Toimittajat ja tutkijat eivät valitettavasti neuvo, miksi
joitakin heidän nimenomaan mainitsemiaan kirjoja olisi luettava. Opettajat
jättävät kertomatta, mitä sitten lukisi, kun tiemmä ei lueta lainkaan.
Kerron oman käsitykseni, koska nyt on kirjojen vuodenaika.
Moni saa vajaan kolmen viikon kuluttua miettiäkseen, onko nämä lahjakirjat luettavakin.
Neuvoisin varomaan. Kirjojen lukeminen vahingoittaa vakavasti sinua ja
ympärilläsi olevia.
Silti maan kamaraa tallaa vielä ihmisiä, jotka harrastavat
raskasta tai jopa järeää kirjallisuutta. Ympäristöä havainnoituani tiedän, että
myös uusia tulee. Voi olla, että syy on liiankin ilmeinen: vanhempien pahat
tavat tarttuvat.
Mitä ”raskaalla” tarkoitetaan, siitä näyttäisi olevan eri
mielipiteitä. Joitakin kirjoja leimataan raskaiksi. Tämä näyttäisi olevan eri
asia kuin ”painava”. Jos kirja on raskas, jotkut ovat joutuneet hapille sen
kanssa. Jos kirja on painava, sen selitetään antavan lukijalle jotain,
mahdollisesti ikiaarteita.
Itse minä ajattelen, että tekstin raskaus ja siis lukemisen
työläys on hyvin läheistä sukua huonolle kirjoittamiselle. Runsaat esimerkit
tarjoavat esimerkiksi yliopistojen luettelot oikeustieteen tenteissä ja yleensä
opinnoissa käytettävistä kirjoista. Siellä on koko joukko henkisen luomistyön
tuloksia, jotka voittavat vaikeaselkoisuudessa mennen tullen aasialaisen kulutuselektroniikan
käyttöohjeet. Jokaisen virkkeen saa lukea mitä kolme kertaa, ja senkin jälkeen
sisällön käsittäminen on herrassa. Noissa aasialaisissa tulkinnan virheellisyys
käy yleensä aikanaan ilmi. Koje ei toimi, käyttäjän sormet kärähtävät tai aivot
alkavat kiehua. Oikeustieteissä lukija voi viettää lopun elämänsä muiden
mielestä omituisen käsityksen vallassa. Tavallisinta taitaa olla, että lukija
on ymmärtänyt pitkän lorotuksen, mutta uupunut sen sivulauseen kohdalla, jossa
sanotaan: ”…pääsääntö on kuitenkin että…”
Tehtäväni on antaa jatkuvasti vihjeitä ja kantaa kaupasta ja
kirjastosta kirjoja 1 – 91 –vuotiaille henkilöille, joista merkittävä osa
sattuu olemaan sukulaisiani. Usein toimin kuten muutkin sensuurin harjoittajat.
Ajattelen että jos jokin romaani on minulla juuttunut kurkkuun ja tuntunut
hyvin epämiellyttävältä, se joutaa pois listoilta. Välillä on kuitenkin
pohdittava, miten toimia. Runoilija Tsvetajevaan ihastuin joitakin
vuosikymmeniä sitten. Hän erottui jopa käännöksinä lukemistani loistavista
maanmiehistään ja aikalaisistaan (Ahmatova, Jesenin, Pasternak, Mandelstam)
monella ihastuttavalla tavalla.
Shostakovitshin 14. sinfonia sekoittuu helposti 13.
sinfoniaan (Babi Yar). Tämä neljästoista on se, jossa lauletaan. Samalla
levyllä (Haitink) on sävellys ”Six Poems of Maria Tsvetayeva). Itse sinfoniassa
sävellettyjen runoilijoiden lista on lyhyt mutta musertava: Apollinaire, Lorca,
Rilke (ja jotain päälle).
Tsvetajevan henkilö on äärimmäisen kiinnostava, mutta tarina
on hyvin raskas. Tarkoitan tällä että se on monin kohdin painostava ja
masentava eli tosi. Se ansaitsee taitavan kirjoittajan käsittelyn, ja on sen
nyt saanut.
Tässä ”raskas” tarkoittaa jotain aivan muuta kuin
oikeustieteen esimerkissä. Tarina ja kirja vaikuttavat lukijan tunteisiin niin
vahvasti, että niistä on varoitettava. ”Kevyt” kirjallisuus tarkoittaa ainakin
kahta asiaa. Kirja on helppo lukea ja jättää mukavan olon. Tunsin kerran
lentomestarin, joka oli harras alkoholin ystävä. Hän määritteli mielijuomansa,
että sen on oltava helppoa ottaa ja koreaa oksentaa.
Ajattelin kavaltaa teille, lukijat, erään tietopuolisen
kirjallisuuden salaisuuden. Siinä kohdassa, missä teistä alkaa lukijoina
tuntua, että on pistettävä pienempää silmään, jos enää auttaakaan, syy on
kirjoittajan. Monet tietoalalla kokeneet, esimerkiksi professorit, lisäävät
kumisevaa bassoa eli siis pelottavia mutta kukaties tyhjiä sanoja, kun
taidollinen puoli alkaa pettää.
Lueksin Alberto Manguelin muuatta kirjaa. Voi olla että
aihepiiri, kirjojen puolustus, ei jätä minua aivan kylmäksi. Kuumaksi tulen
siitä, että Manguel on niin mahdottoman hyvä kirjoittaja. Muuta väitetään mutta
tuolla kirjoittamisen taidolla ei ole oikeastaan yhteyttä tyylillisten ansioitten
kanssa. Haluan verrata sitä tänä vuonna toimintaan keittiössä, koska kuulin
jostain, että kulttuurilla komeileminen ei tehoa enää kehenkään, ei varsinkaan
kirjakulttuurilla. Nyt pitää pukeutua, sisustaa ja kokata niin että nuppi
tutisee.
Hyvän kirjoittajan tunnusmerkki on se, että annokset tulevat
oikealla hetkellä oikeassa järjestyksessä ja ruokalajista riippuen joko
kuumina, lämpiminä tai kylminä, ja ovat sen lisäksi herkullisia.
Manguelin kirjoitelma käsittelee Iliasta ja Odysseiaa.
Perehdyin jälkimmäiseen tarmokkaasti ennen kuin arvioin Saarikosken uuden
käännöksen Parnassoon. Kokemus oli mainio. Täytyy olla vahva syy nähdä se
vaiva, jota runoudesta jyvälle pääseminen vaatii, siis alkukielellä. Kreikka
poikkeaa muista kielistä, joista minulla on kokemusta. Omaan korvaani nykyisin
verkostakin löytyvät taitavien henkilöiden esitykset kuulostavat minusta
vähemmän lausunnalta kuin laulamiselta, joka on säveltasoiltaan ja rytmeiltään
elävästä eikä muistuta lainkaan sellaista rytkytystä, jonka mieli nykyisin
liittää antiikin runomittoihin. Englanninkielen käyttäjistä Lattimore ja Fagles
sattuvat viehättämään minua; Rieu ei viehätä. Olisiko Ilias suomennettava
uudestaan? Mannisen versiossa on paljon moittimista.
Sanoisin että ei. Lukematta se jäisi. Useat sanovat, että
teos on vaikea ja yhtä väkivaltainen kuin Vanha Testamentti. Se on kyllä
väärinkäsitys. Samalla tavalla kuin Odysseia toi pysyvästi kirjallisuuteen
maagisen realismin tai asiallisemmin sanoen sadun, Ilias kartoitti
tulevaisuuden kuten vain taideteos voi tehdä, ja kuvasi murhanhimoisia ihmisiä
hulluksi tulleiden jumalien pyörittäminä. Teemoja ovat viina, väkivalta ja
muuan kolmas. Ne eivät liene vanhentuneet.
"Teemoja ovat viina, väkivalta ja muuan kolmas. Ne eivät liene vanhentuneet".
VastaaPoistaMaailman historian voisi kirjoittaa kolmella teemalla: valta, raha ja seksi!
"Suuren terrorin ilmapiiriä Pelo kuvaa pidättyväisesti kuten vaikkapa Jaan Kross tai Lipson. Hän on kaukana Solženitsynin tai Sofi Oksasen leveästä pensselistä." (Jukka Mallinen, Kansan Uutiset)
VastaaPoistaMitähän tämä tarkoittaa?
Pelon maantiedettä.
PoistaSanoisin pikemmin Solženitsyn tai Oksanen huutavat, tai pikemminkin karjuvat kun taas Kross ja Pelo kuiskaavat. Luulen, että jälkimmäinen tyyli kuvaa aikaikaistuntoja, edelliset Hrutshevin suojasääaikaa.
PoistaJostain syystä tämän blogin lukeminen kännissä ei herättänyt muuta kuin ihailua. Loistavasti avautuvaa tekstiä, nimenomaan juopuneelle.
VastaaPoistaEhkä tohtorin synnynnäinen virtuoosisuus sisältää jotain jumallallista. Se on jumalten juoman nauttineelle lääkettä sielulle.
Heh, juopuneet juopuvat hullujen kirjoituksista!
PoistaPelon kirjan syksyllä luettuani ajattelin heti, että tässä se on, Finlandia-voittaja, parempaa ei voi tulla. Oli upeaa kieltä, substanssia, ajan henkeä, henkilösuhteita, ja sen verran sai aluksi ponnistella aiheeseen sisään pääsemiseksi, että kiinnostus ei lopahtanut. Suuren terrorin ilmapiirillä ei mässäilty vaan se oli nimenomaan kaiken taustana. Miten Pelo on osannutkin kirjoittaa tämän kaiken, tuli ajatelleeksi. Tutkijan otteella ja vähän runoilijankin. Marina Tsvetajevan runoja ja esseitä oli taas alettava lukea. Hyvän kirjallisuuden merkki, että se houkuttaa jatkolukemiseen. Eija G
VastaaPoista"Nyt pitää pukeutua, sisustaa ja kokata niin että nuppi tutisee." Ei puutu kuin tanssi sateenkaarisillalla tähtösten kera niin pysytään etusivulla.
VastaaPoistaSelailee Kunnaksen Ilkka
Englantilainen John Carey oli virkistävässä teoksessaan The Intellectuals and the Masses (1992) sitä mieltä, että 30-luvulla älymystö (eliitti) ryhtyi kirjoittamaan vaikeita ("raskaita") kirjoja sulkeakseen niiden lukemisen tavaliselta kansalta. Kun he eivät pystynet estämään rahvasta käymästä kouluja ja oppimasta lukemaan, he ryhtyivät käyttämään kieltä jota jokamies ei oikein ymmärtänyt tai jaksanut lukea.
VastaaPoistaKyllähän tämän taipumuksen "holhota" ja "paeta" keskimääräistä lukijaa huomaa edelleen eliitin käyttäytymisessä.
Eliitti? Onko sinulla ukkopaha mitään käsitystä sen sanan merkityksestä? Raha ja valta ei todellakaan asusta kirjailijoiden kömmänöissä.
PoistaAntti Tuuri esittää kirjailijan oppaassaan romaanin viisi tasoa, jotka pitäisi kirjoittajalla olla kontrollissa: 1) kertomus jostain tapahtumista. 2) ihmisten väliset suhteet 3) yhteiskunnallinen taso 4) moraliteetti: saako paha palkkansa. 5) uskonnollinen tai myyttinen taso. Vasta syvempien tasojen hallinta tekee kirjasta painavan. Ykköstaso voi olla hyvinkin kepeästi ja helppolukuisesti kirjoitettu. Asiatekstit tietysti ovat asia erikseen.
VastaaPoista"Olisiko Ilias suomennettava uudestaan?"
VastaaPoistaKun kerta ei, niin tyydytään Oksasen erinomaiseen Aeneakseen, joka herättää vanhan epiiksan henkiin.
Kirjoituksen vaikeus on minusta suhteellinen, eikä liity aina lukemisen vaikeuteen. Tulee päähän esimerkiksi Heidegger, jonka teoksia on erittäin korkeatasoisesti käännetty viroksi (paitsi Oleminen ja Aika, jonka suomennettu nite mulla on vaikka en ole sitä lukenut vielä). Heidegger kirjoittaa minusta hienosti, mutta jokainen sivu on sujuvasta tekstistä riippumatta vaikeaa isolla v-llä. Sitten on Nietzsche joka myös on erinomainen kirjoittaja, mutta teksti on vaikeaa henkisistä syistä - depressiivisille en suosittele. Sitten on tietenkin huonot kirjoittajat, joita on vaikea lukea, koska olen koko ajan siitä vihainen, että teksti on taitamaton, tai triviaali.
VastaaPoistaSiis ajatukseni on, että vaikeus paitsi viimeisessä esimerkissä kuitenkin usein riippuu just lukijasta ja että vaikeus sinänsä ei ole huono. Minulle runotekstit ovat kaikki vaikeita. Puuttu jokin suoli siihen. Mutta sitten yleensä vaikeaksi pidetty Dostojevski on mulle helppo, paljon helpompi lukea kuin esimerkiksi roskakaunokirjallisuus a la Da Vincin koodi tai sellaiset.
Pitkästä pitkästä aikaa sellainen romaani joka on ylikaiken, todellakin "vaarallinen" sanan monissa merkityksissään, mutta myös hyvin armollinen ja ihmistajuntaa valaiseva. Ihmisenä olemisen taakka ei tällä kevene, mutta tarvitseeko sen kevetä? Riikka Pelo on kirjoittanut aivan ihmeellisen romaanin. todella kestävän ja tajunnallisesti laajan sekä syvän. Tämä romaani ei aukea yhdellä lukemalla.
VastaaPoistaMä nyt jouduin miettiin taas ja tää on big gun joka puuttu, että jotain yhtistyshommaa aletaan pystymettästä tekeen tosityömiehen kanssa ja ilman mitään ohjeistusta luullaan ja kuvitellaan että joo kyä me sen taiteilut pullanväliin pannaan niin bite the bullet, mikä sen kaverin kaverin taiteilut panee hot dog ei mikää eikä kukaa se om moro sano poro.
VastaaPoistaPiirustus on, olenko arvaavinani, Engelin. Täällä on rakennuksia sieltä toimistolta. Oikein hyvä, tuollaisissa on korkea informaatiotiheys. Kuluvat käytössä ja hinta on kaikkein kovin. Kenkkua että olen tämän puhelimeni varassa. Tästä kun ei näe ulos. Muutos helpottaa ja tehollistaa.