Samaa otsikkoa käytin joinakin vuosina luennoista. Historian
lisäksi aihe oli esillä myös oikeustieteessä, koska esimerkiksi rikollisuuden
taustoja tunnetan vain nykyajalta, menneisyydestä sitä vastoin ei käytännössä
ollenkaan.
Kun sana ”oikeudenmukaisuus” on niin vanha ja siihen on niin
kovasti vedottu, luulisi että sen merkityksestä tiedettäisiin jotain. Ei
tiedetä.
Sääntöjä on kirjattu vuosituhansia, mutta mistä nuo säännöt
tulivat ja mitä ne vaikuttivat, se on aivan epäselvää. Luultavasti Hitler ja
ainakin osa hänen kannattajistaan piti juutalaisten ja muiden joukkosurmaamista
”oikeudenmukaisena” tekona. Muun muassa ”Taisteluni” –kirjassa esitetyt
perustelut ovat kuitenkin sangen vaikeaselkoisia. Hyökkäämällä Belgiaan kesällä
1915 Saksa näki menettelynsä Jumalan rangaistuksena Englannille. Tässäkin
perustelua on vaikea käsittää. Jotenkin se liittyi laivastoon, luultavasti.
Muutama tutkija on väittänyt, että ihmisen lyömistä puukolla
pidettiin Somessa ennen pahana. En tiedä, onko tuossa perää. Pohjanmaan puukkojunkkarien
yhteydessä on viitattu kiertelevin sotilaisiin ja romaneihin, joiden käyttäytymisestä
olisi otettu mallia. Itse olen kirjoittanut, että puukkotappelut olivat yhtä
yleisiä Viipurin seudulla ja että malli oli luultavasti levinnyt Venäjältä,
samoin kuin muuten puukon mallikin, jota syystä tai toisesta valehdellaan suomalaiseksi.
Palasin vanhoihin lähdeteoksiini. ”Rakkauden historia” on hemaiseva.
Minusta on yleissivistävää kerrata, että tunteellinen naisrakkaus on samaa
perua samasta paikasta kuin islam, 600- ja 700-luvun Mekasta ja Medinasta.
Taitorunous kehittyi valtaviin korkeuksiin Persiassa ja Bagdadissa ja kiersi
Espanjan silloin islamilaisten maiden kautta Etelä-Ranskan
trubaduurirunoudeksi.
Vähän väliä teksti ohitti tunteet ja muuttui
itsetarkoitukseksi. Muuan japanilainen vanha romaani on käännetty englanniksi hienolla
nimellä ”viisi naista, jotka rakastivat rakkautta” (Ihara Saikaku).
Samoja piirteitä oli Saksan romantiikassa ja siis myös
Suomen. Voi olla että niitä on edelleen. Suuri rakkausruno on valitettavasti
joskus puhkuva todiste siitä, miten suurenmoinen kirjoittaja itse on, kun
kykenee tuntemaan näin korkeita tunteita. Kehen ne sitten kohdistuvat, se
jääkin hämäräksi.
Olen empien sillä kannalla, ettei Catulluksen Lesbiaa ehkä
ollut olemassa, ei vaikka esikuva Quintus Caecillus Metellus Celerin aviovaimo
Clodia on perinteisesti osoitettu esikuvaksi.
Kiintymyksen ja ihmissuhteiden eräänlainen varhainen
käsikirja lienee Chaucerin ”Canterbury Tales”, jossa pyhiinvaeltajat kertovat
toisilleen hyvin monenlaisia tarinoita ja sävyt vaihtelevat ronskista
haaveelliseen ja lievästi sekopäiseen. Pasolini oli koonnut elokuvaansa
värikkäitä tarinoita. Hänen tarkoituksensa ei varmaan ollut tehdä kirjalle
oikeutta.
Mutta juuri tunteiden ekosysteemiä, ihmisen laajasti
ymmärrettyä monimuotoisuutta ajatellen Chaucerin rinnalle ei ole muita kuin
Shakespeare. Sääli ett Toivo Lyyn suomennos on jokseenkin koliseva ja vielä suurepi
sääli, että helposti löydettävät nykyenglanniksi muunnellut versiot vievät
runoteoksesta jotain olennaista. Itse käytän filologien suosimaa tiheästi
aliviitoitettua alkuperäistekstiä, jossa on selitetty myös hankalat sanat.
Mutta korvani riemuitsee alkuperäistekstistä, jonka kerran löysin Englannisgta
levytettynä.
Itse käytän käyttöohjeena Euroopan tunnehistoriaan Keskiajan syksyä. Kertomalla yhdestä hetkestä se antaa syyn ajatella muitakin. Ehkä sen avulla voi myös päätellä jotakin islamin tästä päivästä.
VastaaPoistaIhmisoikeudet lienevät kohtalaisen uusi käsite. Niinpä nykyihmisen on hieman vaikea mieltää sitä mitä ihmiset ennen näistä asioista ajattelivat.
VastaaPoistaEpäilemättä Hitler ja monet muut entisaikojen ihmiset pitivät hirmutekojaan ainakin jossain määrin oikeutettuina. Eihän näillä juutalaisilla ja muilla vähempiarvoisilla ihmisillä kai ollut mitään ihmisoikeuksia?
Historiallisten romaanien tyypillisimpiä anakronismeja on se, että niiden henkilöillä on yleensä hyvin nykyaikainen arvomaailma.
Hyvä huomio.
PoistaWaltarin Turms kuolemattomassa oli lukemistani historiaan sijoittuneista romaaneista ainoana päähenkilön maailmankuva, mystinen, jumaliin, maailman kohtaloon ja enteisiin uskova, selvästi nykypäivän ihmisen maailmasta poikkeava. Muistelen jostain tosin lukeneeni, että Waltari olisi etruskiromaaniaan kirjoittaessaan ollut aika irrallaan ympäröivästä todellisuudesta. Joten ehkä hän kirjoitti silloinkin juuri nykypäivän ihmisestä, itsestään.
Anteeksi, kuulin kyllä sananne
Poistamutta en ymmätänyt lukemaani.
Tuosta puukosta. Se oli ainakin 1900-luvun alkupuolelta sotien jälkeiseen aikaan asti tosi suomalainen ilmiö ja varuste. David Campbell esittelee Talvisotaa sekä NL:n että Suomen puolelta.
VastaaPoistaUseassa kuvatekstissä Campbell kommentoi, kuinka kuva esittää suomalaissotilasta. "Sen näkee siitä, että sotilaalla roikkuu puukko vyöllään."
Romaneilla on kiinteä suhde puukkoon. Ikään kuin geeneissä. Appeni, opettaja, kertoi, kuinka seitsenvuotias romanilapsi oli turhautunut kouluun, vetänyt jostain esille puukon ja uhonnut puukko levällään tappaa opettaja-appiukon, kerta kaikkiaan.
"On siinä nyt pätö tappaja!" Tämä naureskellen lausuttu vastaus oli lannistanut uhon kuin Väinämöinen aikanaan romani-Lemminkäisen.
Tuolloin sanan voima oli voittanut terän, mutta en rohkene suositella samaa keinoa, noin yleisesti.
Eräs työtoveri, vanhempi ukko jo itsekin, kertoi että lapsena heille heidän kotiinsa tuli romaaninainen monen lapsensa kanssa. Nämä mustalaismukulat alkoivat kauheesti kerjäämään hänen äidiltään ruokaa ja rahaa. Romaninainen toppuutteli heitä "älkääs ny, hei lapset älkääs nyt, tuo on tosi rumaa..." Välillä se puhui romaanikieleltä heille, noille penskoilleen. Mutta kertojan isä osasikin vähän indoarjalankieltä, ja alkoi hymyillä. Sillä heidän omalla kielellään se romaaninainen sanoi lapsilleen että "kerjätkää vaan, no kerjätkää ny kunnolla, kyllä se kohta antaa..."
PoistaVeikeää - tosin osin ambivalenttia - tällaiset kulttuurierot. Meillä ja noilla muilla. (huom! viimeinen lause oli sarkasmia)
"... kun veitsi minun rintaani viilsi, sun katseesi viii'iimeinen..."
PoistaHiano kaalelaulu.
Mikis survoo toisessa kommentissaan kaaleiden piikkiin vanhan, suomalaisen rekilaulun "Muurari" joka alkaa näin "Kevät toi, kevät toi muurarin, kevät toi kevät toi maalarin...", ja kumpaa hiän tarkoittanee eka kommentissa, Matti Pulkkisen romAAnihenkilöä vai oikeasti romaninaista? (Molemmat ovat kommentissa esillä)
PoistaKyllä puhejudo toimii -viimeksi eilen- puhuin päihtyneeltä päivän sankarilta pyssyn pois. Pitääpä vilkaista perään, saattaa olla pelikentillä.
PoistaSellainen oppi joka vie, ottaa.. kummallinen, outo, mutta hänhän vietti syntymäiväänsä. Onnea sankarille.
Anteeksi saivarteluni, mutta eikös pidä olla "Caecilius" eikä "Caecillus"? Muuten taas toki kerran kiinnostava kirjoitus!
VastaaPoistaPuukosta kysyisin, että eikös sen malli ole pikemminkin yleiseurooppalainen? Ainakin pari alan opusta väittää suomalaisen puukon olevan varsin lähellä keskiaikaista joka puolella Eurooppaa käytettyä "pientä veistä", jonka kantaminen oli sallittua jopa papeille. Suomessa malli olisi säilynyt siksi, että se sopii aivan erikoisen hyvin pehmeiden havupuiden työstöön ja on yksinkertainen tehdä. Muualla Euroopassa puukko olisi väistynyt erikoistuneempien työ- ja teräaseiden tieltä.
VastaaPoistaVenäjällä puolestaan puukko on фи́нка, mikä antaisi myös aiheen epäillä sitä, onko kyse venäläisestä ideasta. (Tosin venäläisten finkassa on yleensä pieni väisti, mutta onpa niitä meikäläisissäkin taitamattomille tehdyissä puukoissa kuten Marttiinin partiopuukossa.)
Sellaista Chauceria on miellyttävä lukea, jossa on Middle Englishin rinnalla samalla sivulla moderni versio, josta voi silmätä jonkin nykykielestä poikkeavan sanan merkityksen. Nopeasti ne usein toistuvat oppiikin, vähän niin kuin tanskaa lukisi. Nopeasti huomaa myös, että alkuteksti on ytimekkäämpää ja lyyrisempääkin. Lyyn riimisanat todellakin "kolahtelevat", huomio kiinnittyy liikaa niihin. EG
VastaaPoista