Vihreän puolueen
kunnallisvaaliohjelma saa asiallista arvostelua. Valtiollisella tasolla ei ole
epäilyä, etteikö ympäristö olisi koko kansantaloutta suurempi asia ja siis
pahasti laiminlyöty.
Paikkakunnilla eli nyt
kunnallisvaaleissa huomautetaan, etteivät vanhuuttaan huonosti liikkuvat, muistisairaat ja yhä
useammat kotiin autettavat varmaankaan syty polkupyöräteistä eivätkä edes
ulkoreiteistä tai suojelualueista. Voi olla että heitä kiinnostaa enemmän
pysytteleminen kotona sopivan avun turvin.
Harvoin kuulee vanhojen
ryhtyvän vertaamaan omia olojaan lapsiperheiden asioihin. Hyvin useat muistavat
sen verran, että lasten ollessa pieniä tarpeet olivat suuria.
Akateemikko Eino
Jutikkala oli mahdollisesti Suomen viisain mies. Hän aloitti lapsinerona ja
julkaisi ja luennoi mieleenpainuvasti vielä yli 90-vuotiaana. Sen verran
minulla oli ilo tavata häntä kahdestaankin, että mieleeni palautui vaikea
teoreettinen kysymys: onko ihmisen mahdollista käsittää, että puhekumppani on
paljon älykkäämpi. Vastaisin että on. Kokemustakin on kertonut. Paavo
Haavikolla kiertyi ÄO nähdäkseni kolmannellesadalle, ja se oli hänelle
turmioksi. Älykkyyden ja lahjakkuuden lisäksi tarvitaan köli ja ankkuri.
Jutilkkalalla oli.
Eino Jutikkala piti vuosikymmeniä
yhteyttä ystäväänsä professori Aulis J. Alaseen. Herrat vaihtoivat erikoiset
halukkaasti tietoja mopoistaan. Kerran kävi niinkin, että Jutikkala joutui
siirtymään uuteen, hänestä kankean tuntuiseen Tunturiin, kun edellinen, vasta
27 vuotta käytetty kulkuneuvo kaatui rapakkoon ja särkyi korjauskelvottomaksi.
Tiettävästi mopo oli
käytössä Sääksmäen Jutikkalan kartanon mailla ja erikoisen tarpeellinen
uimamatkoilla. Hyvään rantaan oli neljä kilometriä, joka ei Einolle olisi ollut
jalankaan matka eikä mikään, mutta tuleehan siinä paluumatkalla uudestaan
kuuma.
Alanen joutui raskain
mielin jättämää mopoilun jo vähän yli 80-vuotiaana, ja Jutikkala puolestaan luultavasti
laajan ystävä- ja suulaispiirin hartaista vetoomuksista jätti tuomatta
kulkuneuvonsa Helsinkiin. Kukaties pikku Maija Lehtonen, joka hänkin nyt hiljan
kuoli, sai tässä asiassa sananvallan, vaikka Eino valitsi vieraille piparkakut
(minulle tarjottiin peräti Herrasväki-merkkisiä) ja sopivan istuimen, ja
näköalan merelle. Pikku Maija oli sisarentytär, Helsingin yliopisto professori
hänkin, mutta nopeat roolinvaihdot olivat vieraammallekin hupaisia nähdä. Hän
oli myös o.t.o. taloudenhoitaja. Tausta oli se, että alun perin Eino oli tullut
Helsinkiin sisarensa alivuokralaiseksi lukemaan perustutkintoa, mutta kirjoitti
myös laudaturin saaneen väitöskirjan 24-vuotiaana Lehtosten keittiön pöydän
ääressä. Tuon perheen isä oli, kuinka ollakaan, myös Helsingin yliopiston professori.
Jutikkala oli
kartanonherra Sääksmäeltä, vaikka vanhaa hämäläistä tapaa noudattaen isoveli
Ossian huolehti maanviljelysten päästämisestä rappiolle, ja Eino perusti
kartanomuseon 1980-luvulla ja toimi siellä oppaana ja kesäisin tiluksilla
renkinä. Oppaana hän yleensä tuli maininneeksi, että jo Appelgrenin aloittamien
ja Kivikosken jatkamien tutkimusten mukaan tuolla paikalla oli ollut
keskeytyksittä kiinteä asutus kansainvaellusajan rautakaudelta eli 500-luvulta
asti. Akateemikko itse oli joitakin vuosia sukunimeltään Rinne, koska isän koulun
rehtori piti ”Judikkalaa” sopimattomana sukunimenä oppineeseen säätyyn
aikovalle. Oikaisu eli paluu vanhaan toimitettiin varhain.
Kahvikeskusteluissa joillakin
on tapana ottaa puheeksi Jutikkalan toiminta sotapropagandan kirjoittajana.
Tapaan huomauttaa siihen, että Jutikkala itse asiassa ohjasi lehtien
kirjoittelua asianomaisen toimiston päällikkönä, ja jatkaa sanomalla, että
Olavi Paavolaisen uumoilut ”Synkässä yksinpuhelussa” ovat pientä verrattuna
Jutikkalan kirjoittamiin sisäisiin muistioihin, jotka perustuivat mm. Englannin,
Sveitsin ja tietenkin Ruotsin lehtien huolelliseen seuraamiseen. Hänen
historiikkiaan ei juuri tunneta (”Valtion Tiedotuslaitoksen salainen
sotakronikka”, 1997), koska sen käsikirjoitus poltettiin syksyllä 1944. Mutta
Einollapa oli kopio!
Sitä en viitsi sanoa
toimittajille, että jos sotapropaganda noudattelisi kansan tuntoja tai
kirjoittajien mielipiteitä, sitä ei tarvittaisi.
Kirjoittaja itse toteaa:
vuonna 1942 kukaan laitoksessa ei enää uskonut Saksan voittoon. Vuonna 1941
koko maailma – Neuvostoliitto mukaan luettuna- oli uskonut Saksan voittoon.
Keijo K. Kulhan
elämäkertateoksessa kerrotaan, että monien hyvin tuntema ”Suomen historian
käsikirja”, aika ikävä tentittävä muuten, kirjoitettiin Arvi ”Perkele” Korhosen
johdolla hätätoimena uhkaavaa maan miehitystä ajatellen ja – Kulha vihjaa ja
minä satun tietämään – yhteisymmärryksessä sotasyyllisyysoikeudenkäynnin parin
juristin, nimittäin Procopén ja Boreniuksen kanssa. Niitä tarpeista syntyi se
kuuluisa ”ajopuukin”, siis teoria viattoman Suomen ajautumisesta avuttomana
suurvaltojen nostattamiin kuohuihin, historian koskessa, jossa kääntymistä
yrittävä olisi hukkunut heti. Sen jälkeen kun tuo teoria juhlallisesti
hylättiin, alkoi näyttää ilmeiseltä, että se pitää paikkansa. Tukkilaisromantikkona
sanoisin itse, että lauennut suma olisi ollut parempi kielikuva.
Mitä mopoihin tulee,
Jutikkala huomautti jo ”Uuden ajan taloushistoriassa”, että käsitys
teollistumisesta työväen kurjistumisen syynä on virheellinen. Teollistuminen
loi nopeasti neuvottelukykyisen vastavoiman ajan liberalismin sallimille
kartelleille ja alkoi parantaa useiden oloja. Englannissa tehtaat vietiin mielellään
muualle kuin Lontooseen, koska Lontoon valtavasta aikuisväestöstä noin puolet
oli palkkasotureita, porttoja ja tavallisia rikollisia.
Suomessa kiisteltiin
kauan torpparilaitoksesta kansalaissodan syynä. Jutikkala esitti laskelmat,
joiden mukaan torppareita oli kummallakin puolella suunnilleen sama määrä, ja
huomautti julkisten töiden (linnoitustyöt) äkillisestä loppumisesta ja
elintarviketilanteen pahasta kiristymisestä. Vaikka Suomi oli verkatakkimiesten
maa, meillä oli Euroopan vahvin sarkatakkinen talonpoikaisto, ja yhteiskunta
rauhoitettiin pakkolunastamalla hyvin monille viljelmät, mikä oli sekin
ainutlaatuinen toimenpide Euroopassa. – Kuvassa Jutikkalan kartano. Mopo lienee
rakennuksen takana.
Tuohon on helppo yhtyä. Aika harva on suomessa yltänyt lähellekkään Eino viisautta.
VastaaPoistaJoo tää on laatua. Vertailkaa nyt zen ja moottoripyörän kunnossapitoon niin heti huomaatte laatueron.
VastaaPoistaJa taas luen vanhoista! Minkä ikänen on vanha, herra Kemppinen? Ite olen kohta 65 ja mullon sähköpyörä sekä tavallinen pyörä. Olen koko ikäni pyöräilly ja vaadin kunnon pyöräteitä niinku on muualla maailmassa, kuten esim. Köpiksessä.
VastaaPoistaItse olen ollut siinä käsityksessä, että "laskelmat" torppariväestön jakautumisesta kansalaissodan osapuolten kesken selvitti Viljo Rasila tutkimuksessaan Kansalaissodan sosiaalinen tausta (1968). Rasila tuli jo pelkään prosenttijakautuman perusteella siihen kiistämättömään tulokseen, että kyseessä kokonaisuudessaan oli "omistavan ja omistamattoman luokan välinen sota". Tällainen sinänsä truismina pidettävä tosiasia tuntuu puolestaan olleen myrkkyä erinäisille akateemikoille ja myöhempien aikojen professoreille.
VastaaPoistaJutikkalan aatemaailman kuvausta ei mielestäni kannata jättää pelkästään hänen jalkojensa juuressa kuvaannollisesti istuneiden varaan. Hyvänä johdatuksena pitäisin vaikkapa Klingen muistelmasarjaa, jossa kerrotaan Suomen historiantutkimuksen sanoisiko ideologisesti "kovasta ytimestä": Jutikkalan - Pirkko Rommin akselista, jälkimmäisen sukulaismies Polvisesta ym. kiinnostavasta.
Minä sanoisin että tarkoituksella laukaistu tukkisuma olisi paras kielikuva. Tiedettiin vallan hyvin mihin se todennäköisesti johtaa, mutta jokin valinta oli tehtävä eikä tilanne ollut itse kehitetty. Eikä valinnan tekemättömyys tai lykkääminenkään olisi ollut sen parempi ratkaisu kuin jälkikäteen rakennetussa "paras kaikista mahdollisista" -skenaariossa.
VastaaPoistaMuuten:kaikki tietävät mitä kaikki tiesivät 1941 tai 1942. Kiinnostavampaa ja ehkä merkityksellisempää (muttei välttämättä erityisemmin kummempaakaan) on mitä kaikki tiesivät tai kukin luuli tietävänsä 1940 tai 1939 tai 1938.
Mullakin on muuten ollut ilo kuunnella Jutikkalaa. Merkillinen kokemus kun ensin katselee että siinä meillä taas yksi vanha höppänä vuosikymmeniä vanhoine pinttyneine käsityksineen eivätkä pari ensimmäistä lausetta mitenkään muuta kuvaa - mutta sitten havahtuukin siihen v-mäiseen tunteeseen että tällä ukollahan raksuttaa vieläkin paremmin kun mulla koskaan...
Viimeisestä kappaleesta tuli mieleen muistuma: Suomessa säädettiin joskus 1910-luvulla (vai oliko se myöhemmin) hyvin kauaskantoinen laki, joka kielsi metsäyhtiöiltä metsämaan ostamisen. Mutta en muista lain nimeä. Osaisiko blogisti ehkä auttaa?
VastaaPoistaAinakin vuosina n.1979-90 oli ns. maanhankintaoikeuslaki, joka takasi viljelijöiden etuosto-oikeuden metsäyhtiöiden, sijoittajien yms. suhteen, jos alue oli sopiva tilakoon suurentamiseen. Sen säätämisen syynä oli maatalouden raju murros, jolloin lopettavien tilojen maat alkoivat mennä rahamiesten omistukseen sen sijaan, että ne olisivat luonnostaan ohjautuneet kehittämään maatalouden rakennetta.
PoistaAika vähiin on käyny nämä kommentoijat.
VastaaPoistaVähhiipä se kääp ennekö kokonnaa loppuu.
PoistaMun isä oli 85 ja pyöräili kauppaan vielä muutama viikko ennen kuolemaansa, pyöräteistä en tiedä mutta fillari kulki ja toimitti äijän tyttölöille.
VastaaPoistaJK voisi tehdä palveluksen historialle vastaamalla tähän: EJ:n omaisuudesta (yli 20 milj) liikkuu urbaanilegenda, miten hän säästi sen "pienestä" palkastaan. Oliko a) proffan palkka esim. -50-luvulla miten pieni duunareihin verrattuna ja b) eikö sieltä kartanosta tosiaan tullut mitään perintöä? Toki tilan maat menee yleensä yhdelle, mutta kai kartanolla muutakin oli jaettavaksi, vai?
VastaaPoistaJutikkalasta ja hänen taloudenhoitajastaan rakennellussa lehtijutussa taisi olla, että omaisuutta oli kertynyt kitsailevan elämänmuodon lisäksi osakkeilla keinottelusta.
PoistaPerinnöstä muodostui vain pieni osa Jutikkalan omaisuudesta. Professori eli säästeliäästi ja sijoitti arvopapereihin (KOP) ja muihin osakkeisiin. Kun tätä jatkui ehkä 60 vuotta, muodostui siitä tuo 22 miljoonaa. Kai sinä aikana kertyi myös paljon korkoa korolle. Näin kertoi HS 18.4.2007.
PoistaJoskus 80-luvulla Jutikkalan kartanossa (blogin kuva) oli irtaimiston huutokauppa. Pihalla Eino
VastaaPoistaJutikkala kertoili veljensä tahi tämän pojan nuorehkon lesken myyjäksi. Meidän ostamamme iso vaatekaappi ei hänen mukaansa ollut kartanon alkuperäisiä. Itse hän asui viereisessä rakennuksessa.
Nii en tiiä ny nii tästä mutta semmie ano nymmeeraa että enemä se mies moatasa syöpi ku viinnoo keittelööpi.
VastaaPoistaIsän kanssa mopoiltiin Lentäjien juhannusjuhlille 50-60-l. Ongelmana oli mopon moottorin toiminta. Naapurit kävivät neuvomassa, kuinka saataisiin kuntoon. Käytiinpä kuitenkin Kauhavalla, äitini kotipaikalla. Nukuin isän selän takana mennentullen. Mopolla kuitenkin päästiin kuin Poutiaisen Eino..
VastaaPoistaKulhan 80-vuotishaastattelussa (Junkkari) 19.3. ja sitä ennen Mauno Jokipiin nekrologissa (4.1.2007) sanotaan, että Jokipii kumosi ajopuuteorian 1987 ("Jatkosodan synty"). Lehtien sanaa ei ole tietenkään syytä muitta mutkitta pitää totena. Minulla ei ole tietoja punnita näitä seikkoja, mutta on mielenkiintoista kuulla, että ajopuuteoria voisi sittenkin pitää paikkansa.
VastaaPoistaSe pitääkö ajopuuteoria sittenkin paikkansa, ei nähdäkseni kuitenkaan ole mielipidekysymys. Ainoa mahdollisuus on se, että otetaan yksi Krosby (1967)(ellei jo Upton 1965) ja yksi Jokipii (1987) sekä vatkataan kunnolla,kunnes niiden lähdeaines ja siten argumentaatio voidaan falsifioida. Onnea yritykselle.
VastaaPoistaÄskettäin muuten kuulin erään kulttuurihistorian professorin (emer.) julkisesti toteavan, miten yhteisten sotahankkeiden käynnistymisajankohta näyttää siirtyvän yhä varhemmaksi. Tämän ei pitäisi olla mikään yllätys niille, jotka ovat vaivautuneet lukemaan hallituksen julkaistuistakin pöytäkirjoista Rytin, Tannerin ja Niukkasen avointa revanssia julistavat lausumat jo ennen kuin se talvisota isolla teellä oli edes saatu maaliin. Ja mitäpä muuta kuin reilujen tukkipoikien sumanpurkua olivat esim. Rytin ja Puntilan tuumailut: "En muista kokeneeni mitään sen suurempaa kuin keskustelut kevättalvella Rytin kanssa siitä, minkälaiseksi Suomen alue on Saksan ja Venäjän välienselvittelyn jälkeen muodostuva." Hyvä sentään, ettei koko kansa niin sanotusti "mennyt koskeen" tuossa sumanlaukaisussa.