ne kesät, jolloin olin ollut pitkään poissa, kuten Lapissa. Kotiseudulla Järvellä ei oltu koskaan niin kauan. Sen ajan oloissa ja niin suurella perheellä tultiin kotiin ainakin pesemään pyykit. Pesukoneen poistoletku oli sininen. Mielestäni meille ei koskaan tullut lämmintä vettä vaan se puoli hoidettiin Junkers-merkkisellä kaasulämmittimellä. Nimi ainakin oli hieno.
Pitkän kesän jälkeen päällimmäinen kodin tunne oli lattiavahan haju. Koska alakerrassa oli liiketiloja ja tämä elokuvateatteri, lattiat olivat meilläkin 30-luvun korkkimattoa, ja ainakin joku joskus myös vahasi ne. Muistan työkalun mutta ennen kaikkea hajun. Se kuului kotiin aivan yhtä kiinteästi kuin lysoli sairaaloihin, jollaista meidän paikkakunnallamme ei tosin ollut.
Onneksi sain pesäpallon. Sen toi tuliaisiksi ystäväni Latvala. Huoneissa on umpisokkeli ja palaparketti. Paiskon palloa lattiaan ja kuulen äänestä, mitä ympärillä on. Tässä huoneessa on laudasta tehty pinnoite, jonka alla on koolaus. Pallo kimpoilee yllättävästi. Kaiku vaihtelee, mutta kuulen kyllä, onko kirjakasseja asiattomissa paikoissa.
Musiikin kuuntelemisen keinoja siirrän puheeseen. Se ei ole helppoa, koska puheen yläsävelsarja on huonommin harjoitettu kuin soiton. Silti sanan melodian tunnistaa ja sitä käytetään myös tietoisesti. ”Niin” ja ”niin” ovat aivan eri asioita väitettäessä ja tunnustettaessa.
Ellei haju olisi sekin niin kertova, voisin luvata kokeilla silmät sidottuina, kuulenko missä talossa tai huoneessa ollaan. Luulisin erottavani sen, mutta voi se olla myös vain vilkkaan mielikuvituksen tuotetta. Eikä niin sanottuja hälyjä, kuten pesäpallon kopsahdusta, ole tietääkseni tutkittu eikä ainakaan kirjoitettu nuoteiksi.
Silti hätkähdän mielihyvästä, kun kuulen Tulosruudusta todella nasevan pallon äänen. Sanovat että pesä- ja jalkapallo ovat pientä verrattuna siihen iloon, jonka tuottaa täydellisesti osuvan golfpallon ääni. Ja hauskasta tennispallokin molskahtaa, kun joku ammattilainen syöttää ässän.
Itse kaipaan joskus taitavaa takomista. En ehkä ole kuullut sellaista luonnossa puoleen vuosisataan. Oikeassa, mustassa pajassa seppä aina kilautti kahdesti ennen kuin löi hehkuvaa rautaa kunnolla. Se se oli ääni, ja mikä rytmi!
Eli terveisiä maalta. Suunnittelin ryhtyväni myymään ison järvenselän liplatusta kiinalaisille. Joka ei siihen ääneen mielly, terve ei liene.
Veden liplatus limisaumaisen veneen kylkeen on kyllä parasta. Ja auringon lämmittämän tervan tuoksu. Pieni tuulenvire iholla. Lokkien kaartelu kuultavan aineetonsa sinistä vasten. Taivas maan päällä. Ja veden.
VastaaPoistaTarina hyväkuuloisesta saksalaisesta professorista vuosikymmenten takaa. Leipzigin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan kirurgian professori istui työhuoneessaan, joka sijaitsi rakennuksen toisessa kerroksessa. Huoneen kadunpuoleinen ikkuna oli auki. Kahden jykevän hevosen vetämät olutrattaat kulkivat katua pitkin ja kaviot kopisivat rytmikkäästi katukiveykseen. Jos jompikumpi hevosista ontui jalkaansa, niin professori pystyi näkemättä kavioiden äänien perusteella tunnistamaan. että oliko ontuva hevonen rakennusta lähempänä vai kauempana oleva hevonen ja mitä jalkaansa hevonen ontui.
VastaaPoistaJos tuo kuvan muikkuterassi on Savonlinnassa, olimme vaimon kanssa käyntivuonna kevään ensimmäiset muikuilla herkutelleet.
VastaaPoistaOn soma havaita, että kun itse vielä 10 päivää sitten olin Kirkkonummella, siellä nyt on takaisin pohjalainen juristi.
VastaaPoistaMie tervehdän omalla mykän ja kuuron kommentillani.
Lähdetään kohden talvea!
http://anttiliikkanen.wordpress.com
Yksi kaunis päivä tien reunaan leyhähti taivaallinen tuoksi joka päihitti kaikki kedon kukat. Mikä se oli? No, vasta niitetyn heinän tuoksu! Nostalgiaa, aah!
VastaaPoistaJoo se on puuniharja. Linoleumille justtinsa ja siinä ei sitten pidä yrittää kävellä villasukilla, on meinaan sellainen luisto että. Mutta niin se sitten kyllä on että ei kuullosta yhtikäs niin pahalta kuin laminaatti. Kestääkin vielä, hellan edustalla ja kylppärin oven luona ovat kovimmat paikat.
VastaaPoistaMuuten pidän reipasta tuulta pihan männyissä sellaisena meren äänenä, kohina jonka voimakkuudesta voi päätellä merellä olevan epämukavaa.
Hyvin huomaa myös myrskyn ensi merkit kun uuninpelti alkaa pitää leutoa kolinaa ja luukkujen sillointällöin kilkattaessa tulee jo huoli veneen kiinnityksestä.
Jospä tosiaan tuotteistaisi kuolemankellojen naksetta ja ruosteisen hetekan kirskahduksia? Saaliiksi jäävän jäniksen parkaisuja? Oravien kiroilua? Haptisuus jää puuttumaan mutta voisi aromatisoida vaikkapa puuvillaisia yöpaitoja, kunnon tunkkaisia ja hiirenpapanoilla koristeltuja. Mistä sitä tietää mikä taika niissä on ellei ole osunut kohdalle livenä. Vaan tällä alueella riittäisi kiitollista kiellettävää!
Päästöiksi sanoisivat epäilyksettä että haisee, hyh.
Pikaruokapaikat haisevat. Kyllä näin on asia. Ja riivatun saamarin savukkeet, niistä se vasta kauhea kitku lähteekin. Polttaisivat tupakkaa. Sepä ei saa maistua eikä tuoksua hyvältä kun se on niin pahaa juu mutta en minä sitäkään niin tiedä että miksi sonni irvistää kun se lehmän perää haistaa, olen kyllä kuullut että sen vuoksi että pikkusonnit luulis että se on pahaa mutta minä eppäilen jämerästi tätä väitettä huumoriksi. Sillä huumorilla ei ole lainsuojaa minkäänlaista, onko? Jospa se vain on eikä tottele?
Ainakin huumorin voisi kieltää hetioitis. Ei se aikaansaisi yleisen lainkunnioituksen vähenemistä mutta siitä saisi hyvät naurut. Vähän niinkuin kurttulehtiruusujen ja koirasusien kanssa pelehtimisetä, luonnonvarojen omistus kun on niin totista touhua että siinä ei meinaa perässä pysyä kun siikoja mittailee ja puikkaria lyhyemmäksi veistelee ettei käy nolosti kalareissulla.
Kaikenmaailman osaamista sitä onkin, tämäkin on pelkkää sillisalaattia ilman silliä. Olisipa edes pyttipannua.
Kaikki ne penikat joiden vyötärön ympärysmitta jää vajaaseen metriin tulisi luokitella alamittaisiksi ja pitää vajaavaltaisina vaikuttamaan isompiensa asioihin. Niin ja läskisoositestin suorittaneille erivapaus lupakortin ja kenttäkokeiden jälkeen, että maistuuko ja osaako laittaa.
Niin se käy kun erotellaan uiminen ja pyöräily heti alussa kuviokellunnasta.
Se metri ympärysmittaa kertoo, että ihminen on paisunut jo yli itselleen terveellisten mittojen. Ja se, että nimittää sitä kaitaisempia alamittaisiksi kertoo, että ihmisen ego on paisunut jo yli ympäristölleen mukavien mittojen.
PoistaOotko pikkusen kade, tä.
PoistaÄlä oo.
Uudempaa sepäntyön äänimaailmaa voi ihastella Torbjörn Åhmanin kuvaamilta videoilta.
VastaaPoistaÄänistä puheen ollen, itse arvostan eniten korpin ääntä. Kun rinkka selässä saapuu metsäalueelle ja jostain puunlatvasta kuuluu yksinäinen "kraa" tietää saapuneensa Lappiin.
VastaaPoistaMinulla on vuosikymmenet ollut korppeja mökillä Hämeessä.
Poista