28. maaliskuuta 2017

Lisiä oppiin mopojen tutkimuksesta



Vihreän puolueen kunnallisvaaliohjelma saa asiallista arvostelua. Valtiollisella tasolla ei ole epäilyä, etteikö ympäristö olisi koko kansantaloutta suurempi asia ja siis pahasti laiminlyöty.
Paikkakunnilla eli nyt kunnallisvaaleissa huomautetaan, etteivät vanhuuttaan huonosti liikkuvat, muistisairaat ja yhä useammat kotiin autettavat varmaankaan syty polkupyöräteistä eivätkä edes ulkoreiteistä tai suojelualueista. Voi olla että heitä kiinnostaa enemmän pysytteleminen kotona sopivan avun turvin.
Harvoin kuulee vanhojen ryhtyvän vertaamaan omia olojaan lapsiperheiden asioihin. Hyvin useat muistavat sen verran, että lasten ollessa pieniä tarpeet olivat suuria.
Akateemikko Eino Jutikkala oli mahdollisesti Suomen viisain mies. Hän aloitti lapsinerona ja julkaisi ja luennoi mieleenpainuvasti vielä yli 90-vuotiaana. Sen verran minulla oli ilo tavata häntä kahdestaankin, että mieleeni palautui vaikea teoreettinen kysymys: onko ihmisen mahdollista käsittää, että puhekumppani on paljon älykkäämpi. Vastaisin että on. Kokemustakin on kertonut. Paavo Haavikolla kiertyi ÄO nähdäkseni kolmannellesadalle, ja se oli hänelle turmioksi. Älykkyyden ja lahjakkuuden lisäksi tarvitaan köli ja ankkuri. Jutilkkalalla oli.
Eino Jutikkala piti vuosikymmeniä yhteyttä ystäväänsä professori Aulis J. Alaseen. Herrat vaihtoivat erikoiset halukkaasti tietoja mopoistaan. Kerran kävi niinkin, että Jutikkala joutui siirtymään uuteen, hänestä kankean tuntuiseen Tunturiin, kun edellinen, vasta 27 vuotta käytetty kulkuneuvo kaatui rapakkoon ja särkyi korjauskelvottomaksi.
Tiettävästi mopo oli käytössä Sääksmäen Jutikkalan kartanon mailla ja erikoisen tarpeellinen uimamatkoilla. Hyvään rantaan oli neljä kilometriä, joka ei Einolle olisi ollut jalankaan matka eikä mikään, mutta tuleehan siinä paluumatkalla uudestaan kuuma.
Alanen joutui raskain mielin jättämää mopoilun jo vähän yli 80-vuotiaana, ja Jutikkala puolestaan luultavasti laajan ystävä- ja suulaispiirin hartaista vetoomuksista jätti tuomatta kulkuneuvonsa Helsinkiin. Kukaties pikku Maija Lehtonen, joka hänkin nyt hiljan kuoli, sai tässä asiassa sananvallan, vaikka Eino valitsi vieraille piparkakut (minulle tarjottiin peräti Herrasväki-merkkisiä) ja sopivan istuimen, ja näköalan merelle. Pikku Maija oli sisarentytär, Helsingin yliopisto professori hänkin, mutta nopeat roolinvaihdot olivat vieraammallekin hupaisia nähdä. Hän oli myös o.t.o. taloudenhoitaja. Tausta oli se, että alun perin Eino oli tullut Helsinkiin sisarensa alivuokralaiseksi lukemaan perustutkintoa, mutta kirjoitti myös laudaturin saaneen väitöskirjan 24-vuotiaana Lehtosten keittiön pöydän ääressä. Tuon perheen isä oli, kuinka ollakaan, myös Helsingin yliopiston professori.
Jutikkala oli kartanonherra Sääksmäeltä, vaikka vanhaa hämäläistä tapaa noudattaen isoveli Ossian huolehti maanviljelysten päästämisestä rappiolle, ja Eino perusti kartanomuseon 1980-luvulla ja toimi siellä oppaana ja kesäisin tiluksilla renkinä. Oppaana hän yleensä tuli maininneeksi, että jo Appelgrenin aloittamien ja Kivikosken jatkamien tutkimusten mukaan tuolla paikalla oli ollut keskeytyksittä kiinteä asutus kansainvaellusajan rautakaudelta eli 500-luvulta asti. Akateemikko itse oli joitakin vuosia sukunimeltään Rinne, koska isän koulun rehtori piti ”Judikkalaa” sopimattomana sukunimenä oppineeseen säätyyn aikovalle. Oikaisu eli paluu vanhaan toimitettiin varhain.
Kahvikeskusteluissa joillakin on tapana ottaa puheeksi Jutikkalan toiminta sotapropagandan kirjoittajana. Tapaan huomauttaa siihen, että Jutikkala itse asiassa ohjasi lehtien kirjoittelua asianomaisen toimiston päällikkönä, ja jatkaa sanomalla, että Olavi Paavolaisen uumoilut ”Synkässä yksinpuhelussa” ovat pientä verrattuna Jutikkalan kirjoittamiin sisäisiin muistioihin, jotka perustuivat mm. Englannin, Sveitsin ja tietenkin Ruotsin lehtien huolelliseen seuraamiseen. Hänen historiikkiaan ei juuri tunneta (”Valtion Tiedotuslaitoksen salainen sotakronikka”, 1997), koska sen käsikirjoitus poltettiin syksyllä 1944. Mutta Einollapa oli kopio!
Sitä en viitsi sanoa toimittajille, että jos sotapropaganda noudattelisi kansan tuntoja tai kirjoittajien mielipiteitä, sitä ei tarvittaisi.
Kirjoittaja itse toteaa: vuonna 1942 kukaan laitoksessa ei enää uskonut Saksan voittoon. Vuonna 1941 koko maailma – Neuvostoliitto mukaan luettuna- oli uskonut Saksan voittoon.
Keijo K. Kulhan elämäkertateoksessa kerrotaan, että monien hyvin tuntema ”Suomen historian käsikirja”, aika ikävä tentittävä muuten, kirjoitettiin Arvi ”Perkele” Korhosen johdolla hätätoimena uhkaavaa maan miehitystä ajatellen ja – Kulha vihjaa ja minä satun tietämään – yhteisymmärryksessä sotasyyllisyysoikeudenkäynnin parin juristin, nimittäin Procopén ja Boreniuksen kanssa. Niitä tarpeista syntyi se kuuluisa ”ajopuukin”, siis teoria viattoman Suomen ajautumisesta avuttomana suurvaltojen nostattamiin kuohuihin, historian koskessa, jossa kääntymistä yrittävä olisi hukkunut heti. Sen jälkeen kun tuo teoria juhlallisesti hylättiin, alkoi näyttää ilmeiseltä, että se pitää paikkansa. Tukkilaisromantikkona sanoisin itse, että lauennut suma olisi ollut parempi kielikuva.
Mitä mopoihin tulee, Jutikkala huomautti jo ”Uuden ajan taloushistoriassa”, että käsitys teollistumisesta työväen kurjistumisen syynä on virheellinen. Teollistuminen loi nopeasti neuvottelukykyisen vastavoiman ajan liberalismin sallimille kartelleille ja alkoi parantaa useiden oloja. Englannissa tehtaat vietiin mielellään muualle kuin Lontooseen, koska Lontoon valtavasta aikuisväestöstä noin puolet oli palkkasotureita, porttoja ja tavallisia rikollisia.
Suomessa kiisteltiin kauan torpparilaitoksesta kansalaissodan syynä. Jutikkala esitti laskelmat, joiden mukaan torppareita oli kummallakin puolella suunnilleen sama määrä, ja huomautti julkisten töiden (linnoitustyöt) äkillisestä loppumisesta ja elintarviketilanteen pahasta kiristymisestä. Vaikka Suomi oli verkatakkimiesten maa, meillä oli Euroopan vahvin sarkatakkinen talonpoikaisto, ja yhteiskunta rauhoitettiin pakkolunastamalla hyvin monille viljelmät, mikä oli sekin ainutlaatuinen toimenpide Euroopassa. – Kuvassa Jutikkalan kartano. Mopo lienee rakennuksen takana.



18 kommenttia:

  1. Tuohon on helppo yhtyä. Aika harva on suomessa yltänyt lähellekkään Eino viisautta.

    VastaaPoista
  2. Joo tää on laatua. Vertailkaa nyt zen ja moottoripyörän kunnossapitoon niin heti huomaatte laatueron.

    VastaaPoista
  3. Ja taas luen vanhoista! Minkä ikänen on vanha, herra Kemppinen? Ite olen kohta 65 ja mullon sähköpyörä sekä tavallinen pyörä. Olen koko ikäni pyöräilly ja vaadin kunnon pyöräteitä niinku on muualla maailmassa, kuten esim. Köpiksessä.

    VastaaPoista
  4. Itse olen ollut siinä käsityksessä, että "laskelmat" torppariväestön jakautumisesta kansalaissodan osapuolten kesken selvitti Viljo Rasila tutkimuksessaan Kansalaissodan sosiaalinen tausta (1968). Rasila tuli jo pelkään prosenttijakautuman perusteella siihen kiistämättömään tulokseen, että kyseessä kokonaisuudessaan oli "omistavan ja omistamattoman luokan välinen sota". Tällainen sinänsä truismina pidettävä tosiasia tuntuu puolestaan olleen myrkkyä erinäisille akateemikoille ja myöhempien aikojen professoreille.

    Jutikkalan aatemaailman kuvausta ei mielestäni kannata jättää pelkästään hänen jalkojensa juuressa kuvaannollisesti istuneiden varaan. Hyvänä johdatuksena pitäisin vaikkapa Klingen muistelmasarjaa, jossa kerrotaan Suomen historiantutkimuksen sanoisiko ideologisesti "kovasta ytimestä": Jutikkalan - Pirkko Rommin akselista, jälkimmäisen sukulaismies Polvisesta ym. kiinnostavasta.

    VastaaPoista
  5. Minä sanoisin että tarkoituksella laukaistu tukkisuma olisi paras kielikuva. Tiedettiin vallan hyvin mihin se todennäköisesti johtaa, mutta jokin valinta oli tehtävä eikä tilanne ollut itse kehitetty. Eikä valinnan tekemättömyys tai lykkääminenkään olisi ollut sen parempi ratkaisu kuin jälkikäteen rakennetussa "paras kaikista mahdollisista" -skenaariossa.

    Muuten:kaikki tietävät mitä kaikki tiesivät 1941 tai 1942. Kiinnostavampaa ja ehkä merkityksellisempää (muttei välttämättä erityisemmin kummempaakaan) on mitä kaikki tiesivät tai kukin luuli tietävänsä 1940 tai 1939 tai 1938.

    Mullakin on muuten ollut ilo kuunnella Jutikkalaa. Merkillinen kokemus kun ensin katselee että siinä meillä taas yksi vanha höppänä vuosikymmeniä vanhoine pinttyneine käsityksineen eivätkä pari ensimmäistä lausetta mitenkään muuta kuvaa - mutta sitten havahtuukin siihen v-mäiseen tunteeseen että tällä ukollahan raksuttaa vieläkin paremmin kun mulla koskaan...

    VastaaPoista
  6. Viimeisestä kappaleesta tuli mieleen muistuma: Suomessa säädettiin joskus 1910-luvulla (vai oliko se myöhemmin) hyvin kauaskantoinen laki, joka kielsi metsäyhtiöiltä metsämaan ostamisen. Mutta en muista lain nimeä. Osaisiko blogisti ehkä auttaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainakin vuosina n.1979-90 oli ns. maanhankintaoikeuslaki, joka takasi viljelijöiden etuosto-oikeuden metsäyhtiöiden, sijoittajien yms. suhteen, jos alue oli sopiva tilakoon suurentamiseen. Sen säätämisen syynä oli maatalouden raju murros, jolloin lopettavien tilojen maat alkoivat mennä rahamiesten omistukseen sen sijaan, että ne olisivat luonnostaan ohjautuneet kehittämään maatalouden rakennetta.

      Poista
  7. Aika vähiin on käyny nämä kommentoijat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vähhiipä se kääp ennekö kokonnaa loppuu.

      Poista
  8. Mun isä oli 85 ja pyöräili kauppaan vielä muutama viikko ennen kuolemaansa, pyöräteistä en tiedä mutta fillari kulki ja toimitti äijän tyttölöille.

    VastaaPoista
  9. JK voisi tehdä palveluksen historialle vastaamalla tähän: EJ:n omaisuudesta (yli 20 milj) liikkuu urbaanilegenda, miten hän säästi sen "pienestä" palkastaan. Oliko a) proffan palkka esim. -50-luvulla miten pieni duunareihin verrattuna ja b) eikö sieltä kartanosta tosiaan tullut mitään perintöä? Toki tilan maat menee yleensä yhdelle, mutta kai kartanolla muutakin oli jaettavaksi, vai?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jutikkalasta ja hänen taloudenhoitajastaan rakennellussa lehtijutussa taisi olla, että omaisuutta oli kertynyt kitsailevan elämänmuodon lisäksi osakkeilla keinottelusta.

      Poista
    2. Perinnöstä muodostui vain pieni osa Jutikkalan omaisuudesta. Professori eli säästeliäästi ja sijoitti arvopapereihin (KOP) ja muihin osakkeisiin. Kun tätä jatkui ehkä 60 vuotta, muodostui siitä tuo 22 miljoonaa. Kai sinä aikana kertyi myös paljon korkoa korolle. Näin kertoi HS 18.4.2007.

      Poista
  10. Joskus 80-luvulla Jutikkalan kartanossa (blogin kuva) oli irtaimiston huutokauppa. Pihalla Eino


    Jutikkala kertoili veljensä tahi tämän pojan nuorehkon lesken myyjäksi. Meidän ostamamme iso vaatekaappi ei hänen mukaansa ollut kartanon alkuperäisiä. Itse hän asui viereisessä rakennuksessa.














    VastaaPoista
  11. Nii en tiiä ny nii tästä mutta semmie ano nymmeeraa että enemä se mies moatasa syöpi ku viinnoo keittelööpi.

    VastaaPoista
  12. Isän kanssa mopoiltiin Lentäjien juhannusjuhlille 50-60-l. Ongelmana oli mopon moottorin toiminta. Naapurit kävivät neuvomassa, kuinka saataisiin kuntoon. Käytiinpä kuitenkin Kauhavalla, äitini kotipaikalla. Nukuin isän selän takana mennentullen. Mopolla kuitenkin päästiin kuin Poutiaisen Eino..

    VastaaPoista
  13. Kulhan 80-vuotishaastattelussa (Junkkari) 19.3. ja sitä ennen Mauno Jokipiin nekrologissa (4.1.2007) sanotaan, että Jokipii kumosi ajopuuteorian 1987 ("Jatkosodan synty"). Lehtien sanaa ei ole tietenkään syytä muitta mutkitta pitää totena. Minulla ei ole tietoja punnita näitä seikkoja, mutta on mielenkiintoista kuulla, että ajopuuteoria voisi sittenkin pitää paikkansa.

    VastaaPoista
  14. Se pitääkö ajopuuteoria sittenkin paikkansa, ei nähdäkseni kuitenkaan ole mielipidekysymys. Ainoa mahdollisuus on se, että otetaan yksi Krosby (1967)(ellei jo Upton 1965) ja yksi Jokipii (1987) sekä vatkataan kunnolla,kunnes niiden lähdeaines ja siten argumentaatio voidaan falsifioida. Onnea yritykselle.

    Äskettäin muuten kuulin erään kulttuurihistorian professorin (emer.) julkisesti toteavan, miten yhteisten sotahankkeiden käynnistymisajankohta näyttää siirtyvän yhä varhemmaksi. Tämän ei pitäisi olla mikään yllätys niille, jotka ovat vaivautuneet lukemaan hallituksen julkaistuistakin pöytäkirjoista Rytin, Tannerin ja Niukkasen avointa revanssia julistavat lausumat jo ennen kuin se talvisota isolla teellä oli edes saatu maaliin. Ja mitäpä muuta kuin reilujen tukkipoikien sumanpurkua olivat esim. Rytin ja Puntilan tuumailut: "En muista kokeneeni mitään sen suurempaa kuin keskustelut kevättalvella Rytin kanssa siitä, minkälaiseksi Suomen alue on Saksan ja Venäjän välienselvittelyn jälkeen muodostuva." Hyvä sentään, ettei koko kansa niin sanotusti "mennyt koskeen" tuossa sumanlaukaisussa.

    VastaaPoista