4. joulukuuta 2013

Raskas ja järeä kirjallisuus



Toimittajat ja tutkijat eivät valitettavasti neuvo, miksi joitakin heidän nimenomaan mainitsemiaan kirjoja olisi luettava. Opettajat jättävät kertomatta, mitä sitten lukisi, kun tiemmä ei lueta lainkaan.

Kerron oman käsitykseni, koska nyt on kirjojen vuodenaika. Moni saa vajaan kolmen viikon kuluttua miettiäkseen, onko nämä lahjakirjat luettavakin. Neuvoisin varomaan. Kirjojen lukeminen vahingoittaa vakavasti sinua ja ympärilläsi olevia.

Silti maan kamaraa tallaa vielä ihmisiä, jotka harrastavat raskasta tai jopa järeää kirjallisuutta. Ympäristöä havainnoituani tiedän, että myös uusia tulee. Voi olla, että syy on liiankin ilmeinen: vanhempien pahat tavat tarttuvat.

Mitä ”raskaalla” tarkoitetaan, siitä näyttäisi olevan eri mielipiteitä. Joitakin kirjoja leimataan raskaiksi. Tämä näyttäisi olevan eri asia kuin ”painava”. Jos kirja on raskas, jotkut ovat joutuneet hapille sen kanssa. Jos kirja on painava, sen selitetään antavan lukijalle jotain, mahdollisesti ikiaarteita.

Itse minä ajattelen, että tekstin raskaus ja siis lukemisen työläys on hyvin läheistä sukua huonolle kirjoittamiselle. Runsaat esimerkit tarjoavat esimerkiksi yliopistojen luettelot oikeustieteen tenteissä ja yleensä opinnoissa käytettävistä kirjoista. Siellä on koko joukko henkisen luomistyön tuloksia, jotka voittavat vaikeaselkoisuudessa mennen tullen aasialaisen kulutuselektroniikan käyttöohjeet. Jokaisen virkkeen saa lukea mitä kolme kertaa, ja senkin jälkeen sisällön käsittäminen on herrassa. Noissa aasialaisissa tulkinnan virheellisyys käy yleensä aikanaan ilmi. Koje ei toimi, käyttäjän sormet kärähtävät tai aivot alkavat kiehua. Oikeustieteissä lukija voi viettää lopun elämänsä muiden mielestä omituisen käsityksen vallassa. Tavallisinta taitaa olla, että lukija on ymmärtänyt pitkän lorotuksen, mutta uupunut sen sivulauseen kohdalla, jossa sanotaan: ”…pääsääntö on kuitenkin että…”

Tehtäväni on antaa jatkuvasti vihjeitä ja kantaa kaupasta ja kirjastosta kirjoja 1 – 91 –vuotiaille henkilöille, joista merkittävä osa sattuu olemaan sukulaisiani. Usein toimin kuten muutkin sensuurin harjoittajat. Ajattelen että jos jokin romaani on minulla juuttunut kurkkuun ja tuntunut hyvin epämiellyttävältä, se joutaa pois listoilta. Välillä on kuitenkin pohdittava, miten toimia. Runoilija Tsvetajevaan ihastuin joitakin vuosikymmeniä sitten. Hän erottui jopa käännöksinä lukemistani loistavista maanmiehistään ja aikalaisistaan (Ahmatova, Jesenin, Pasternak, Mandelstam) monella ihastuttavalla tavalla.

Shostakovitshin 14. sinfonia sekoittuu helposti 13. sinfoniaan (Babi Yar). Tämä neljästoista on se, jossa lauletaan. Samalla levyllä (Haitink) on sävellys ”Six Poems of Maria Tsvetayeva). Itse sinfoniassa sävellettyjen runoilijoiden lista on lyhyt mutta musertava: Apollinaire, Lorca, Rilke (ja jotain päälle).

Tsvetajevan henkilö on äärimmäisen kiinnostava, mutta tarina on hyvin raskas. Tarkoitan tällä että se on monin kohdin painostava ja masentava eli tosi. Se ansaitsee taitavan kirjoittajan käsittelyn, ja on sen nyt saanut.

Tässä ”raskas” tarkoittaa jotain aivan muuta kuin oikeustieteen esimerkissä. Tarina ja kirja vaikuttavat lukijan tunteisiin niin vahvasti, että niistä on varoitettava. ”Kevyt” kirjallisuus tarkoittaa ainakin kahta asiaa. Kirja on helppo lukea ja jättää mukavan olon. Tunsin kerran lentomestarin, joka oli harras alkoholin ystävä. Hän määritteli mielijuomansa, että sen on oltava helppoa ottaa ja koreaa oksentaa.

Ajattelin kavaltaa teille, lukijat, erään tietopuolisen kirjallisuuden salaisuuden. Siinä kohdassa, missä teistä alkaa lukijoina tuntua, että on pistettävä pienempää silmään, jos enää auttaakaan, syy on kirjoittajan. Monet tietoalalla kokeneet, esimerkiksi professorit, lisäävät kumisevaa bassoa eli siis pelottavia mutta kukaties tyhjiä sanoja, kun taidollinen puoli alkaa pettää.

Lueksin Alberto Manguelin muuatta kirjaa. Voi olla että aihepiiri, kirjojen puolustus, ei jätä minua aivan kylmäksi. Kuumaksi tulen siitä, että Manguel on niin mahdottoman hyvä kirjoittaja. Muuta väitetään mutta tuolla kirjoittamisen taidolla ei ole oikeastaan yhteyttä tyylillisten ansioitten kanssa. Haluan verrata sitä tänä vuonna toimintaan keittiössä, koska kuulin jostain, että kulttuurilla komeileminen ei tehoa enää kehenkään, ei varsinkaan kirjakulttuurilla. Nyt pitää pukeutua, sisustaa ja kokata niin että nuppi tutisee.

Hyvän kirjoittajan tunnusmerkki on se, että annokset tulevat oikealla hetkellä oikeassa järjestyksessä ja ruokalajista riippuen joko kuumina, lämpiminä tai kylminä, ja ovat sen lisäksi herkullisia.

Manguelin kirjoitelma käsittelee Iliasta ja Odysseiaa. Perehdyin jälkimmäiseen tarmokkaasti ennen kuin arvioin Saarikosken uuden käännöksen Parnassoon. Kokemus oli mainio. Täytyy olla vahva syy nähdä se vaiva, jota runoudesta jyvälle pääseminen vaatii, siis alkukielellä. Kreikka poikkeaa muista kielistä, joista minulla on kokemusta. Omaan korvaani nykyisin verkostakin löytyvät taitavien henkilöiden esitykset kuulostavat minusta vähemmän lausunnalta kuin laulamiselta, joka on säveltasoiltaan ja rytmeiltään elävästä eikä muistuta lainkaan sellaista rytkytystä, jonka mieli nykyisin liittää antiikin runomittoihin. Englanninkielen käyttäjistä Lattimore ja Fagles sattuvat viehättämään minua; Rieu ei viehätä. Olisiko Ilias suomennettava uudestaan? Mannisen versiossa on paljon moittimista.


Sanoisin että ei. Lukematta se jäisi. Useat sanovat, että teos on vaikea ja yhtä väkivaltainen kuin Vanha Testamentti. Se on kyllä väärinkäsitys. Samalla tavalla kuin Odysseia toi pysyvästi kirjallisuuteen maagisen realismin tai asiallisemmin sanoen sadun, Ilias kartoitti tulevaisuuden kuten vain taideteos voi tehdä, ja kuvasi murhanhimoisia ihmisiä hulluksi tulleiden jumalien pyörittäminä. Teemoja ovat viina, väkivalta ja muuan kolmas. Ne eivät liene vanhentuneet. 

15 kommenttia:

  1. "Teemoja ovat viina, väkivalta ja muuan kolmas. Ne eivät liene vanhentuneet".

    Maailman historian voisi kirjoittaa kolmella teemalla: valta, raha ja seksi!

    VastaaPoista
  2. "Suuren terrorin ilmapiiriä Pelo kuvaa pidättyväisesti kuten vaikkapa Jaan Kross tai Lipson. Hän on kaukana Solženitsynin tai Sofi Oksasen leveästä pensselistä." (Jukka Mallinen, Kansan Uutiset)
    Mitähän tämä tarkoittaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanoisin pikemmin Solženitsyn tai Oksanen huutavat, tai pikemminkin karjuvat kun taas Kross ja Pelo kuiskaavat. Luulen, että jälkimmäinen tyyli kuvaa aikaikaistuntoja, edelliset Hrutshevin suojasääaikaa.

      Poista
  3. Jostain syystä tämän blogin lukeminen kännissä ei herättänyt muuta kuin ihailua. Loistavasti avautuvaa tekstiä, nimenomaan juopuneelle.

    Ehkä tohtorin synnynnäinen virtuoosisuus sisältää jotain jumallallista. Se on jumalten juoman nauttineelle lääkettä sielulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, juopuneet juopuvat hullujen kirjoituksista!

      Poista
  4. Pelon kirjan syksyllä luettuani ajattelin heti, että tässä se on, Finlandia-voittaja, parempaa ei voi tulla. Oli upeaa kieltä, substanssia, ajan henkeä, henkilösuhteita, ja sen verran sai aluksi ponnistella aiheeseen sisään pääsemiseksi, että kiinnostus ei lopahtanut. Suuren terrorin ilmapiirillä ei mässäilty vaan se oli nimenomaan kaiken taustana. Miten Pelo on osannutkin kirjoittaa tämän kaiken, tuli ajatelleeksi. Tutkijan otteella ja vähän runoilijankin. Marina Tsvetajevan runoja ja esseitä oli taas alettava lukea. Hyvän kirjallisuuden merkki, että se houkuttaa jatkolukemiseen. Eija G

    VastaaPoista
  5. "Nyt pitää pukeutua, sisustaa ja kokata niin että nuppi tutisee." Ei puutu kuin tanssi sateenkaarisillalla tähtösten kera niin pysytään etusivulla.

    Selailee Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  6. Englantilainen John Carey oli virkistävässä teoksessaan The Intellectuals and the Masses (1992) sitä mieltä, että 30-luvulla älymystö (eliitti) ryhtyi kirjoittamaan vaikeita ("raskaita") kirjoja sulkeakseen niiden lukemisen tavaliselta kansalta. Kun he eivät pystynet estämään rahvasta käymästä kouluja ja oppimasta lukemaan, he ryhtyivät käyttämään kieltä jota jokamies ei oikein ymmärtänyt tai jaksanut lukea.

    Kyllähän tämän taipumuksen "holhota" ja "paeta" keskimääräistä lukijaa huomaa edelleen eliitin käyttäytymisessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eliitti? Onko sinulla ukkopaha mitään käsitystä sen sanan merkityksestä? Raha ja valta ei todellakaan asusta kirjailijoiden kömmänöissä.

      Poista
  7. Antti Tuuri esittää kirjailijan oppaassaan romaanin viisi tasoa, jotka pitäisi kirjoittajalla olla kontrollissa: 1) kertomus jostain tapahtumista. 2) ihmisten väliset suhteet 3) yhteiskunnallinen taso 4) moraliteetti: saako paha palkkansa. 5) uskonnollinen tai myyttinen taso. Vasta syvempien tasojen hallinta tekee kirjasta painavan. Ykköstaso voi olla hyvinkin kepeästi ja helppolukuisesti kirjoitettu. Asiatekstit tietysti ovat asia erikseen.

    VastaaPoista
  8. "Olisiko Ilias suomennettava uudestaan?"

    Kun kerta ei, niin tyydytään Oksasen erinomaiseen Aeneakseen, joka herättää vanhan epiiksan henkiin.

    VastaaPoista
  9. Kirjoituksen vaikeus on minusta suhteellinen, eikä liity aina lukemisen vaikeuteen. Tulee päähän esimerkiksi Heidegger, jonka teoksia on erittäin korkeatasoisesti käännetty viroksi (paitsi Oleminen ja Aika, jonka suomennettu nite mulla on vaikka en ole sitä lukenut vielä). Heidegger kirjoittaa minusta hienosti, mutta jokainen sivu on sujuvasta tekstistä riippumatta vaikeaa isolla v-llä. Sitten on Nietzsche joka myös on erinomainen kirjoittaja, mutta teksti on vaikeaa henkisistä syistä - depressiivisille en suosittele. Sitten on tietenkin huonot kirjoittajat, joita on vaikea lukea, koska olen koko ajan siitä vihainen, että teksti on taitamaton, tai triviaali.
    Siis ajatukseni on, että vaikeus paitsi viimeisessä esimerkissä kuitenkin usein riippuu just lukijasta ja että vaikeus sinänsä ei ole huono. Minulle runotekstit ovat kaikki vaikeita. Puuttu jokin suoli siihen. Mutta sitten yleensä vaikeaksi pidetty Dostojevski on mulle helppo, paljon helpompi lukea kuin esimerkiksi roskakaunokirjallisuus a la Da Vincin koodi tai sellaiset.

    VastaaPoista
  10. Pitkästä pitkästä aikaa sellainen romaani joka on ylikaiken, todellakin "vaarallinen" sanan monissa merkityksissään, mutta myös hyvin armollinen ja ihmistajuntaa valaiseva. Ihmisenä olemisen taakka ei tällä kevene, mutta tarvitseeko sen kevetä? Riikka Pelo on kirjoittanut aivan ihmeellisen romaanin. todella kestävän ja tajunnallisesti laajan sekä syvän. Tämä romaani ei aukea yhdellä lukemalla.

    VastaaPoista
  11. Mä nyt jouduin miettiin taas ja tää on big gun joka puuttu, että jotain yhtistyshommaa aletaan pystymettästä tekeen tosityömiehen kanssa ja ilman mitään ohjeistusta luullaan ja kuvitellaan että joo kyä me sen taiteilut pullanväliin pannaan niin bite the bullet, mikä sen kaverin kaverin taiteilut panee hot dog ei mikää eikä kukaa se om moro sano poro.

    Piirustus on, olenko arvaavinani, Engelin. Täällä on rakennuksia sieltä toimistolta. Oikein hyvä, tuollaisissa on korkea informaatiotiheys. Kuluvat käytössä ja hinta on kaikkein kovin. Kenkkua että olen tämän puhelimeni varassa. Tästä kun ei näe ulos. Muutos helpottaa ja tehollistaa.

    VastaaPoista