Muutin asennettani ja se palkitsi heti.
Kuulun niihin ihmisiin, joiden on ajoittain vähän vaikea
suhtautua professori Klingeen aivan vakavasti. Tämä koskee hänen päällimmäistä
kerrostaan eli esimerkiksi olemusta ja esiintymistapaa.
Seuraavassa kerroksessa hänen historiantutkijana esittämänsä
teemat ja tulkinnat ovat mielestäni eräin kohdin joko turhan asenteellisia tai
sitten suorastaan virheellisiä.
Edellinen on siis ihmisen pintapuolinen asenne toiseen
ihmiseen ja jälkimmäinen historiantutkijan arvelu toisesta historiantutkijasta.
Klinge oli hyvin pitkään eli 1975 – 2001 historian professori. Itse olen vain
kulttuurihistorian dosentti ja laajojen tenttien, tutkintojen ja lausuntojen
jälkeen siis henkilö, jonka voi odottaa olevan selvillä historiantutkimuksen
menetelmistä ja itse tutkimuksen päälinjoista.
Aioin kirjoittaa tähän lauseen, jonka mukaan tutkimusalamme
poikkeavat kuitenkin toisistaan suuresti. En kirjoitakaan, koska se ei ole
totta. Klinge on suunnattoman laajassa tuotannossaan selvittänyt
perinpohjaisesti instituutioita,
erityisesti kulttuurisia. Hän on kirjoittanut laajan Ylioppilaskunnan historian
ja ollut mukana kirjoittamassa vieläkin laajempaa Helsingin yliopiston
historiaa. Hän saattaa olla suorastaan auktoriteetti biografioissa.
Klinge on julkaissut tähän mennessä 18 nidettä
päiväkirjojaan ja 3 erittäin vankkaa nidettä muistelmiaan.
Jotkut – kuten minä – ovat miettineet mielessään, luuleeko
tuo ihminen olevansa Paasikivi tai muuten vain Jumalan luomistyön mallikappale.
Toiset – minua ilkeämmät – ovat kysyneet samaa ääneen.
Vastaus tuohon kysymykseen löytyy vaivattomasti näistä
puheena olevista kirjoista. Klinge on pohtinut kirjallisen eli yleisön
luettavaksi tarkoitetun päiväkirjan merkitystä ja mahdollisuuksia syvällisesti
ja ryhtynyt sitten harvinaisen sinnikkäästi toteuttamaan tavoitettaan. Sanana ”päiväkirja”
tuo mieleen sydämentunnustukset. Klinge näyttäisi sivuuttaneen yksityiselämänsä
täysin.
Koska olen niin hidasoppinen, huomasin vasta äskettäin
epäilyttävien kirjojen tarpeellisuuden. Niinpä olen lukenut päiväkirjoja vasta
neljä ja tartun omaelämäkertoihin, kunhan jaksan kantaa ne kirjastosta tai
kustantaja hyväntahtoisesti postittaa uusimman niteen. Klingen historiateokset
olen lukenut matkan varrella kaikki; yliopiston historia on voinut jäädä
selailun varaan, mutta Ylioppilaskunnan historian muistan oikein hyvin vuosilta
1967-1968. ”Vihan veljistä valtiososialismiin” (1972) oli kirjaimellisesti
innostava.
En mainitse näitä vanhoja teoksia vähätelläkseni uusia. ”Iisalmen
ruhtinaskuntaa” luimme perheessä joukolla. Modernin projekti periferiassa on
ansiokas ja hauskakin.
Koska itse opin syömään sujuvasti veitsellä ja haarukalla
vasta lukiolaisena ja näin Yliopiston rakennukset ensimmäisen kerran elämässäni
käydessäni armeijasta tulleena nuorukaisena pyrkimässä sinne, Klingen teoksilla
on voinut paikata tietojaan. En osallistunut osakunnan toimintaan, vaikka
kuuluin siihen, en ainejärjestöön enkä juuri muuhunkaan. Kysymyksessä ei ollut
varojen puute, vaan tyhmänylpeys. Halusin näet rahoittaa opintoni kokonaan itse niiden ohessa hankituilla ansiotuloilla, ja
perheenkin olin perustanut.
Silti huomaan olleeni kauan samaa mieltä Klingen kanssa.
Opinnoilla on muitakin tärkeitä tehtäviä kuin asioiden oppiminen. Hän käyttää
termiä ”verkostoituminen” eli tutustuminen toisiin ihmisiin. Osakuntien ansioksi
hän katsoo eri opintosuuntien sekoittumisen; osakuntalaitoksellehan pidettiin
jo hautajaisia, jotka osoittautuivat ennenaikaisiksi.
Klinge on tietysti suorastaan erikoistunut vihlaisevan
poikkeaviin mielipiteisiin. Koska nuo kannanmäärittelyt eivät suinkaan ole
pötyä, hänen kohdittain hiukan alentuvaa ja sävyiltään ajoittain hyvinkin
omahyväistä tekstiään lukee mielikseen – ja opikseen.
Ainakaan nyt käsillä olevissa kirjoissa ja tutkimuksissa ei
käsitellä sitä vaihtoehtoa, että tuo tarpeellinen ”verkostoituminen”
osakunnissa, ylioppilaskunnissa ja muualla, olisi myös ongelma. Sellaiset
liikehdinnät kuin suomi-fundamentalismi (fennomania), osa työväenliikettä
(ylioppilaat ja maisterit kuten Otto-Ville Kuusinen), jääkäriliike,
heimoliikehdintä ja sitten taas – aikahyppy – stalinismi olivat oleellisesti
opiskelijoiden töitä. Toivon löytäväni mukana olleelta Klingeltä lisää
valaistusta luentolakko – yksi mies – yksi ääni –vaiheeseen, joka nyt tuntuu
käsittämättömältä hölmöilyltä. Muistaakseni ainakin Mikko Juva vihjaa, että Klingelläkin
on jotain mielenkiintoista komerossa tuolta ajalta. Kunhan pääsen muistelmien
70-luvun alun vaiheeseen, katsotaan.
Tarkoitukseni on nyt kirjoittaa toisaalta Klingestä mutta
toisaalta etenkin ”aikalaistodisteista” hiukan enemmänkin. Tilanne on hiukan
huvittava. Myös tutkija on tikun nenässä. Lähdekritiikki tarkoittaa juuri sitä,
ettei kenenkään vanhoja eikä uusia kertomuksia yleisten asioiden vaiheista saa
pitää riittävänä todisteena. Kaikkea on verrattava muuhun aineistoon ja
taustaan. Lisäksi tiedämme, ettei totuus jostain asiasta 2010-luvulla ole sama
kuin 1980-luvulla tai 1960-luvulla, ja senkin tiedämme, että on lapsekas virhe
kiistää ”totuuden” olemassaolo.
Ihmettelin siis, kun näin että Otavan jälkeen Siltala on
ryhtynyt julkaisemaan Klingen päiväkirjoja. Mietin että kukahan näitä lukee.
Nyt en enää ihmettele ja vastaan kysymykseeni: toivottavasti mahdollisimman
moni.
Esimerkki Klingen kärjistävästä tyylistä: puhuttaessa
holokaustista voisi muistaa myös, että Rooseveltille, Churchillille ja
Stalinille juutalaisten kohtalo oli yhdentekevä. Ja muuallakin kuin Suomessa on
erittäin perusteltua tarkastella suuria sotia myös häviäjän näkökulmasta. (Tuo
viimeksi mainittu tarkoittaa Saksaa ja nähdäkseni sitä ilmiötä, että uusi
maailmansotakirjallisuus tulee melkein pelkästään Englannista ja USA:sta,
vaikka juuri Saksassa lähimenneisyydestä on kirjoitettu viime aikoina erittäin
perinpohjaisesti ja hyvin.
Puhe Klingestä herättää henkiin mielikuvan omalla tavallaan tyylikkäästi pukeutuneesta herrasmiehestä puiston penkillä istumassa leukaansa kävelykeppiin nojaten ohikulkijoita katsoen kun päällimmäisistä kerroksista päällimmäisin lähtee omia aikojaan kävelemään pois kuin tyhjä haarniska jättäen herran istumaan kalsareissaan keppiinsä nojaten...
VastaaPoista(Blogivaeltaja)
Klinge lienee kuitenkin maailmanhistorian ainoa henkilö, joka kotioloissakin käyttää pinsettejä nostaessaan sokeripalan sokeriastiasta teekuppiin.
VastaaPoistaOnhan myös Hercule Poirot.
PoistaEi taida Kiurun tuttavapiiriin kuulua ns vanhaan suomenruotsalaiseen sivistyneistöön kuuluvia henkilöitä.
PoistaKyllä niitä on muitakin. Tässä esimerkiksi.
PoistaMukavaa, kun löytyy asiallinen ja aktiivinen bloggaaja. Hauskaa lukea joka päivä hieman eri aiheesta. :)
VastaaPoistaMinä kyllä olen Klingen muistelmia ja päiväkirjoja lukenut ja todennut, että sivistynyttä tekstiä ja miellyttävää lukea, sivistää lukijaakin. Huumoriakin on, tosin tahatonta. Klinge tuntuu surevan, että on vain yksi etunimi eikä erityisen hieno. Toisessa kirjassa hän kuitenkin huomauttaa, että Mathias-niminen on ollut Jerusalemin temppelin ylipappina kolme kertaa. "Mahtaako tämä side Jerusalemin ylipappeihin alkaa vaikuttaa identiteettiini?" Se taitaa jo olla itseironiaa.
VastaaPoistaTäytyy kyllä kunnioittaa Klingen kaikinpuolista ahkeruutta ja aikaansaapuutta, melkein liiallista esimerkiksi karriäärin luomisessa. Donneria hän ei voi sietää, ja ovathan he tyypiltään ja tyyliltään mahdollisimman erilaisia, mutta yhteisenä piirteenä on se, että tekstiä syntyy edelleen joka päivä ja kirjoja ilmestyy joka vuosi, joskus useampiakin.
Klingellä on tarkat muistiinpanot elämän varrelta, liput ja kuititkin säilössä. Jotkut historian kohdat minulta menevät vähän ohi, vaikka olenkin kokenut samat vuosikymmenet, mutta kirjallisuus tulee lähelle. Mann on yksi minunkin suosikeistani, Proustista riittää kuitenkin yksi lukukerta. Anglosaksinen maailma saa ryöpytystä, mutta venäläisyys on ranskalaisuuden ohella suosiossa, siksiköhän, että Klingen isä oli syntynyt Pietarissa. Paasikiven-Kekkosen linjaa minäkin olen arvostanut, mutta ihmetyttää, että hän, lehtien mukaan, kannattaa Krimin valtausta. Ehkä sitten historiallisin perustein.
Luen parhaillaan Donnerin viimeisintä, Sverige, resor i ett främmande land, ja nautin kyllä hänen ironisista pikku pistoistaan ja "fakta-tajunnanvirrastaan", miksi Sauli Niinistö sitä luonnehti. Hänellä on naapurimaan asiat hallussa, 60:nen vuoden kokemuksella. Klingen Hyppikää ilosta on odottamassa. Kummallisia nimiä muuten hänen päiväkirjoillaan. EG
Eräs ystäväni, äidinkielen opettaja, sanoo, että kyllä Suomeen aina yksi Matti Klinge mahtuu, kravatteineen rusetteineen kaikkineen!
"lisäksi tiedämme, ettei totuus jostain asiasta 2010-luvulla ole sama kuin 1980-luvulla.." Se, että ihminen avautuu vasta vuosien jälkeen jos silloinkaan, on peri-inhimillistä. Ja historiantutkimuksen peruste. Toki "avautuvien arkistojen" ohella. -timo
VastaaPoistaOn pääasiassa vahinko, että professori Klinge ärsyttää niin monia. Ärsytyksen vuoksi suuri joukko potentiaalisesti Klingen sanottavasta kiinnostuneita jättää hänen kirjansa lukematta, omaksi vahingokseen.
VastaaPoistaKlingen itsestään tietoinen tyylikäs olemus ja hänen teksteistään täysin puuttuva pyrkimys vaatimattomuuteen ovat monelle ylittämätön kynnys lähteä lukemaan, mitä ja mistä hänellä on kerrottavaa. Ja kerrottavaahan on ollut, runsaasti. Ja kaiken aikaa tulee lisää.
Yksin päiväkirjoja Klingeltä on ilmestynyt 1999 alkaen vuosittain. Omaelämäkerrasta on nyt tullut kolmas osa. Päiväkirjat ovat vain osittain perinteisiksi päiväkirjoiksi miellettäviä. Ne ovat paljolti myös esseekokoelmia. Yhtenä lähtökohtana päiväkirjoille Klingellä lie ollut se, että sanomalehdet jossain vaiheessa eivät enää olleet valmiita ottamaan ahkeralta kirjoittajalta varsinkaan pidempiä juttuja.
Päiväkirjoissaan Klinge liikkuu kepeästi eri aikakausissa, paikoissa, ilmiöissä käsitteitä selvittäen, tuoden esiin historiallisia tapahtumia ja hahmoja ja ottaen välillä kantaa meneillään oleviin tapahtumiin. Eivätkä professori Klingen kannanotot useinkaan edusta akateemista tai poliittista valtavirtaa. Mieluiten hän edustaa omaa näkemystään.
Päiväkirjojen tyylistä esimerkkinä käyköön vaikka pieni lainaus vuosien 2006 – 2007 päiväkirjasta Savo, Rajat, Papukaija, huhtikuun 5:nneltä 2007:
”En voi mitään sille – anteeksi vain! – että tekeillä olevan ”huippu-innovaatio-yliopiston” nimi tuo mieleeni lapsuudenkotini kylpyhuoneen seinällä olleen ”Prof. Junkersin pika-kaasu-vedenkuumennus-kylpyuunin” käyttöohjeen. Itse itsensä julistaminen nimihirviöillä ”huippu-” ja ”innovaatio”mestariksi tekee jotenkin kypsymättömän vaikutuksen ja saa puberteetti-ikäisen itsetehostuksen sävyn. Todella uudet ideat syntyvät sellaisen aktiivisen työskentelyn ja luovan laiskuuden yhdistelmänä, jota ei voi tilata eikä pakottaa esiin.” - Sitten Klinge siirtyy käsittelemään suurten ajattelijoiden kuten Platon, Kant, Kierkegaard ajatusten selvittelyä pitkillä kävelyillä.
Omaa asemaansa ja kehitystään akateemisessa maailmassa prof. Klinge käsittelee laajasti omaeläkertansa kolmannessa osassa, Anarkisti kravatti kaulassa. Frankofiili Klinge toteaa:
”Johtavien ranskalaisten saavutuksia luetaan ja ihaillaan meilläkin, mutta yleensä vasta englantilaisina käännöksinä. Täällä vanotaan aika usein vain jonkun yhden anglosaksin nimiin, ja saksalaisenkin kirjallisuuden tuntemus on romahtanut. En tietenkään pysty seuraamaan kaikkea enkä tutustumaan kaikkiin klassikoihin, mutta laaja vaikka pinnallinenkin lukeminen on kuitenkin ollut koko ajan tavoitteena, ja uskon yleensä olleeni kollegojani avarammilla aloilla.”
Lukija Laihialta
"Seuraavassa kerroksessa hänen historiantutkijana esittämänsä teemat ja tulkinnat ovat mielestäni eräin kohdin joko turhan asenteellisia tai sitten suorastaan virheellisiä."
VastaaPoistaNiin, sellainen se Klinge on, vaikka uusien ajatusten ja tulkintojen esittäminen nimenomaan kiellettiin jo Turun vanhan akatemian statuuteissa 1600-luvulla. Mennä nyt "halveeraamaan" vaikkapa kunniakasta sortovuosien käsitettä, puhumattakaan siitä ennenkuulumattomasta virhetulkinnasta, että Stalinilla olisi Suomen suunnalla lopultakin ollut vain rajalliset tavoitteet. Ja entäpä jonkin Sveaborgin rakennushankkeen väittämistä ainakin osin hyökkäykselliseksi!
Tuollaista "uushistoriointia" me kansallisen hengen ja vuoden 1991 jälkeisen uuspatriotismin elähdyttämät suomalaiset emme mitenkään voi hyväksyä, Jeltsin-vainaan tunnettua sanontaa väännelläkseni.
Ajattelin kyllä eräitä kansainvaelluksiin liittyviä seikkoja. Esittämäsi esimerkit ovat toista. Klingen argumentit ovat painavia. Tietenkin Stalinin tavoitteet määräsi maailmanpolitiikka.
PoistaMielenkiintoinen ja innostava on Klingen väite, että Puola "aiheutti" toisen maailmansodan. Ja eversti Bock, ulkoministeri, epäilemättä oli typerys.
Se on suorastaan selvää, että vuoden 1939 sotatoimet olivat suoraa seurausta vuosien 1918-1919 tuhoisista rauhansopimuksista. Sitäkin pidän totena, että Tarton rauhan raja oli Neuvostoliitolle / Venäjälle pitkän päälle mahdoton. Erittäin totta on sekin, että Karjalan Kannaksen suurtaistelujen ratkaisu oli Vironmaalla Narvassa.
Minua eivät nuo mainitsemasi Suomea koskevat seikat ärsytä, päinvastoin ne ovat hyvää vastapainoa valtavirralle.
PoistaSen sijaan ärsyttävät Klingen täysin älyttömät ideat, mm. että Holokausti johtui siitä että "ymmärrettiin" että juutalaiset olivat "epälojaaleja". Tosiasiahan on, että juutalaiset olivat Saksassa täysin integroituneita ja taistelivat ensimmäisessä maailmansodassa siinä missä muutkin.
Klinge jopa uskoo Sampo Ahdon esittämät teoriat, että länsiliittoutuneiden leireissä kuoli massoittain saksalaisia sotavankeja, vaikka asian esitti ei-tutkija ja se on osoitettu vääräksi. Sen sijaan Klinge vaikenee siitä, että neuvostoliitolaisia sotavankeja kuoli Saksan leireissä miljoonia.
Tiettyjen asioiden suhteen Klinge on täysin kritikitön.
Ad Jukka Kemppinen:
PoistaAi Puola aiheutti toisen maailmansodan? Mitä syytä on uskoa, että jos Puola olisi antanut Danzigin, Hitler oli tyytynyt siihen? Hän oli vuosia aiemmin paljastanut kenraaleilleen, että päämääränä oli sota. Suunnitelma ei toki aivan toteutunut, mutta päämäärästä (täydellinen voitto tai täydellinen tuho) hän piti kiinni viimeiseen asti.
Ja suoraa seurausta? Miksei Saksa sitten 1991 ryhtynyt peräämään menettämiään alueita? Kai se kuitenkin vaikuttaa asioihin, miten ihmiset suhtautuvat asioihin?
Ennen kaikkea "elintilan" hankkiminen idästä, juutalaisiten tuhoaminen ja muiden kansojen alistaminen orjiksi ei ollut "suoraa seurausta" vaan älyttömyyttä. 1900-luvulla aluelaajennuksilla ja siirtomaiden hankkimisessa ei ollut enää mitään mieltä. Valtio menestyi toisilla keinoilla kuten Saksakin tajusi hävittyään kaksi sotaa.
Klingeen on helppo suhtautua kun mieltä, että tämä on arrogantti snobi. Siihen voi sitten suhtautua myönteisesti tai kielteisesti - taikka huvittuneesti.
VastaaPoistaParasta Klingessä on se, että tämän välityksellä on mahdollista saada tuulahdus ns. porvarillisesta sivistyksestä ja elitistisestä sivistysyliopistosta, jonka 1960-luku vasemmistoaate ja suurten ikäluokkien massayliopisto huuhtoi mennessään.
Aikaiskuvaukset 1.-päiväkirjat ovat mielenkiintoisia siksi, että ne monesti voivat kuitenkin välittää ikäluokkakokemuksia. Se tekee historiankirjoituksesta rikkaampaa kuin varhaisempi historia, josta monesti puuttuu lähteitä siitä, miten yksilöt kokivat jonkin ilmiön.
JK: "...yksi mies – yksi ääni –vaiheeseen, joka nyt tuntuu käsittämättömältä hölmöilyltä."
VastaaPoistaMeitä on monia, joiden mielestä se oli käsittämätöntä hölmöilyä jo syntyaikanaan.