Kuin elukka

Kommentoija sanoi, että perjantain juhlatilaisuudessa Loirin esitys oli pekoraali. Innostuin tästä luonnehdinnasta. Sitä kuulee nykyisin kovin harvoin. Sana tarkoittaa naurettavan ylitunteellista. Sanaa käytettäessä jätetään ylevästi mainitsematta, että sekä tunteellisuus että ylitunteellisuus riippuvat hiukan näkökulmasta eli havaitsijasta. Tuolla sanalla leimaaminen vähintään vihjaa, että sanan käyttäjä on ylevä henkilö, jolla on hyvä maku eli tunnetason sopivuus tiedossaan.

Sanaa ”pekoraali” käytteli ennen Helsingin Sanomain elokuva-arvostelija ja toimittaja Paula Talaskivi, jonka hyvin muistan. Ihmettelin mistä hän oli oppinut noin hienon sanan. Jäljet johtavat arvostelijakollega Toini Havuun. Hänelle mm. Linnan ”Tuntematon sotilas” oli pekoraali ja lisäksi epäisänmaallinen ja monia tahoja herjaava tekele. Sitä vastoin Jussi Talven ”Ystäviä ja vihollisia” oli monumentaalinen sotaromaani, joka ei unhoon vaipuisi.

Joku voi kaivaa tuon arvostelun esiin, jos haluaa. Se näyttää löytyvän verkosta. Onko käsite siinä, ei oikeastaan kuulu päivän teemaamme, koska arvostelu ja arvostelija edustavat hyvin puhtaasti tuota perinnettä, jossa  herrasväki läksytti matalaotsaista yleisöä.

Olen itsekin lehteillyt noin puoli vuosisataa sitten kirjallisuustieteen ja estetiikan oppikirjoja, joista kävi ilmi, että tragedian eli murhenäytelmän sankarin on oltava suuri. Jalon murheellisesta on, että suuri mies (hyvin harvoin nainen) sortuu, yleensä ilman omaa aiheutustaan, kohtalon ahdistaessa.

Tuosta seuraa, että pieni ihminen saa tyytyä komedian ja farssin henkilöksi. Näin on aina ollut ja näin on aina oleva, koska tyhmillä ihmisillä ei ole tunteita. Heidän räpistelynsä on eräänlaisia ehdollisia refleksejä eli samaa sukua kuin kalan potkiskelu kolkkanuijan iskiessä. Oli ilman muuta selvää, että jokin Väinämöinen ei voinut olla tavanomainen paskahousu hursteissaan ja virsuissaan. Hän oli vähintään ”Karjalan kuningas” ja suuri tietäjä. Hänen avioton poikansa oli Saarijärven Paavo. Itsenäistyvässä Suomessa oikean aatteen puolesta kuolleet ylennettiin hengen heistä lähdettyä hienoiksi miehiksi, todellisuudesta välittämättä. Sellaisia olivat myös ne Jyväskylän lyseon 16-vuotiaat, jotka kuolivat Kalevankankaalle kiviaidan taakse, kun päällystö hyökkäytti Ratinan suunnasta ampuvia konekivääreitä vastaan. Yksi heistä oli ensimmäisen vaimoni setä, Yrjö. Tapauksesta olen saanut sellaisen käsityksen, että se oli valkoisille vuonna 1918 valitettavan tavallista sodanjohtoa. Kun miehet olivat harjoittamattomia, tilanteet tahtoivat luistaa käsistä.

Varmaankin keksityn jutun mukaan ruotsinmaalainen vapaaehtoisena Tampereella joukkkoja johtanut upseeri puuskahti, että sodassa sitä on kaikenlaista mieliharmia, kun koko komppania kaatui rintamahyökkäyksessä.

Meillä on siis tässä blogissa keskusteluketju, jossa päätellään, että kirjoittajalle syystä tai toisesta vastenmielinen taide-esitys on nautaan verrattavaa tökeryyttä. Se on samalla tavalla naurettavan liikatunteellinen kuin esimerkiksi Hietasen kuolema Tuntemattomassa.

En kirjoita näin vain ilkeilläkseni. Nämä ”pekoraalia” viljelevät karjakonsulentit edustavat toivoakseni viimeistä vaihetta suomalaisten tunteiden historiassa, jonka kirjoittaisin, jos osaisin.

Aika monen muistiin merkinnän mukaan myös toisessa maailmansodassa huoli omien haavoittumisesta ja kuolemisesta leimattiin herkästi tunteiluksi, jonka harjoittaminen leimasi harjoittajan arveluttavaksi sotilaallisen toiminnan kannalta. Jotkut jääkärit olivat Saksassa saadun koulutuksen jälkeen tässä erikoisen ärhäköitä. Oppia noudatettiin myös venäläisiä, naisia ja lapsia teloitettaessa. Tunteilu oli väärää, turhaa ja mikä pahinta epäisänmaallista. Viipurissa ammuttiin pianisti, joka soitti omaa sävellystään ja vaaransi siten jääkärien sotilaskunnian.

En mustaa tässä ohimennen jääkäreitä. Heissä oli uhrautuvaa ja sisukasta väkeä – ja lisäksi yllättävän paljon jo Saksassa kurikomppaniaan lähetettyjä.

Olenko nyt kirjoittanut itseni nurkkaan, kun Tampereella poliisi kohteli kaltoin eloisaa itseilmaisua harjoittaneita mielenosoittajia? Lehdessä puhutaan ”aktivisteista”. Ennen tuota sanaa käytettiin jääkäreistä ja muista itsenäisyyden tavoittelijoista.

Vahva kantani on, että poliisia on toteltava, vaikka se toimisi väärin. Sana ”poliisi” tarkoittaa oikeastaan sitä. Vastaavasti poliisin toimintaa on valvottava jälkikäteen. On iloinen asia, että putkassa on ainakin yksi poliisi. Olennaista on, että oikeuskansleri tai pääministeri ei saa puuttua tilanteeseen, joka on päällä. Nuijat paukkuvat jälkeenpäin.

Etsin mielenosoittajien asiaa. Muuan Eranti, väitöskirjan tekijä, näkyy kirjoittaneen:” Jostain syystä Suomessa politiikka nähdään yhteisten asioiden hoitamisena, johon eivät saisi sotkeutua kansalaisjärjestöjen tai eturyhmien intressit. Säästäkää minut tällaisilta perversseiltä hygieniafantasioilta ja antakaa poliitikkoni verisinä, sielukkaina ja seksikkäinä.”

Ymmärrän ajatuksen. En kannata sitä. ”Hierarkioiden purkaminen” ei liioin kuulosta hyvältä – kai se pitäisi aloittaa sairaaloista, joissa hierarkian lääkärikerros juoksuttaa hoitajakerrosta jne.?