10. marraskuuta 2015

Klinge


Muutin asennettani ja se palkitsi heti.

Kuulun niihin ihmisiin, joiden on ajoittain vähän vaikea suhtautua professori Klingeen aivan vakavasti. Tämä koskee hänen päällimmäistä kerrostaan eli esimerkiksi olemusta ja esiintymistapaa.

Seuraavassa kerroksessa hänen historiantutkijana esittämänsä teemat ja tulkinnat ovat mielestäni eräin kohdin joko turhan asenteellisia tai sitten suorastaan virheellisiä.

Edellinen on siis ihmisen pintapuolinen asenne toiseen ihmiseen ja jälkimmäinen historiantutkijan arvelu toisesta historiantutkijasta. Klinge oli hyvin pitkään eli 1975 – 2001 historian professori. Itse olen vain kulttuurihistorian dosentti ja laajojen tenttien, tutkintojen ja lausuntojen jälkeen siis henkilö, jonka voi odottaa olevan selvillä historiantutkimuksen menetelmistä ja itse tutkimuksen päälinjoista.

Aioin kirjoittaa tähän lauseen, jonka mukaan tutkimusalamme poikkeavat kuitenkin toisistaan suuresti. En kirjoitakaan, koska se ei ole totta. Klinge on suunnattoman laajassa tuotannossaan selvittänyt perinpohjaisesti instituutioita, erityisesti kulttuurisia. Hän on kirjoittanut laajan Ylioppilaskunnan historian ja ollut mukana kirjoittamassa vieläkin laajempaa Helsingin yliopiston historiaa. Hän saattaa olla suorastaan auktoriteetti biografioissa.

Klinge on julkaissut tähän mennessä 18 nidettä päiväkirjojaan ja 3 erittäin vankkaa nidettä muistelmiaan.

Jotkut – kuten minä – ovat miettineet mielessään, luuleeko tuo ihminen olevansa Paasikivi tai muuten vain Jumalan luomistyön mallikappale. Toiset – minua ilkeämmät – ovat kysyneet samaa ääneen.

Vastaus tuohon kysymykseen löytyy vaivattomasti näistä puheena olevista kirjoista. Klinge on pohtinut kirjallisen eli yleisön luettavaksi tarkoitetun päiväkirjan merkitystä ja mahdollisuuksia syvällisesti ja ryhtynyt sitten harvinaisen sinnikkäästi toteuttamaan tavoitettaan. Sanana ”päiväkirja” tuo mieleen sydämentunnustukset. Klinge näyttäisi sivuuttaneen yksityiselämänsä täysin.

Koska olen niin hidasoppinen, huomasin vasta äskettäin epäilyttävien kirjojen tarpeellisuuden. Niinpä olen lukenut päiväkirjoja vasta neljä ja tartun omaelämäkertoihin, kunhan jaksan kantaa ne kirjastosta tai kustantaja hyväntahtoisesti postittaa uusimman niteen. Klingen historiateokset olen lukenut matkan varrella kaikki; yliopiston historia on voinut jäädä selailun varaan, mutta Ylioppilaskunnan historian muistan oikein hyvin vuosilta 1967-1968. ”Vihan veljistä valtiososialismiin” (1972) oli kirjaimellisesti innostava.

En mainitse näitä vanhoja teoksia vähätelläkseni uusia. ”Iisalmen ruhtinaskuntaa” luimme perheessä joukolla. Modernin projekti periferiassa on ansiokas ja hauskakin.

Koska itse opin syömään sujuvasti veitsellä ja haarukalla vasta lukiolaisena ja näin Yliopiston rakennukset ensimmäisen kerran elämässäni käydessäni armeijasta tulleena nuorukaisena pyrkimässä sinne, Klingen teoksilla on voinut paikata tietojaan. En osallistunut osakunnan toimintaan, vaikka kuuluin siihen, en ainejärjestöön enkä juuri muuhunkaan. Kysymyksessä ei ollut varojen puute, vaan tyhmänylpeys. Halusin näet rahoittaa opintoni kokonaan itse niiden ohessa hankituilla ansiotuloilla, ja perheenkin olin perustanut.

Silti huomaan olleeni kauan samaa mieltä Klingen kanssa. Opinnoilla on muitakin tärkeitä tehtäviä kuin asioiden oppiminen. Hän käyttää termiä ”verkostoituminen” eli tutustuminen toisiin ihmisiin. Osakuntien ansioksi hän katsoo eri opintosuuntien sekoittumisen; osakuntalaitoksellehan pidettiin jo hautajaisia, jotka osoittautuivat ennenaikaisiksi.

Klinge on tietysti suorastaan erikoistunut vihlaisevan poikkeaviin mielipiteisiin. Koska nuo kannanmäärittelyt eivät suinkaan ole pötyä, hänen kohdittain hiukan alentuvaa ja sävyiltään ajoittain hyvinkin omahyväistä tekstiään lukee mielikseen – ja opikseen.

Ainakaan nyt käsillä olevissa kirjoissa ja tutkimuksissa ei käsitellä sitä vaihtoehtoa, että tuo tarpeellinen ”verkostoituminen” osakunnissa, ylioppilaskunnissa ja muualla, olisi myös ongelma. Sellaiset liikehdinnät kuin suomi-fundamentalismi (fennomania), osa työväenliikettä (ylioppilaat ja maisterit kuten Otto-Ville Kuusinen), jääkäriliike, heimoliikehdintä ja sitten taas – aikahyppy – stalinismi olivat oleellisesti opiskelijoiden töitä. Toivon löytäväni mukana olleelta Klingeltä lisää valaistusta luentolakko – yksi mies – yksi ääni –vaiheeseen, joka nyt tuntuu käsittämättömältä hölmöilyltä. Muistaakseni ainakin Mikko Juva vihjaa, että Klingelläkin on jotain mielenkiintoista komerossa tuolta ajalta. Kunhan pääsen muistelmien 70-luvun alun vaiheeseen, katsotaan.

Tarkoitukseni on nyt kirjoittaa toisaalta Klingestä mutta toisaalta etenkin ”aikalaistodisteista” hiukan enemmänkin. Tilanne on hiukan huvittava. Myös tutkija on tikun nenässä. Lähdekritiikki tarkoittaa juuri sitä, ettei kenenkään vanhoja eikä uusia kertomuksia yleisten asioiden vaiheista saa pitää riittävänä todisteena. Kaikkea on verrattava muuhun aineistoon ja taustaan. Lisäksi tiedämme, ettei totuus jostain asiasta 2010-luvulla ole sama kuin 1980-luvulla tai 1960-luvulla, ja senkin tiedämme, että on lapsekas virhe kiistää ”totuuden” olemassaolo.

Ihmettelin siis, kun näin että Otavan jälkeen Siltala on ryhtynyt julkaisemaan Klingen päiväkirjoja. Mietin että kukahan näitä lukee. Nyt en enää ihmettele ja vastaan kysymykseeni: toivottavasti mahdollisimman moni.

Esimerkki Klingen kärjistävästä tyylistä: puhuttaessa holokaustista voisi muistaa myös, että Rooseveltille, Churchillille ja Stalinille juutalaisten kohtalo oli yhdentekevä. Ja muuallakin kuin Suomessa on erittäin perusteltua tarkastella suuria sotia myös häviäjän näkökulmasta. (Tuo viimeksi mainittu tarkoittaa Saksaa ja nähdäkseni sitä ilmiötä, että uusi maailmansotakirjallisuus tulee melkein pelkästään Englannista ja USA:sta, vaikka juuri Saksassa lähimenneisyydestä on kirjoitettu viime aikoina erittäin perinpohjaisesti ja hyvin.

15 kommenttia:

  1. Puhe Klingestä herättää henkiin mielikuvan omalla tavallaan tyylikkäästi pukeutuneesta herrasmiehestä puiston penkillä istumassa leukaansa kävelykeppiin nojaten ohikulkijoita katsoen kun päällimmäisistä kerroksista päällimmäisin lähtee omia aikojaan kävelemään pois kuin tyhjä haarniska jättäen herran istumaan kalsareissaan keppiinsä nojaten...
    (Blogivaeltaja)

    VastaaPoista
  2. Klinge lienee kuitenkin maailmanhistorian ainoa henkilö, joka kotioloissakin käyttää pinsettejä nostaessaan sokeripalan sokeriastiasta teekuppiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan myös Hercule Poirot.

      Poista
    2. Ei taida Kiurun tuttavapiiriin kuulua ns vanhaan suomenruotsalaiseen sivistyneistöön kuuluvia henkilöitä.

      Poista
  3. Mukavaa, kun löytyy asiallinen ja aktiivinen bloggaaja. Hauskaa lukea joka päivä hieman eri aiheesta. :)

    VastaaPoista
  4. Minä kyllä olen Klingen muistelmia ja päiväkirjoja lukenut ja todennut, että sivistynyttä tekstiä ja miellyttävää lukea, sivistää lukijaakin. Huumoriakin on, tosin tahatonta. Klinge tuntuu surevan, että on vain yksi etunimi eikä erityisen hieno. Toisessa kirjassa hän kuitenkin huomauttaa, että Mathias-niminen on ollut Jerusalemin temppelin ylipappina kolme kertaa. "Mahtaako tämä side Jerusalemin ylipappeihin alkaa vaikuttaa identiteettiini?" Se taitaa jo olla itseironiaa.

    Täytyy kyllä kunnioittaa Klingen kaikinpuolista ahkeruutta ja aikaansaapuutta, melkein liiallista esimerkiksi karriäärin luomisessa. Donneria hän ei voi sietää, ja ovathan he tyypiltään ja tyyliltään mahdollisimman erilaisia, mutta yhteisenä piirteenä on se, että tekstiä syntyy edelleen joka päivä ja kirjoja ilmestyy joka vuosi, joskus useampiakin.

    Klingellä on tarkat muistiinpanot elämän varrelta, liput ja kuititkin säilössä. Jotkut historian kohdat minulta menevät vähän ohi, vaikka olenkin kokenut samat vuosikymmenet, mutta kirjallisuus tulee lähelle. Mann on yksi minunkin suosikeistani, Proustista riittää kuitenkin yksi lukukerta. Anglosaksinen maailma saa ryöpytystä, mutta venäläisyys on ranskalaisuuden ohella suosiossa, siksiköhän, että Klingen isä oli syntynyt Pietarissa. Paasikiven-Kekkosen linjaa minäkin olen arvostanut, mutta ihmetyttää, että hän, lehtien mukaan, kannattaa Krimin valtausta. Ehkä sitten historiallisin perustein.

    Luen parhaillaan Donnerin viimeisintä, Sverige, resor i ett främmande land, ja nautin kyllä hänen ironisista pikku pistoistaan ja "fakta-tajunnanvirrastaan", miksi Sauli Niinistö sitä luonnehti. Hänellä on naapurimaan asiat hallussa, 60:nen vuoden kokemuksella. Klingen Hyppikää ilosta on odottamassa. Kummallisia nimiä muuten hänen päiväkirjoillaan. EG

    Eräs ystäväni, äidinkielen opettaja, sanoo, että kyllä Suomeen aina yksi Matti Klinge mahtuu, kravatteineen rusetteineen kaikkineen!

    VastaaPoista
  5. "lisäksi tiedämme, ettei totuus jostain asiasta 2010-luvulla ole sama kuin 1980-luvulla.." Se, että ihminen avautuu vasta vuosien jälkeen jos silloinkaan, on peri-inhimillistä. Ja historiantutkimuksen peruste. Toki "avautuvien arkistojen" ohella. -timo

    VastaaPoista
  6. On pääasiassa vahinko, että professori Klinge ärsyttää niin monia. Ärsytyksen vuoksi suuri joukko potentiaalisesti Klingen sanottavasta kiinnostuneita jättää hänen kirjansa lukematta, omaksi vahingokseen.

    Klingen itsestään tietoinen tyylikäs olemus ja hänen teksteistään täysin puuttuva pyrkimys vaatimattomuuteen ovat monelle ylittämätön kynnys lähteä lukemaan, mitä ja mistä hänellä on kerrottavaa. Ja kerrottavaahan on ollut, runsaasti. Ja kaiken aikaa tulee lisää.

    Yksin päiväkirjoja Klingeltä on ilmestynyt 1999 alkaen vuosittain. Omaelämäkerrasta on nyt tullut kolmas osa. Päiväkirjat ovat vain osittain perinteisiksi päiväkirjoiksi miellettäviä. Ne ovat paljolti myös esseekokoelmia. Yhtenä lähtökohtana päiväkirjoille Klingellä lie ollut se, että sanomalehdet jossain vaiheessa eivät enää olleet valmiita ottamaan ahkeralta kirjoittajalta varsinkaan pidempiä juttuja.

    Päiväkirjoissaan Klinge liikkuu kepeästi eri aikakausissa, paikoissa, ilmiöissä käsitteitä selvittäen, tuoden esiin historiallisia tapahtumia ja hahmoja ja ottaen välillä kantaa meneillään oleviin tapahtumiin. Eivätkä professori Klingen kannanotot useinkaan edusta akateemista tai poliittista valtavirtaa. Mieluiten hän edustaa omaa näkemystään.

    Päiväkirjojen tyylistä esimerkkinä käyköön vaikka pieni lainaus vuosien 2006 – 2007 päiväkirjasta Savo, Rajat, Papukaija, huhtikuun 5:nneltä 2007:

    ”En voi mitään sille – anteeksi vain! – että tekeillä olevan ”huippu-innovaatio-yliopiston” nimi tuo mieleeni lapsuudenkotini kylpyhuoneen seinällä olleen ”Prof. Junkersin pika-kaasu-vedenkuumennus-kylpyuunin” käyttöohjeen. Itse itsensä julistaminen nimihirviöillä ”huippu-” ja ”innovaatio”mestariksi tekee jotenkin kypsymättömän vaikutuksen ja saa puberteetti-ikäisen itsetehostuksen sävyn. Todella uudet ideat syntyvät sellaisen aktiivisen työskentelyn ja luovan laiskuuden yhdistelmänä, jota ei voi tilata eikä pakottaa esiin.” - Sitten Klinge siirtyy käsittelemään suurten ajattelijoiden kuten Platon, Kant, Kierkegaard ajatusten selvittelyä pitkillä kävelyillä.

    Omaa asemaansa ja kehitystään akateemisessa maailmassa prof. Klinge käsittelee laajasti omaeläkertansa kolmannessa osassa, Anarkisti kravatti kaulassa. Frankofiili Klinge toteaa:

    ”Johtavien ranskalaisten saavutuksia luetaan ja ihaillaan meilläkin, mutta yleensä vasta englantilaisina käännöksinä. Täällä vanotaan aika usein vain jonkun yhden anglosaksin nimiin, ja saksalaisenkin kirjallisuuden tuntemus on romahtanut. En tietenkään pysty seuraamaan kaikkea enkä tutustumaan kaikkiin klassikoihin, mutta laaja vaikka pinnallinenkin lukeminen on kuitenkin ollut koko ajan tavoitteena, ja uskon yleensä olleeni kollegojani avarammilla aloilla.”

    Lukija Laihialta

    VastaaPoista
  7. "Seuraavassa kerroksessa hänen historiantutkijana esittämänsä teemat ja tulkinnat ovat mielestäni eräin kohdin joko turhan asenteellisia tai sitten suorastaan virheellisiä."

    Niin, sellainen se Klinge on, vaikka uusien ajatusten ja tulkintojen esittäminen nimenomaan kiellettiin jo Turun vanhan akatemian statuuteissa 1600-luvulla. Mennä nyt "halveeraamaan" vaikkapa kunniakasta sortovuosien käsitettä, puhumattakaan siitä ennenkuulumattomasta virhetulkinnasta, että Stalinilla olisi Suomen suunnalla lopultakin ollut vain rajalliset tavoitteet. Ja entäpä jonkin Sveaborgin rakennushankkeen väittämistä ainakin osin hyökkäykselliseksi!

    Tuollaista "uushistoriointia" me kansallisen hengen ja vuoden 1991 jälkeisen uuspatriotismin elähdyttämät suomalaiset emme mitenkään voi hyväksyä, Jeltsin-vainaan tunnettua sanontaa väännelläkseni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajattelin kyllä eräitä kansainvaelluksiin liittyviä seikkoja. Esittämäsi esimerkit ovat toista. Klingen argumentit ovat painavia. Tietenkin Stalinin tavoitteet määräsi maailmanpolitiikka.

      Mielenkiintoinen ja innostava on Klingen väite, että Puola "aiheutti" toisen maailmansodan. Ja eversti Bock, ulkoministeri, epäilemättä oli typerys.

      Se on suorastaan selvää, että vuoden 1939 sotatoimet olivat suoraa seurausta vuosien 1918-1919 tuhoisista rauhansopimuksista. Sitäkin pidän totena, että Tarton rauhan raja oli Neuvostoliitolle / Venäjälle pitkän päälle mahdoton. Erittäin totta on sekin, että Karjalan Kannaksen suurtaistelujen ratkaisu oli Vironmaalla Narvassa.

      Poista
    2. Minua eivät nuo mainitsemasi Suomea koskevat seikat ärsytä, päinvastoin ne ovat hyvää vastapainoa valtavirralle.

      Sen sijaan ärsyttävät Klingen täysin älyttömät ideat, mm. että Holokausti johtui siitä että "ymmärrettiin" että juutalaiset olivat "epälojaaleja". Tosiasiahan on, että juutalaiset olivat Saksassa täysin integroituneita ja taistelivat ensimmäisessä maailmansodassa siinä missä muutkin.

      Klinge jopa uskoo Sampo Ahdon esittämät teoriat, että länsiliittoutuneiden leireissä kuoli massoittain saksalaisia sotavankeja, vaikka asian esitti ei-tutkija ja se on osoitettu vääräksi. Sen sijaan Klinge vaikenee siitä, että neuvostoliitolaisia sotavankeja kuoli Saksan leireissä miljoonia.

      Tiettyjen asioiden suhteen Klinge on täysin kritikitön.

      Poista
    3. Ad Jukka Kemppinen:

      Ai Puola aiheutti toisen maailmansodan? Mitä syytä on uskoa, että jos Puola olisi antanut Danzigin, Hitler oli tyytynyt siihen? Hän oli vuosia aiemmin paljastanut kenraaleilleen, että päämääränä oli sota. Suunnitelma ei toki aivan toteutunut, mutta päämäärästä (täydellinen voitto tai täydellinen tuho) hän piti kiinni viimeiseen asti.

      Ja suoraa seurausta? Miksei Saksa sitten 1991 ryhtynyt peräämään menettämiään alueita? Kai se kuitenkin vaikuttaa asioihin, miten ihmiset suhtautuvat asioihin?

      Ennen kaikkea "elintilan" hankkiminen idästä, juutalaisiten tuhoaminen ja muiden kansojen alistaminen orjiksi ei ollut "suoraa seurausta" vaan älyttömyyttä. 1900-luvulla aluelaajennuksilla ja siirtomaiden hankkimisessa ei ollut enää mitään mieltä. Valtio menestyi toisilla keinoilla kuten Saksakin tajusi hävittyään kaksi sotaa.

      Poista
  8. Klingeen on helppo suhtautua kun mieltä, että tämä on arrogantti snobi. Siihen voi sitten suhtautua myönteisesti tai kielteisesti - taikka huvittuneesti.

    Parasta Klingessä on se, että tämän välityksellä on mahdollista saada tuulahdus ns. porvarillisesta sivistyksestä ja elitistisestä sivistysyliopistosta, jonka 1960-luku vasemmistoaate ja suurten ikäluokkien massayliopisto huuhtoi mennessään.

    Aikaiskuvaukset 1.-päiväkirjat ovat mielenkiintoisia siksi, että ne monesti voivat kuitenkin välittää ikäluokkakokemuksia. Se tekee historiankirjoituksesta rikkaampaa kuin varhaisempi historia, josta monesti puuttuu lähteitä siitä, miten yksilöt kokivat jonkin ilmiön.

    VastaaPoista
  9. JK: "...yksi mies – yksi ääni –vaiheeseen, joka nyt tuntuu käsittämättömältä hölmöilyltä."

    Meitä on monia, joiden mielestä se oli käsittämätöntä hölmöilyä jo syntyaikanaan.

    VastaaPoista