Mitä seuraavaksi, kysytään lehdessä. Tuntuu että Marko Tikka
tarkoittaa myös sitä seuraavaa sotaa, vaikka aiheena on kansalaissota. Kun
Tikka kirjoittaa Keskisarjasta ja Ylikankaasta, siinä tohtorit puhuvat
toisilleen. Lehti on Historiallinen aikakauskirja, joka luetaan tieteellisiin
julkaisuihin.
Minullapa on tämä blogi. Tikan esimerkkinä käyttämän Heikki Ylikankaan
kirjan ”Tie Tampereelle” Tieto-Finlandialla 1993 palkinneessa raadissa olin
puheenjohtajana. Päätös ei ollut ongelmaton. Eino Jutikkalan puhuminen
ojentamaan palkinto ei ollut lainkaan ongelmatonta. Ylikangas on viimeinen
Härmän häjy (Ylihärmän Kankaankylästä, lähitalo Rannanjärvi). Hänelle on
kertynyt vastustajia.
Itse arvostan hänen mellastamistaan silloinkin kun hän mielestäni
on vähän väärällä asialla. Keskisarja on tämän hetken teinitähti, Mirkka Lappalaisen
ohella. Pyydän anteeksi nimittelyä. Minulla on heitä vanhempia lapsia.
Ylikangas on hirvittävän paljon minua vanhempi.
Ja näin ollen minulla on kaksi huomautusta asiaan.
Tikka sanoo, että Ylikangas ja Keskisarja kirjoittavat
hyvin. Lappalainen on useasti palkittu juuri ilmeikkäästä ja lukijaa suosivasta
tyylistään.
Nämä kolme ja heidän luonnehtijansa lisäksi ovat päteviä
tutkijoita ja hallitsevat aineistonsa. Se on pääosa. Heidän kirjansa ovat hiton
paljon parempia kuin tutkijoiden julkaisut muutamia vuosikymmeniä sitten, lukuun
ottamatta Arvi Korhosen ”Eerikki Antinpoikaa”. Todistuksen heidän etevyydestään
allekirjoittaisin huokaisten. Mielestäni heillä kaikilla olisi varaa ja ehkä
syytäkin parantaa.
Ylikangas vajentaa aina omaa valuuttaansa aiheettomalla
paisuttelulla. En tarkoita asioiden, vaan sanojen paisuttelua. Keskisarja
harrastaa Hollywoodista peräisin olevia erikoisefektejä. Häntä huonommilla
kirjoittajille tuo piirre on tuhoisa. Hiljan luin jonkun väitelleen tohtorin
kirjaa, jossa sanottiin, että jääkärien eteneminen sujui ”kuin tyhjää vain”.
Joku muukin lukija kuin minä ajattelee Tippavaaran vanhaa isäntää tuossa
kohdassa. Se ei liene tavoite. Lappalainen tarvitsisi tavanomaista
kustannustoimittajaa, joita tiettävästi olisi käytettävissä. Joka kolmas
adjektiivi pois!
Kirjallisen tyyli tavoite ei ole monisanaisuus eikä maalailu,
vaan tiiviys. Sangen pitkä perinne, ainakin Tacituksesta ja Plutarkhoksesta
alkaen, on osoittanut, että vähäsanaisuus on hyve, jos ne sanat on valittu
huolella. Keskisarja ja Lappalainen osaavat tämän erinomaisen hyvin. Edellisen
Tolvajärvi-kirja ja jälkimmäisen Pohjolan Leijona sisältävät jaksoja, jotka
kelpuuttaisin ”Suomalaisen historiakirjallisuuden parhaat” –nimiseen kuviteltuun
valikoimaan. Tuohon yllättävän paksuun niteeseen tulisi paljon Gunnar Suolahtea,
Jutikkalaa ja Tuomo Polvista, mutta suurimman tilan veisi Markku Kuisma. Tosin
mukana olisi haarukkapaloja myös Haavikon ja Meren historiaesseistä.
Toinen huomautukseni koskee ranskan kielen ja kulttuurin
vierautta. Mistään ei saa niin vähällä vaivalla varoittavia esimerkkejä kuin
Ranskan filosofiasta ja historiankirjoituksesta. Vahinko että Klinge, jonka
kielitaito ja lukeneisuus riittäisivät, jätti pääteoksensa kirjoittamatta.
Tämän jutun kuvan paikalla on osa Max Gallon
kirjatuotannosta. Luotan siihen, ettei kukaan lukijani ole kuullut edes hänen nimeään.
Gallo on Ranskan akatemian jäsen. En oikein tiedä, mitä hänestä ajatella. Nyt
minulla on käsillä romaanihistoria, jonka päähenkilöitä ovat Filip August,
Ludvig Pyhä ja Filip Kaunis – Temppeliherrat ja kaikki.
Gallo näyttää kirjoittaneen kirjan useimmista Ranskan
kuninkaista, paitsi ehkä ei Ludvig Änkyttäjästä (846-879) ja Kaarle Yksinkertaisesta
(898-924), sekä molemmista maailmansodista, Rooman valtakunnan tuhosta jne.
Tuo akateemikko on mainitsemisen arvoinen. Hän kirjoittaa
kertovaa, osittain kaunokirjallista historiaa erittäin hyvin erittäin keskitetysti
ja mainiota tyyliä käyttäen. Lisäksi hän hallitsee sekä alkuperäiset lähteet
että aikaisemman kirjallisuuden aivan uskomattoman etevästi. Luultavasti ne 39
muuta akateemikkoa ja heidän lukemattomat apulaisensa ovat olleet nämä viimeksi
kuluneet vuosikymmenet talkoissa mukana. Silti suoritus on ainutlaatuinen,
mutta toteutus on niin periranskalainen, ettei Gallo ole juuri ylittänyt
kielirajoja. Viestiä ei ole edes salattu. Tarinaa kerrotaan Ranskan suurenmoisuudesta.
Tämän käsityksen välittämisessä esimerkiksi suomalaiselle Gallo epäonnistuu
raikuen.
Mutta hän on todiste siitä, että Ylikankaan, Lappalaisen,
Keskisarjan ja ehkäpä Meinanderin projekti on tehtävissä vielä paremmin. Puhe
ei siis ole uudesta tutkimustiedosta (LeGoff) eikä tutkimuksen suunnan
määräilystä (Pierre Nora), vaan yksinkertaisesti menneisyyden nykyisyyden
näyttämisestä.
Mainittu Henrik Meinander esiintyi tässä menneellä viikolla lehtitietojen mukaan tähtiluennoitsijana prinsessa Victorian rinnalla Hanasaaren kongressikeskuksessa vahvistaen aiemmin hahmottelemaansa suomenkielisen Suomen kuihtumista integraation edetessä.
VastaaPoistaPaavo Lipponen on hänkin häpeilemättä yhdenasian mies, eikä se taida olla vierasta Erkki Tuomiojallekaan tai Pentti Arajärvelle, kokoomussukuinen hänkin.
Stefan Lövfen pitäisikin kutsua tutustumaan yhdenasian ruotsidemokraattien maahan kuninkaan ja prinsessan jalanjäljillä.
Vain yksi pieni sivuhuomautus, Jukka: Alastalon salissa on helppolukuinen ja vetävä teos siksi, että siinä on niin paljon sanoja, kaikki tulee varmasti selväksi. Hyvä että editori ei poistanut yhtään sanaa!
VastaaPoistaJatkona eiliseen jazzblogiisi: Coltranen sooloissakin on usein valtavan paljon nuotteja, mutta ne ovat kaikki tärkeitä, koska ne korostavat sitä tärkeintä nuottia, jota ei soiteta.
"Pyydän anteeksi nimittelyä."
VastaaPoistaTurhaan pyytelet. Teinitähtiä ne ovat, tämän blogin lukijakunnan enemmistön silmissä. Mut ah niin taitavia ja kyvykkäitä teinejä. Heidän käsiinsä suo mielellään Jutikkalan, Ylikankaan jne perinnön.
"Kirjallisen tyyli tavoite ei ole monisanaisuus eikä maalailu, vaan tiiviys."
VastaaPoistaTästä voi olla eri mieltä: tiiviys on YKSI tyylilajia, mutta maalaileva, monisanainen tyyli on toinen, toisinaan lukija kannalta yhtä hyvä (Topelius, Grimberg, Englund) - kun on sillä päällä. Se on kuin musiikissa, jolloin toisinaan kaipaa minimalismia (Pärt) ja toisinaan ylitsevuotavaa barokkia (Lully, Händel).
Vain juridikassa tiivius on yksinomainen laatukriteeri kirjelmissä. (Maalailu tapahtuu sitten suullisissa puheenvuoroissa. Tätä kaikki asianajajatkaan eivät käsitä.)
"Kirjallisen tyyli tavoite ei ole monisanaisuus eikä maalailu, vaan tiiviys."
VastaaPoistaBlogisti toki käsitteli vain asiakirjallisuutta, eikä voi varmasti päätellä, tarkoittaako hän kaikkea kirjallisuutta. Musiikki on jo käytännössä aina taidetta, ja jos kaunokirjallisuudesta sanoo, että tiiviys (yksiselitteisyys, tarkkuus...) on lähtökohtaisesti parempi tyyli kuin (tähän vapaavalintainen muu), olisi se yhtä mielekästä kuin sanoa, että kubismi on lähtökohtaisesti parempaa kuin ekspressionismi.
Mutta tällainen perinne meillä Suomessa on syntynyt. Moni opetettu kirjallisuuskriitikko hokee maanisesti "tiivistäkää, lyhentäkää".
Mutta miksi Matti Klinge jää vain sivumaininnan varaan? Minulle hänen historialliset kirjansa ovat olleet tavattoman kiinnostavia ja ajatuksia avaavia. Ja tyylikin on kohdallaan.
VastaaPoistaEikö joku noista (tai he yhdessä) voisi kirjoittaa Kuiskaajien suomalaisen version?
VastaaPoistaKeskisarjan Raatteen tiessä oli tosiaan joskus vähän omituista populistista ylimalkaista heittoa jota ei odota vakavalta.
VastaaPoistaMirkka Lappalaisessa en ole huomannut muuta kuin erinomaisen mielenkiintoista ja pätevän tuntuista. Jos adjektiiveja on enempi, niin sehän vain määrittää ja rajaa tarkemmin ;)
M
Eikös Gallo kirjoittanut sen hieman ristiriitaisesti vastaanotetun Martin Grayn muistelmateoksen?
VastaaPoista