Menneisyyden kirjoituksia

KAMERAKAUPPIAAN KUOLEMA 15.3.1992

TÄNÄÄN MAANANTAINA &&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,15 -03 ,jkmpp,kolumni Helsingin Sanomiin.

NYT TIEDETÄÄN, etteivät ihmiset halua enää valokuvia, ainakaan jos kuvaaminen on vaikeaa. Japanin kamerateollisuus tuhosi ensin Saksan kamerateollisuuden. Nyt se näyttää olevan tuhoamassa it­sensä.

Viime vuonna japanilaiset veivät 3,3 miljoonaa järjestelmäka­meraa. Kymmenen vuotta sitten määrä oli 6,4 miljoonaa. Konkurssi kolkuttaa Minoltan ovelle ja vaikeuksissa ovat kaikki ne teh­taat, jotka eivät ole Canonin tavoin ehtineet siirtyä kopioko­neisiin ja printtereihin tai panostaa esimerkiksi lääketieteel­lisiin kojeisiin, kuten Olympus. Asahi Pentax ja Nikon näyttävät taseita, jotka ovat itse asiassa pakkasen puolella. Suomen valo­kuvausala on liukumäessä sekin. Puhutaan 15 prosentin liikevaih­don laskusta viime vuoteen verrattuna.

Minolta joutuu maksamaan Honeywellille 96 mil­joonaa dollaria vahingonkorvausta automaattitarkennukseen liit­tyvien patenttien loukkaamisesta Yhdysvalloissa eivätkä oi­keudenkäynnit lopu sii­hen. Ennen pitkää myös valmistajan maksavat itsensä kipeiksi hienouksista, joita kukaan ei halunnut.

Yleisö ei halunnut kameroita, joiden nippelitaivas oli kuin pikkupojan kirjeestä joulupukille. Samalla näyttää, että diakuva menee samaan teollisuuden itse itselleen kai­vamaan kuoppaan, johon meni kaitafilmi vuosikymmen sitten.

Säilyttäkää hyvät dianne! Emme tule enää näkemään niiden ver­taisia. Täsmällinen väri ja kirkas viiva eivät ole nykyaikaa. Miten me jatkossa opimme näkemään? On hirvit­tävä sääli, jos kat­sominen jää taidemaalareiden erikoistaidoksi, sillä se vaatii yhtä pal­jon lahjakkuutta ja koulutusta kuin kuuleminen.

Yleisö ei halunnut riittävän paljon e­des huokeita muovi­run­koi­sia räps-ka­me­roi­ta, joilla saa suttuisen valo­ku­van tilan­tees­ta kuin ti­lan­teesta.

THE ECONOMIST ennustaa, että viiden vuoden kuluttua Japanissa on vain yksi kamera­tehdas, kertakäyttökameran kehittänyt filminval­mista­ja Fuji. Itse nimeäisin suojelukoh­teeksi saksalaisen Lei­can, jonka soisi selviytyvän lasiteollisuuden ja petrokemian kau­den muis­to­merk­ki­nä, vaikka suuri yleisö siirtyy tuhlaustuot­teisiin ja e­lekt­ro­niik­kaan, levyihin ja levykkeisiin saadakseen halu­amansa loma- ja merkkipäiväkuvat fläppikansioihinsa.

YKSI ELEKTRONINEN kuva valehtelee enemmän kuin 1,4 miljoonaa tavua tai - lähitule­vaisuudessa - enemmän 1,4 miljardia sanaa.

Van­han­ai­kai­nen di­aku­va - joi­hin vi­ri­te­tyt ka­me­rat ovat siis kau­pal­li­ses­ti kato­amas­sa - va­lehte­li­vat vain sen minkä ih­minen­kin, ja va­lehte­livat luo­vas­ti.

KUIN SCHUBERTIA (11.3.1991)

Kun kuulee iloista musiikkia ja tulee surulliseksi, soitto on Schubertia.

Jos jonkun mielestä korea turhuus on "kuin Schubertia", se on erehdys. Schubertin väitetty vähäpätöisyys on ehtymättömyyttä. Hänen rakenteittensa epäilty harvuus on sitä, että kun laulu tulee valmiiksi, hän kertaa sen ja siirtyy viipymättä säveltämään seuraavaa laulua.

ISAAC BASHEVIS SINGER toimii kirjaillisuudessa samalla tavoin kuin Schubert musiikissa helpon kauneuden ja keveyden keinoin. Geometrisen sommittelun ja kehittelyn tilalla on melodioita, ihmisyyttä, ihmisen asioita, leikkiä, oikkuja ja arvoituksia.

Singer saa mieleensä hautaamisen. Hän ilmaisee sen mainitsemalla, että kadulle nietos­tunut lumi oli haudannut autot. Kymmenen sivun kuluttua joku kuolee.

Jos aurinko toisi hänen mieleensä veren tai appelsiinin, hän ei sanoisi, että veren pu­naan laskeva aurinko oli kuin appelsiini. Hän kertoisi, että nainen leikkasi sormeensa kuoriessaan illalla appelsiinia.   

SCHUBERT kuulostaa enemmän maiseman väreiltä ja varjoilta kuin häntä vanhempi mu­siikki, jossa värit tulevat arkkitehtonisesti.    

Nyt kun kaikkien käsketään 200-vuotisjuh­lan vuoksi päihtyä Mozartista, kannattaa maistaa Schubertia. Hän on aina nuori, hyvin kehittynyt ja hedelmäinen.

Hänen pianomusiikkinsa tarhureista taitavimmat ovat Brendel, Richter, Pollini ja Ru­binstein. Nykyisistä esiin pyrkii muuan Dalberto-niminen.

Nimet kannattaa muistaa, sillä myös pianomusiikki on yllätyksiä täynnä. Esimerkiksi Pollini soittaa turhaan Beethovenia. Beethoven ei vastaa.

OMIIN HAUTAJAISIINSA Schubert valmistautui lukemalla Fenimore Cooperin Viimeistä mohikaania.