Puun muotokuva

Tilttikameralla otettuja valokuvia Helsingin keskustan taloista kuuluu painetun uuteen kirjaan, jonka joku hyväkäs on lainannut kirjastosta ennen kuin ehdin hätiin.

Jos joku olisi salakuunnellut ajatteluani, hän tietäisi sangen hyvin tarkoitukseni, joka matka paikkaan, josta voi olla poissa.

Kesä tuli kuin kiinalainen matkailija, ihan ajattomalla ajalla. Sen palvelun se teki, että auringon koko julmuus tuli todeksi. Puhe ilmastosta osuu, harhaan. Wallace Stevens osui tässäkin kohdalleen. Suomennoskokoelman nimikin on ”Tämän ilmaston runot”.

Tietääkseni Stevens oli ensimmäinen, joka käsitteli ilmastonmuutosta tieteellisesti. Vuosi oli 1942. Lapsekas Suomen venäläinen runoilija oli julkaissut sata vuotta sitten kirjan maasta jota ei ole. Muuan kolmas ilmoitti olevansa kirjoittamalla matkalla kohti seutua, joka ei ole paikka.

Kun kesä kusi eli toisin sanoen kävi selväksi, että yli juhannuksen riittää päivittäin järjesteltäviä asioita, jotka koskevat maata, puita, vettä ja rahaa, en pidä hyvänä ajatusta paeta maalle,

Puhelinnumeron aion vaihtaa. Mitä se numerolla tekee? Olkoon ilman.

Mutta etsin makuupussini ja muutan katolle. Kun nykyisin on hyviä hiilikuidusta ja dacronista punottuja tuotteita, sellaisilla köysitikkailla voisi ehkä korvata paloportaat. Myrskyöiksi saisi olla telttakangas.

Tämä kirjoitus saa aiheensa ylle otetusta kuvasta, joka on eilispäivältä.

Jo Iktinos ja Kallikrates laskivat aberraatiot. Parthenonin arkkitehtuurin matematiikka voi olla edelleen ainutlaatuinen. Arkkitehtien aloitteesta rakennus on skannattu 3 D -tekniikalla. YoutTube

https://www.youtube.com/watch?v=QqGDikC62XA

sisältää kymmenminuuttisen mallinnuksen tulokset. Viimeistään tästä käsittää, että koulussa ennen opetetut pylvästyypit ovat rakenteellisesti perusteltuja. Suomessa on totuttu liikaakin siihen, että merkkirakennusten pylväät ovat koristeita, jotka peittävät oikeasti kantavia rakenteita.

Ateenan temppelistä ei tiettävästi ole löydetty suoria viivoja lainkaan. Heittoa on jopa kymmenen senttiä rakennuksen pitkällä seinällä ja muutamia senttejä pylväissä. Tulos on optinen harha, jonka johdosta viivat näyttävät täysin suorilta. Kauempaa katsoen esimerkiksi katon harja näyttää olevan keskeltä notkolla. Ja se on näköharha.

Ison talon valokuvaaminen on käytännössä mahdotonta, koska kameralla on yksi silmä mutta ihmisellä kaksi. Vaikka Photoshopilla voi pyöritellä perspektiiviä, järjellinen kuva kerrostalosta vaatii erikoisobjektiivin – niitä saa kalliilla – tai palkkikamera kalaisen laitteen, jossa sitä kameran pintaa, jolle objektiivin kokoama kuva heijastuu, voi kallistella. Ja edellä mainitsemani kirja lienee tehty tuolla tekniikalla. Meillä on poikani kanssa tallella Linhof Field, jota käyttäen tuo temppu onnistuu. En usko että sillä kameralla kuvataan enää koskaan. Negatiivin koko on 24 kertaa 36 senttiä.

Valokuvaajan dilemma on tämä: oikaistu kuva talo seinästä ei kuitenkaan ole oikea. Ihmissilmämme ovat tottuneet katsomaan kaikkea kirjaimellisesti silmän korkeudelta. Jos siis saadaan aikaan perspektiiviltään oikea kuva esimerkiksi kuvaamalla kadun yli toisesta talosta, näky on vieras. Kyllä myös arkkitehdit suunnittelevat teoksensa ihailtavaksi jalkakäytävältä.

Puun ongelma, jonka tämän jutun kuva ratkaisee, on juuri sama. Kuva esittää puita ja talon päätyä ja on täysin varmasti jotain sellaista, mitä kukaan ihminen ei ole koskaan ennen nähnyt. Lentokone ei voi lentää noin alhaalla. Nelikopteria ei ole toistaiseksi näkynyt.

Kuva on yksi viidestäkymmenestä, jotka otin puunkaatofirman ison auton nostokorista eilen. Olisi saanut olla parempi sää. Olisi ollut hupaisaa kuvata omakin talo, noston aikana, eri korkeuskulmista. Mutta taksamittari nakutti. Toiset olivat töissä ja hyvää työtä tekivätkin.

Kaksi rakkainta puuta meni. Nyt ne oivat poissa. Emme enää koskaan kohtaa. Vaahtera oli upea. Koivu oli huima.

Muutin mieleni kun kolmaskin asioita ymmärtävä henkilö sanoi, että putkikaivanto vie puolet juurista, ja sitä ei lehtipuu kestä. Mänty on vähän eri asia, mutta ei paljon.

Tulos viittasi vanhaan tosiasiaan eli että runoilijan saa hirttää ilman muuta. Sekä vaahtera että koivu olivat juuresta lahoja ja vaahtera lisäksi halki. Koivu olisi kestänyt pystyssä ehkä viisi vuotta, ehkä vähemmän.

Joku kommentoija on sanonut minuakin ”suvakiksi”. Ehkä siis kuulun suvaitsevaistoon, koska voisin itse suvaita tyvestä 80-senttisen koivun taloni katolla, mutta naapurit ja ystävät pitävät ajatusta huonona. Talo menisi rikki kuin kokoomuspuolue.

Ja tänään on kansainvälinen naapuripäivä.

Minulla on siis nyt teoreettisesti oikeita muotokuvia pihapiirini männyistä ja kuusista. Kovin ne näyttävät vierailta.

Luulen että Parthenon näyttää pulujen mielestä erilaiselta kuin turistien silmissä.

Aivan hitusen kadun, että en ole varakas enkä viitseliäs. Olisi ehkä pitänyt hommata Nikon ja erittäin hyvä pikkuzoom noihin valokuviin, koska tämä kuva antaa vain viitteen vihreän ongelmasta.

Oikeastaan haluaisin valokuvan puusta, joka kasvaa metsässä. Olen yrittänyt sellaista kuvaa neljäkymmentä vuotta, mutta en ole onnistunut toistaiseksi. Isäni yritti valokuvata tunturia ja onnistui kaksi kertaa.

Sopivaa kuvaushetkeä joutuu odottamaan 1 – 3 vuotta. Se aika pitäisi mielellään viettää luontokuvaajien käyttämän kaltaisessa piilossa, mutta puulta ei tarvitse naamioitua. Kuvassa näkyy kuitenkin muutama vieras vihreä. Hyvä alku.