Gustaf Hägglund on siinä määrin etevä ja itse etevyydestään tietoinen henkilö, että hänen uusi kirjansa ”Värikkäät kenraalit. Sankaritekoja ja skandaaleja (2011)” hoipertelee aika lailla. Syy on sama, josta hän perustellusti moittii eräitä esittelemiään kenraaleja, operatiivisen kokemuksen puute.
Esimerkiksi K.M. Walleniusta koskeva tarina on pintapuolinen ja vailla omaa oivallusta ja kipinää. Suurin osa lukijoista jätetään vaille sitä tietoa, että Walleniuksen Lapinryhmä ei vastannut esimerkiksi Suomussalmen ja siis Raatteen tien taisteluista. Siellä oli remmissä Pohjois-Suomen ryhmä (Tuompo) ja 9. Divisioona (Siilasvuo).
Sääli. Kun esitetään myös ikäviä tietoja, mitä suuresti kannatan, tässä olisi ollut sopiva tilaisuus taustojen pohtimiseen. Wallenius oli ilmiömäisen lahjakas mies ja monen alan huippu. Hän oli kuitenkin myös rasitus kannattajilleen ja joukoilleen.
Kun puhutaan kenraaleista ja muista liikkeenjohtajista, tämä näkökohta voi unohtua. Paraskaan johtaja ei voita taistelua tai nosta yritystä menestykseen. Kysymys on aina joukkojen (tai rahojen ja muiden resurssien) käsittelyn taidosta.
Siksi kirjassa sivuutetut Heinrichs ja Aaro Pajari olivat toinen armeijan ja toinen divisioonan tasolla niin eteviä. Heinrichs tuli toimeen kaikkien kanssa, myös venäläisten, kuten sotien jälkeen kävi ilmi. Pajari oli hosumistaipumuksestaan huolimatta loistava ammattimies, jonka näennäisen uhkarohkeuden takana oli melkein aina pikkutarkka suunnittelu ja loistavan muistin tukema täsmällinen tieto.
Ymmärrettävästi Hägglundin kuvaus Yrjö Keinosesta on erinomainen. Suosittelen lämpimästi. Kuvaus on myös ilkeä ja monin kohdin nokkela. ”Keinosen ulkomaankokemus rajoittui jatkosotaan.”
Keinosen tarina on lyhyestikin kerrattuna opettavainen myös siviilitehtäviä ajatellen. Keinonen oli parhaita kenttäupseereita, mitä maasta löytyi. Rauhan aikana arvon kohotessa luonteen kiipijän piirteet korostumistaan korostuivat. Puolustusvoimain komentajana hän oli yksinäinen mies, juuri niin vailla ihmissuhteita kuin pakonomainen kilpailija lopulta on, ja seurauksena oli todellisuudentajun rakoilu, useita harkitsemattomia tekoja, erittäin varomattomia poliittisia kannanottoja ja sitten potkut.
Niin sanotun kellarijupakan merkitystä voi arvailla. Nykymaailmassa siitä lentäisi kuin leppäkeihäs – betonivalutöiden teettämisestä kesämökillä varusmiehillä muka harjoituksina.
Puolustusvoimain komentajana sodan päättymisen jälkeen alle vuoden toimineen Jarl Lundqvistin kuvaus on juuri sopivan myrkyllinen. Mukana on mielenkiintoinen anekdootti.
Kenraali oli rikas mies. Kun hän ojensi kotonaan vuonna 1944 neljälle lentäjälleen Mannerheim-ristit, mukana ollut Nils Katajainen ihmetteli Pohjoisrannan asunnon loistoa ja kuunteli selostusta, mitä mikin mööpeli oli maksanut. Seuraavan kerran herrat tapasivat kymmenen vuotta myöhemmin, kun Katajainen toimi Helsingissä ulosottomiehenä. Kenraali ei ollut enää varakas, ja maine oli mennyt jo aikaisemmin.
Ehkä vahingossa yksi kirjan huippukohdista on Woldemar Hägglund, kirjoittajan lyhyt tarina isästään, joka siis oli jääkärikenraali. Kuvaus on hyvä ja hellä ja nähdäkseni sangen puolueellinen. Tuollaisessa tilanteessa ei muuta voi odottaakaan. Oma isä on joko kaikkien vastoinkäymisten aiheuttaja tai loistossaan ylittämätön esikuva.
Sotahistoria ei ole kovin mielenkiintoista. Sitä täytyy osata, jotta siitä saisi selvän. Tässä kirjassa, jonka varmaan toivotaan elävän markkinoilla särmikkäiden anekdoottien turvin, kiinnostavinta on aika paljonkin tutkittu asia, valtaeliitin muodostuminen ja rakenne. Tekstistä ei kykene päättelemään, onko Gustaf Hägglund itse huomannut, miten tiiviisti kenraalikunnan henkilö- ja perhesuhteet liittyvät toisiinsa. Joka toinen henkilö on joka kolmannen setä tai täti, ja kenraali Vihman kerrotaan suoriutuneen luonteenomaisen päättäväisesti jopa lähipiirissä ilmenneestä hedelmättömyystapauksesta niin sanotulla luonnonmenetelmällä.
Nostan hattua Teille Mr. Kemppinen. Huikeata saada lukea joka aamu viiltävä kolumninne. Suomalaisen journalismin taso on romahtanut 20 vuodessa, vaikka kirjoitamme enemmän kuin 40 vuotta sitten? Sanoitte kerran osuvasti, että valokuvaammekin enemmän kuin koskaan, mutta otokset eivät päädy kuviksi! Minusta Teidän tulee yhä muistaa tekstissä sotiemme veteraaneja ja historiaamme, vaikka joku siellä aina mumisee jotakin vastaan. Haluaisinkin kysyä, mitä mieltä olette siitä tv-mainoksesta, jossa jääkiekkoliitto ja jokin tv-kanava mainostavat ottelujaan verhoamalla mainoksen Suomen sotahistoriaan? Minusta sotaveteraaneille olisi pitänyt edes maksaa tästä tyylittömästä mainoksesta kunnon provikat?!
VastaaPoistaKenraali, joka arvioi suomalaisen nykynaisen peräliston leveyttä, on ehkä epäluotettava arvioimaan suomalaisen kenraalikunnan persoona- ja ammatti-historioita post festum.
VastaaPoistaOlen keittiön pöydän ääressä kuunnellut sota-ajan 4 divisioonan johtamista ja asekätkennän jälkihoitoa Mikkelin lääninvankilassa, mutta erityisesti Keinosen ajan PE:n (pääesikunta) tapahtumia.
Kertomukset Laatokan pohjoispuolelta kesältä 1944 ovat myös olleet "arkikauraa" aikanaan.
Näitä asioita muistellessa tulee usein mieleen eversti Bäckman ("Tassu-Rafael).
Hänen opastuksensa 1960-luvulla alokkaan arkeen oli: "Tehkää niinkuin käsketään, jos hyväksi näette ja koettakaa nähdä hyväksi".
Sitten hän kätteli alokkaat ja jatkoi köpöttelyä komentopaikalleen.
"... kenraali Vihman kerrotaan suoriutuneen luonteenomaisen päättäväisesti jopa lähipiirissä ilmenneestä hedelmättömyystapauksesta niin sanotulla luonnonmenetelmällä."
VastaaPoistaTapaus sinällään on myös osoitus miesten keskinäisestä solidaarisuudesta ja veljeydestä, siis asiasta joista yleensä naiset eivät ymmärrä yhtikäs mitään. Vihma oli myös loistava esimerkki niistä miehistä jotka koulunpenkillä eivät loistaneet mutta jotka olivat äärimmäisissä tilanteita miehiä paikallaan, koska hän, Vihma, oli äärimmäinen persoona.
(Isäni palveli Vihman divisioonassa (6.D) Karhumäellä ja Ihantalassa.)
A: "Haluaisinkin kysyä, mitä mieltä olette siitä tv-mainoksesta, jossa jääkiekkoliitto ja jokin tv-kanava mainostavat ottelujaan verhoamalla mainoksen Suomen sotahistoriaan?"
VastaaPoistaMainos kertoo aina kylmän totuuden sitä ympäröivästä yhteiskunnasta. Tahtomattaankin ja usein nimenomaan siten.
En ota kantaa itse mainokseen, mutta siitä voi päätellä, että sotaveteraanien ja heidän uhrinsa arvo on yhteiskunnassa nykyään kovassa kurssissa.
Ei siihen muuten vedottaisi kaupallisessa tarkoituksessa tähän tyylilajiin.
Siksi kysyinen mainos ilahduttaa minua.
Kiinostava kysymys tuo valtaeliitin muodostuminen ja rakenne, sehän tavallaan pysyy piilossa paljastuen vasta jos maa taantuu tai rysähtää banaanivaltioksi, jolloin katsotaan, keiden käsissä valta on silloin kun se ei ole demokratialla lainassa.
VastaaPoistaEi ole mahdotonta Suomenkaan suistuminen raiteiltaan esimerkiksi pitkäaikaisen laman seurauksena.
Kyllä silloin mietittäisiin, keitä ruokittaisiin.
(Blogivaeltaja)
>>Ehkä vahingossa yksi kirjan huippukohdista on Woldemar Hägglund, kirjoittajan lyhyt tarina isästään, joka siis oli jääkärikenraali.<<
VastaaPoistaToivottavasti kirjassa mainitaan Valo Nihtilän visiitistä Woldemar Hägglundin esikuntaan Talvisodan alkupuolella eli 5.1.1940 - 23.1.1940.
Juttu kerrotaan Pertti Kilkin kirjassa Valo Nihtilä -Päämajan eversti, WSOY 1994. (VN:n muistelmien pohjalta kirjaksi kirjoittanut PK)
Luvussa Laatokan Karjalassa tehtiin motteja, s.44-52, kerrotaan suorasukaisesti Woldemar Hägglundista ja VN:n saamasta ensivaikutelmasta.
S.46: "Nihtilä saapui IV Armeijakunnan esikuntaan, joka nyt oli siirretty Suistamolle, 5.1.1940. Hänen asemansa oli ymmärrettävästi erittäin kiusallinen, eikä sitä helpottanut lainkaan Hägglundin ärtymyt ja runsas alkoholin käyttö. Myöhemmissä kirjallisissa tuotteissaan molemmat vaikenevatkin hienotunteisesti Nihtilän kolme viikkoa kestäneen käynnin yksityiskohdista."
Käynnin seurauksena mm. erotettiin VN:n rauhanaikainen esimies eversti Olkkonen, joka asusteli liki 10 km etulinjojen takana (Impilahden) pappilan kellarissa ja oli johtavinaan taisteluita, vaikka hänen joukkonsa eivät paikoin olleet edes kosketuksessa viholliseen. Hän oli päättänyt selvitä sodasta hengissä... Tuostakohan se W. Halsti kertoo kuinka alusastiakin oli käytössä kun komentaja ulos ei uskaltanut pitkiin aikoihin. Oliko tämä nyt se kuuluisa Korsu-Kustaa, joka kuulemma sekosi nähtyään päivänvalon pitkästä aikaa?
WH oli jo muutamaan kertaan yritellyt vastahyökkäyksiä Päämajan käskyjen mukaan, mutta ne ei olleet johtaneet minkäänlaisiin tuloksiin. Nihtilän käynnin seurauksena ja hänen mukanaan tuoman JP 4:n voimien rohkaisemana oli syntynyt Kitilän suurmotti ja sen itäpuolelle useita pienempiä motteja eli syntyi ne kuuluisat Lemetinmotit ja Kenraalimotti.
Mottitaisteluita käytiinkin sitten sodan loppuun asti ja Hägglundia pidettiin suurena sotasankarina.
Nihtilä, tuo monen operaation ideoija ja toteuttajakin, jäi ilman hänelle kuuluvaa kunniaa ja korkeita mitaleita sekä Talvi-, että Jatkosodassa. Miksiköhän? Taisi toisten kateus olla suurin syy.
Tämä kannattaa myöskin lukea Nihtilästä
http://www.pkymasehist.fi/valo_nihtila.html
Missä määrin menestys on kiinni onnesta, missä määrin taidosta, se on vaikea kysymys. Mutta onnistuja yleensä kuvittelee menestyksen johtuneen omista taidoista - vaikka periaatteessa ymmärtäisikin, että onni ja epäonni dominoivat semmoisella alueella jossa ympärillä on suurta epävarmuutta.
VastaaPoistaDaniel Kahnemanin artikkeli "Don’t Blink! The Hazards of Confidence" The New York Timesissä sisältää manion tarinan. Kahneman kollegansa kanssa yritti ennustaa potentiaalisten upseerikokelaiden tulevaa menestystä esteratatestillä, jossa kahdeksan sotilaan ryhmän piti selvitä hankalasta paikasta.
Arvioitsijat itse pitivät ennustuksiaan hyvin uskottavina - "Tämä ei tule pärjäämään", "Hänestä tulee tähti" jne. Mutta jälkikäteen tehty analyysi osoitti, että ennustuksilla ei ollut juuri mitään arvoa, lähes sama kuin olisi noppaa heittänyt. Silti samaa psykologisen arvioinnin menetelmää käytettiin jatkossakin, siitä huolimatta että tilastollisesti siinä ei ollut mitään järkeä.
Sama ilmiö taitaa olla yleinen muuallakin, esimerkiksi finanssimarkkinoilla. Kun menestyy, se on omaa ansiota, kun taas tulee takkiin, se on ympäröivän maailman ja sattuman syytä. Eihän muuten tuloksista annettaisi niin hyviä bonuksiakaan, eihän...
Minusta se mainos kertoo, että sota on viihdettä ja sotaveteraanit viihdetaiteilijoita siinä missä jääkiekkoilijatkin.
VastaaPoistaJenkeissä noita kenraali/amiraalisukuja lienee paljon. -johan-
VastaaPoistaKirjasta saattaa lukea miksi Lipponen halajaa presidentiksi.
VastaaPoistaJo kauan sitten Paavo Lipponen demareiden kansainvälisten asioiden sihteerinä suositti Suomelle yksipuolista aseistariisuntaa (sivu 324).
Ylipäällikkönä hän voisi lämmittää hiipuneen hankkeensa.
Frank
Oma isä on sekä kaikkien vastoinkäymisten aiheuttaja että loistossaan ylittämätön esikuva.
VastaaPoistaNykyisen presidenttiehdokas, silloinen pääministeri, sotahistorian harrastajaksikin tunnustautunut, Paavo Lipponen oli täydellisen tietämätön, mikä rintamatilanne oli taisteluiden loputtua elokuun puolivälissä 1944!
VastaaPoistaPääministeri (1996) Paavo Lipposen mukaiset Suomen rajat sodan loputtua on kerrottu Helge Seppälän kirjassa, jossa sivulla 178 kerrotaan näin:
>>Pääministeri Paavo Lipponen kertasi 12. päivänä syyskuuta 1996 jatkosodan päätöshetkeä sanoen: "Kesällä 1944, suurimmassa taistelussa mitä Pohjoismaiden maaperällä on koskaan käyty, Suomi pysäytti puna-armeijan hyökkäyksen nykyiselle Suomen ja Venäjän rajalle. Minun isäni osallistui noihin taisteluihin, meidän isämme taistelivat noina vuosina ja pelastivat Suomen itsenäisyyden."
Pääministeri Lipponen ei yksilöinyt muita kuin oman isänsä, eikä näyttänyt muutenkaan perehtyneen tosiasioihin, sillä puna-armeija pysäytettiin paljon ennen nykyistä rajaa. Lipponen ei muistanut, että esimerkiksi Sortavala ja Käkisalmi olivat lujasti suomalaisten käsissä kun aselepo solmittiin.>>
Helge Seppälä: Karl Lennart Oesch Suomen pelastaja, Gummerus 1998
Tunnettu sotahistorioitsija Helge Seppälä kirjoitti samaisessa kirjassa olleensa ITSE paikalla kuuntelemassa Paavo-pakkoruotsittajan pitämän puheen, jossa tuo pääministeri "Lipposen uusi rajalinjaus esiteltiin!"
Jokainen voi kuvitella kuinka silloiset Suomen armeijan joukot, 15 divisioonaa ja 6 prikaatia, olisi riittänyt yli 300 km matkalle Vironlahdelta Ilomantsiin -linjalle vailla merkittäviä vesiesteitä. Toki Ilomantsista ylöspäinkin tarvittiin omat "pysäyttäjänsä". Nykyisen armeijamme tilanne on vielä monin verroin kehnompi, eikä saksalaisetkaan enää vastaa yli puolen Suomen rajoista kuten 1944 kesällä.
Tässä on jälleen kerran ollut täydellinen passinpolttaja-typerys kommentoimassa kuinka taistelut 1944 eteni ja kuinka taistelut päättyi 1944!
Edes Talvisodassa ei sodan päätyttyä ollut tilanne tuollainen, saatika sitten 1944! Sota loppui 1940 ja 1944 suunnilleen VKT -asemiin eli Viipuri - Kuparsaari - Vuoksi - Taipale -linjalle. Vasta välirauhan solmimisen jälkeen 19.9.1944 suomalaiset alkoivat vetäytyä 1940 Moskovan pakkorauhan rajalle, EI ENNEN!
Suurimpana erona vuoden 1940 tilanteessa, verrattuna 1944 tilanteeseen, oli Viipurin menetys ja että Viipurinlahdella ryssä ei päässyt yli kuten Talvisodan lopussa 1940 keväällä.
KAIKKI maa-alueet tuon linjan länsipuolelta menetettiin ns. vihreän veran äärellä neuvotteluissa, niin Hankoniemi 1940 kuin Porkkalakin 1944.
Jukka Kemppinen - siinä vasta viisas mies!
VastaaPoista(Omasta mielestäänkin)
On se!
PoistaKaatuneista komentajista erikoinen juttu:
Tähti, ruusu ja leijona - Suomalaisen sotilaallinen johtaja kaskujen ja huumorin valossa, s. 375
"Sotien päätyttyä huomattiin, että kaikkien kaatuneiden divisioonankomentajien nimet alkoivat >>voittoon>> (victoria) tai >>hävinneet>> (victis) viittaavilla VI-kirjaimilla. Näin Viljanen, Viikla, Vinell, Vihma sekä molemmat Snellmanit, jotka, kuten leikillä huomautettiin, hekin oikeastaan olivat Virkkusia."
Santavuori Martti Tähti, ruusu ja leijona - Suomalaisen sotilaallinen johtaja kaskujen ja huumorin valossa
Otava, 1954, 480 s., 1. painos
Virkkunen tai Wirkkunen on suomenkielinen sukunimi.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Virkkunen
Virkkunen tai Wirkkunen on suomenkielinen sukunimi.
"Osa nimen kantajista on suomentanut sukunimensä nimestä Snellman, osalla Virkkunen on alkuperäinen sukunimi."
http://fi.wikipedia.org/wiki/Snellman
"Perimätiedon mukaan suku polveutuu Virkkunen-nimisestä savolaisesta talonpojasta-"