Ehkä kaamos on äärimmäisen hyödyllinen ja terveellinen
ilmiö. Ihmisessä jokseenkin kaikki tapahtuu sykäyksittäin, ja luultavasti myös
mieli. Välillä pitää olla niin sitten hullu, ja kohta taas ei ollenkaan.
Nyt se on nähty. Sen huomaa alle minuutissa kelloa
katsomatta: ei tämä ole ilta. Ja kello onkin mitä kaksi iltapäivällä. Pain
kahvikupin ääressä huomaa, että virkeä Ivalo on väkeä täynnä, vaikka on jo
aivan pimeä ja kaikki valot palamassa. Aamulla Kiilopäällä tuli sitten sinistä,
jollaista kirjojen valokuvissa ei näe, ja vasta sen jälkeen harmaata.
Todellinen uutinen oli tämä. Kaikki paikat ovat täynnä,
joulukuun alussa. Kävimme Nellimissä asti katsomassa Paatsjoen. Muuten mukava
mutta siinä on Paatsvuonon vastarannalla Neuvostoliitto, vai mikä sen nimi
tällä hetkellä lienee. Ja sitten on se toinen kolmen valtakunnan raja.
Saarkiselän valaistu konelatu on tietysti käytössä ja Kiilopään
lenkit myös. Näyttäisi siltä, että varttuneempikin väki lähtee pois toisten
jaloista ja on viikon Tunturikeskuksessa, hiihtoo, syö ja saunoo. Paikassa ei
ole mitään luksusta (paitsi savusauna) eikä mitään ekstraa. Sekös miellyttää
silmää ja etenkin korvaa.
Aloitin esitykseni sen vuoden 1961 filmin jälkeen sanomalla,
ettei Kullervo Kemppinen ollut ehkä ollut yksin ja rauhassa koskaan elämässään,
kun hän vuonna 1945 aloitti Lapin vaeltamisen.
Hänen ajatustapansa mukaan vaelluksessa piti olla vähintään
kaksi henkeä, koska muuten alkaa olla oikea vaara, että jos vaikka nilkka
muljahtaa, sinne jää. Mutta ymmärrän muistelemalla seuraslaisia, että isäni
suosi kovin sellaisia ihmisiä, joilla on taito pitää turpansa kiinni.
Tämä muuten taitaa olla taolaisuuden ja myös varhaisen
kristinuskon ydinlause: turpa kiinni.
Jatkoin kertomalla, miten moni ihminen ikään kuin vaihtaa
persoonallisuutta, kun maantie jää näkyvistä. En nyt viitsi antaa
tuntomerkkejä, mutta muutamakin ihminen, jotka arkioloissa olivat totta puhuen
aika tylyjä ja astuivat varpaille, missä sellaiset näkivät, kulkivat metsässä mieli
ja syli avoinna.
Tuon tunturivaeltamisen erikoisuus on päämäärän puute. Sinne
ei mennä kohottamaan kuntoa, koska pari viikkoa ei siihen auta. Metsästämine ja
kalastaminen ovat vähän eri asioita. Edes uusien paikkojen näkeminen ei ole
kovin tärkeää. Moni menee kerran toisensa jälkeen vanhoihin paikkoihin.
Kuvia näyttäessäni onnistuin sattumalta muotoilemaan
varsinaisen asiansa. Erämaalla on ”historia”. Puolen vuosisadan takaiset kuvat
ovat hyvin erilaisia kuin nykyiset, eikä se johdu vain tekniikasta.
Erämaa tarkoittaa muuttumista. Joskus luullaan, että
suojelualueella muutokset pysäytetään. Sellainen ei ole mahdollista. Puu
kasvaa, jäkälä leviää, jokin laji katoaa, jokin toinen tulee. Ellei ihminen ole
koneineen vaikuttamassa, erämaa on omalakinen. Mikään ei ole korvaamatonta, ei
edes ankarin metsäpalo.
Vuosikymmenien jälkeen kotitanhuvilleen palaava ajattelee
joskus, että talot ovat pienentyneet ja puut kasvaneet isommiksi. Kaatuneen
puun paikalla on ikään kuin ilmassa reikä.
Tässä kaikessa on yksi erikoisuus. Sanotaan etteivät ihmiset
tule koskaan kylläiseksi. Ainakin hyödykkeiden markkinointi perustuu tähän
vakaumukseen.
Keinoja on monia, mutta tässä nimenomaisessa
eräretkeilyasiassa on mukana tunne, joka kyllä on ilmaistu monissa kirjoissa.
Olen ilmaissut sen itsekin. Minulla Suomen järviseutu, varhainen aamu,
tuottivat saman tunteen, jonka joku saa Vongoivan räystäällä tai vaikka
Lumikurussa. Nyt minulta ei puutu mitään. Nyt, todellisuudessa, olen täysin
tyytyväinen, ja lisäksi kiitollinen siitä, että sain tällaisen kokea.
Tästä on kysymys.
Näin on.
VastaaPoistaKilopäällä olen seissyt pari kertaa. Tunturin juurella oli kuuma, tallustelin siunne ylös, tuli hiki, ylhäällä oli kylmä kun tuuli. Tuuli puhalsi toisesta korvasta sisään, oikeasta, vasemmasta meni ulos. Erivärisiä sinisiä kukkuloita oli niin kaus kuin näki. (Onneksi minusta ei silloin tullut lapinhullua. (Koska se oli n. 26s kerta kun olin Lapissa. Toisella kertaa, siis toisen kerran kun elämässäni Lapissa kävin, vasta silloin minusta lapinhullu tuli.
VastaaPoistaEniten rakastan sitä hiljaisuutta. (Norjan puolella on aina niitä kirkuvia merilintuja.)
Jo on blogisti kämpän siellä Kilopäällä asumuksekseen valinnut, ks. kuvaa.
VastaaPoistaMietin samaa. Olisin rakentanut aitan saunan ja mökin väliin.
PoistaHieno teksti, en sano muuta
VastaaPoistaOlipa ihanan rauhoittava kirjoitus - asetti taas kerran omassakin ajatusmaailmassa palikat kohdalleen. Kiitos taas kerran.
VastaaPoistaCitizen Jane
Käynyt Lapissa. Puolitoista kertaa. Ensimmäisellä kerralla johtoryhmän kanssa ( johdettavana).
VastaaPoistaKaikki siellä suurta, mahtavaa. Tunturit korkeita, suuri tuuli, ruska, hirsimökkejä, porotila, suopunginheittoa, iso kota, keskellä tulipesä, penkit kodan reunoilla, ihmisiä vieri vieressä (turisteja), joikaamista, lapinkieltä, lappalainen koulu, Lapin lippu. Lapin radio, studio, ääni revontulia, Kekkoselle pyhitetty talo (museo?), pitkospuita, kitukasvuisia metsän puita, rinteillä vaivaiskoivuja, puolukan varpuja, sammalta, ihmisiä rinkat selässä, majapaikassa lipun nosto, lipun lasku, kerrossänkyjä, puuliiteri, ulkohuussi, auringonlasku, auringonnousu, joka puolella ihmisiä, rivissä, isänmaallista väkeä, maammelaulu, täysi hotelli, hopeapaja, poronkyljystä, viinaa, Turistipyydyksiä, hotelli, umpihumalaista väkeä, lapinkävijöitä kaikki.
Missä hiljaisuus?
Toinen. Puolikerta. Subarulla kohti Inaria, leveitä Kekkosmaanteitä, varottava tielle ilmestyneitä poroja, Lapin kesämaisemia, pysähdyspaikkoja, leuanvetoa, syömistä veden äärellä, miehistönä kapteeni, purseri ja perämies (2v.), ajamista kohteena Lappi, jäämeri. Ensin Rovaniemi, joulupukinmaja, tonttuja, sitten Inari, sukulaisia, sitten kohti jäämerta, soitto, puhelin, täysikäännös, auto kohti etelää, jollain vaikeuksia siellä, mytyksi suunnitelmat. Jäämeri jäi. (Näkyi myöhemmin pistäytymisenä jäämeren rannalla, ei lasketa mukaan, oli osa ensimmäistä matkaa.)
Hljaisuus löytyi kotoa. Täydellinen työrauha.
Onnellinen olet, Liisu!
PoistaEhkä pettynyt (en en usko että mistään?) mutta onnellinen.
isi. mulle olis helpompaa jos et olis liisu tai päivi..
Poistamutta tykkään sinusta.
Tunturi-Lapissa aina vahtaa tilaisuutta vaikuttua tuntureista, hakee kuvakulmaa. Nolostuin rantalomalla Kreetalla, kun kaupungista toiseen ajaessa oli sata hetkeä, jona mihin suuntaan tahansa katsoen vaikuttui maisemasta rankemmin kuin viikossa Lapisss.
VastaaPoistaLuin onnellisen miehen blogin. Koin itse saman tunteen tänä syksynä: nyt olen kokenut elämässäni kaiken, mitä olen tahtonut. Kaikki parhaimmat ja tuskallisimmat hetket, joita olen omista lähtökohdistani kuvitellut voivani kokea. Elämä on täysi. Blogisti osasi pukea upeasti tapahtumiksi sn, mitä elämässä kannattaa tavoitella, ja kiittää siitä - Kammottavinta on havahtua elämän loppupuolella huomaamaan, että hengissä on tullut oltua mutta elämä on jäänyt elämättä. Oma syksyinen oivallukseni tapahtui aivan muualla, Keniassa. Kiitos viisaasta ja hienosta kirjoituksesta.
VastaaPoistaLiisu, pistä seuraavalla kerralla rinkka selkääsi, ja ala tallustella kairaan pois retkireiteiltä, niin jopa löytyy hiljaisuus ja työpaineet sekä turistipyydykset unohtuvat. Vongoivan pahdalta muuten avautuvat hienot ja rauhoittavat näkymät tosi kauas Korvatunturien ja Naltion suuntaan. Sinne kauas on vain pitkä matka.
VastaaPoistaEilen katselin tallentamani Arja Saijonmaan konsertin ruotsalaisen barokkiorkesterin kera, ja kas, laulujen tekstit olivat Jukka Kemppisen. Toinen satumus ilmeni, kun luin pari päivää sitten väliin jääneitä Jukan blogeja. Suunnilleen samaan aikaan kuin olin kaivanut lukemattomien kirjojeni joukosta Palvelijat hevosten selässä, niin blogistinkin mieleen oli juolahtanut tuo Rintalan teos. Taisi Paavo asua aika lähellää Kemppisiä johonkin aikaan.
Lapin kirjoja etsiville löytyy muuten apua divareidn lisäksi myös täältäkin: www.hipputeos.fi
On valikoimassa isä-Kemppistäkin, jolta tuo tunnelmallinen kuvakin lie.