Omiakin kommentteja

Isosisän muistelmien pätkät blogissa oli pieni kokeilu. Asiassa on mukana muutama seikka, joita ei tietenkään huomaa sivusta. Ensinnäkin oikeudenomistajia on ainakin 50. Sain nämä muistiinpanot 70-luvulla kirjoittajalta itseltään ja samalla suullisesti vapaan vallan toimia parhaaksi katsomallani tavalla.

Kirjoittajan lopulta kuoltua 9.7.1985 teimme sitten omakustanteen, kun veljeni oli kirjoittanut lyijykynätekstin puhtaaksi. Ja siihen asia on jäänyt. Kirjoja on sukulaisilla mutta ei myynnissä eikä kirjastoissa. Sillä ei ole ISBN-numeroa, joten myöskään kansalliskirjaston luettelo ei tunne sitä. Sellaisia tilapäispainatteita on olemassa enemmänkin. Tämä nyt on kuitenkin sidottu ja yli 200-sivuinen.

Minua pidätteli enemmästä etenkin mukana olleen eli isoisäni kertomus Lahden Fellmanin pellolla istumisesta ja sitten kesästä Hämeenlinnan vankileirillä. Tarina on karmea.

Arvaan että kirjoittaja on hiukan siloitellut asioita selittäessään olleensa jokseenkin täysin viattomana joukon jatkona punakaartissa. Mikään nokkamies hän ei ollut, sillä esiin kaivamani valtiorikosoikeuden pöytäkirja kertoo hänen päässeen kolmen vuoden ehdollisella, joka oli vakiorangaistus rivimiehille. Karkun suojeluskunnan lausunto tosin oli yksiselitteinen:” Ehdoitetaan ammuttavaksi.” Se oli ajan henki.

Koska nämä ”ehdoittajat” olivat huomaavaisesti merkinneet lausuntoon nimensä, Satakunnassa ei ollut oikein tulevaisuutta, mutta harvinaisesti sekä muurarina että kirvesmiehenä (että kelloseppänä) toiminut mies erikoistui ylivaikeisiin kohteisiin, sellaisiin kuin Äetsän voimalaitoksen padon laudoittaminen, raudoittaminen ja valaminen betonista. Hän haeskeli uutta kotiseutua, ja sellainen löytyi Kauhavalta, jossa muuan sopivan talon omistanut nahkuri oli tehnyt konkurssin ja päättänyt päivänsä.

Se oli mielestäni huippufiksua, että isoisä vaikeni menneisyydestään ja torjui yhteydenotot, mutta käveli sen sijaan nimismiehen ja Etsivän keskuspoliisin tiedottajaksi tiedetyn entisen jääkärivärvärin puheille.

Hän sai kerralla välinsä selväksi laillisen esivallan suuntaan, kun kansalaisluottamuskin oli, kauppiaalle tarpeellisen ja sopivan suoja lapualaismielisiä äärimmäisyysmiehiä kohtaan, kun nämäkin uskoivat, ettei hän muka ymmärrä politiikasta mitään ja että isänmaan kutsukin voi jäädä huomaamatta, ja kolmanneksi hän sai kaksi hyvää ja luotettavaa ystävää, joiden sanoilla oli paikkakunnalla painoa. Siitä ei varmaankaan ollut haittaa, kun hän alkoi urakoida myös kokonaisia taloja yksityisille, seurakunnalle ja kunnalle.

Paikkakunnalla ei käytännössä kukaan tiennyt mitään tästä erikoisesta menneisyydestä. Itse kuulin pienenä, että Taata on ollut Siperiassa - mutta siitä ei saa puhua.

Kertomus Helsingin patteritöiden vakoilemisesta ja yhteyksistä maltillisiin sosialisteihin Suomessa ja Venäjällä on epäilyttävä. Päättelemällä olen kyllä tullut siihen tulokseen, että sekä Saksa että bolshevikit olivat erittäin kiinnostuneita linnoitustöistä maailmansodan riehuessa.

Mutta isoisä kertoo muistelmissaan jääneensä kiinni ja saaneensa tuomion Jeniseille, josta oli kuitenkin joukolla karattu Dudinskan kaupungista japanilaisella laivalla Kuolaan.

Tarina on jännittävä, mutta suoritus tuntuu välimatkoja (ja kesän hyönteispaljoutta) ajatellen epäinhimilliseltä. Todisteita ei ole.

Myöhemmästä elämästä oli todellinen todiste, kivitalo, sitten kaksi kivitaloa ja autokorjaamorakennus Kauhavan parhaalla paikalla. Kivitalossa oli jopa Aarne Ervin ohjeiden mukaan suunniteltu 200-pöaikkaine elokuvateatteri. Parempia asuinhuoneistoja oli tässä keskuslämmitystalossa, joka taisi olla Säästöpankin ohella kunnan ainoa kivitalo, oli kymenkunta, lopuksi 37. Asukkaat olivat tyypillisesti Ilmasotakoulun väkeä tai oppikoulun opettajia.

Omassa lapsuudenkodissani oli yli 600 neliömetriä sen jälkeen, kun verotoimisto oli muuttanut uuteen kunnantaloon. Kun elämä oli monessa suhteessa väljää, on hienoa päästä sanomaan, että keinottelua isoisä ei harjoittanut, vaikka se toimiala oli paikkakunnalla hyvinkin tunnettu. Itse hän sanoi olevansa parantumaton ”nappikauppias”, kun kysyin aikuisena, miksei hän myynyt esimerkiksi autoja, vaikka omisti autokorjaamon ja autokoulun.

Selvittämättä jääsekin, minkä vuoksi hän halusi rakentaa omien jälkeläisten työn turvin toimivan linnaleirin keskelle kylää. Vain jotkut lapsista valitsivat sen vaihtoehdon, että elinympäristöön ja työtehtäviin voi vaikuttaa itsekin.

Eeva Joenpelto on lähes ainoa, joka on kuvannut entistä suomalaista elämää akselilla ammattimies (työläinen) – yksityisyrittäjä.