Kaksi mietettä

Kuvan pitää valua. Tekstin kuuluu lorista. Pari valokuvaa minulla on tästä ilmiöstä. Ne ovat isäni ottamia.

Tavallisin virhe on kirjoittaa kiinnostavasti, jopa hauskasti. Hyvä teksti on melkein poikkeuksitta melankolista, hiukan ahdistunutta. Joidenkin Tshehovin novellien viimeiselle sivulle odottaisi kirjoittajan viestiä: menin tästä rannalle hiukan ampumaan itseni. Ei se yllättäisi.

Eräällä tuttavalle raivosin Dostojevskista, ettei kukaan järjissään oleva ihminen ahda itseensä sellaista moskaa. Vasta kun alkoi näyttää, että hän luuli minun olevan tosissani, muutin sävyä ja sanoin, että on ruma käydä kylillä, kun kirjoitus tarttuu ja juurtuu kuin makkara nenään.

Dostojevskihan ei kirjoittanut erikoisen hyvin. Hän oli sellainen mestari, ettei hän tuntunut kirjoittavan ollenkaan. Puhe tapahtuu hänen maailmassaan.

Pitää paikkansa, että menen pitämään muutaman luennon työhön ottamisesta, josta en tiedä juuri mitään. En ole ottanut ihmisiä töihin.

Mainitsin sopivana oppimateriaalina elokuvan, ”Seitsemän samuraita”, ja kommentoija kirjoitti heti järkevästi, että vielä mieluummin ”Yoyimbo”.

Todellisuudessa Kurosawan tuotannossa liikkeenjohdon analyyseistä paras on ”Sanjuro”, jota kenenkään ei pitäisi jättää katsomatta. Se on se samuraielokuva, jonka lopussa Toshiro Mifune ottaa miekastaan virheellisen otteen ja sivaltaa sitä huotrasta vetäessään arvoisalta vastapuoleltaan pään irti niin että veri lentää kuin öljy lähteestä.

Ehkä muistattekin? Päähenkilöllä on jokin ihotauti tai ehkä vain ilkeitä luteenpuremia, koska hän raapii itseään, välillä miekalla. Luultavasti sellainen on epäsovinnaista.

Meneillään on jälleen kerran vallan vaihtaminen kyläkunnassa ja samurai joutuu kouluttamaan nuoria lupauksia, joiden ensimmäinen ajatus on syöksyä pää edellä varmaan tuhoon. Hän kävelee talolle, jossa hyvää päällikköä pidetään vankina, ja ilmoittautuu vihollisen leipiin palkkasoturina.

Päällikkö on hevosen näköinen ja ihmettelee, miten häntä tällaisena kuunnellaan, ja rouva on täysi höppänä. Kaapissa säilytetään vankia, joka innostuu välillä osallistumaan keskusteluihin, vangitsijoidensa puolesta.

Kuvassa tuo samurai harjoittamassa vaikeaa liikkeenjohdon tehtävää, odottamassa.

Sitten mieleeni tuli vielä yksi ajatus. Ryonosuke Akutagawa oli kaikkein parhaita japanilaisia novellin kirjoittajia, jopa parempi kuin Inoue, jossa tarkkaan lukien on jotain taiteellista.

Jamssista valmistettu puuro on melkein mahdotonta syödä. Se on tosi pahaa, eikä sen selluloosa tahdo sulaa millään. Se on vähän niin kuin maniokki.

Erään toisen samurain aseenkantaja ja hevosmies oli pieni, köyry ja räkäinen. Kaikki tiesivät, että hänellä oli kuitenkin elämässä yksi suuri haave, jamssipuuro. Jos sitä saisi joskus kyllikseen!

Sitten tarinassa (sama nide kuin ”Rashomon”) kuljetaan, seikkaillaan ja rähistään siellä täällä ja shogunit listivät toisiaan.

Tulee sellainenkin päivä, että kertomuksen henkilöt ovat ikään kuin voitolla. Vihollinen on hajoitettu neljään ilmansuuntaan ja on aika nautti uurastuksen hedelmistä.

Joku työpaikkakiusaaja näkee varastossa jamssia, joka siis on ravintona niin ala-arvoista, ettei sitä viitsitä edes piilottaa rosvoilta.

Syntyy ajatus, että nytpä tehdään aseenkantajasta kuin kuningas, haetaan pyykkipata ja keitetään astiantäysi jamssipuuroa.

Kun sankari talutetaan padan ääreen, hänen polvensa lysmähtelevät tämän kaiken yltäkylläisyydestä. Hän jää huojahtelemaan padan ääreen ja saa tuskin suustaan sanat:” Minä en enää halua jamssipuuroa.”

Taitava ainekirjoittaja saattaisi lainata tähän Tshehovin yhteydessä käytetyn sanan ”elämänvalhe”, mutta kyllä pelkkä ”elämä” riittää.

Kuten amerikkalaiset sanovat, elämä on ihmeellistä.

Japanilaisilla on japanilaisuudesta aivan eri käsitys kuin muilla kansoilla. Sama koskee muita kansoja. Tulos on hyvin epäedullinen, kun pyritään luomaan edullinen vaikutelma.

Akutagawan yhtydessä on syytä mainita ”Rashomon” ja etenkin novelli ”Tiheikössä”, johon Kurosawan elokuva perustuu, vaikka nimi on toinen. Se ikään kuin kuuluu yhteen näiden kahden kanssa ja ehdottaisin, että Julkisen Sanan Neuvoston jäsenet ja ylempien oikeuksien esittelijät velvoitettaisiin katsomaan elokuva tarkoin ja lukemaan novelli.

Se on mieliä kuohuttava murhajuttu, josta esitetään peräkkäin neljä täysin luotettavaa kertomusta, jotka ovat täysin ristiriidassa keskenään. Pahasti valehtelee murhatun haamu, jota kuullaan tuomioistuimessa meedion välityksin.

Akutagawan teksti on kirjoitettu kauan ennen sotia. Siten ”sisäinen totuus” käsitettynä fanaattisuudeksi tai sokeudeksi tosiasioille ei oikein käy tulkinnasta.

Eräässä mielessä tarina on samaa juurta kuin vuosikymmeniä myöhemmin aloitetetut psykologiset ja kognitiotieteelliset tutkimukset, joiden tulos on selvä. Ihminen, joka haluaa olla väärässä, pitää kiinni kannastaan, eivätkä todisteet voi heilauttaa häntä. Kotikatsomo näkee maalit ja patsiot aina paremmin kuin linjatuomarit.

Lisäksi Akutagawan kertomukset ovat tuota virtaavaa lajia. Ei puukaan rakentuisi, ellei virtaavissa nesteissä olisi liuenneena ravinteita.