Tekee itsestään numeroa

Me vanhukset vartuimme oloissa, joissa oli jyrkkä sääntö: lapset eivät saa tehdä itsestään numeroa. Lapset eivät saa näkyä eivätkä kuulua.

Monille meistä tämä on edelleen olemisen perusta. Jos Virtanen on juuri hukkumaisillaan pudottuaan jäihin ja heiluttelee siksi kättään ja huutaa käheällä äänellä, rannalla olijoiden kuuluu todeta: ”Kyllä se on kova tekemään itsestään numeroa. Taaskin oikein kerjää huomiota.”

Asiat ovat onneksi muuttuneet. Kun lapsi kerjää huomiota, sitä pidetään nyt luonnollisena, ja käsitetään myös, että se voi olla merkki, että lapsella on jokin hätä. – Se hätä voi olla pitkäaikainen ja se nimenomaan voi ilmetä ns. huonona käytöksenä.

Tiedän kyllä kokemuspiiristäni tapauksia, joissa henkinen hätä ilmenee ylikiltteytenä tai, mikä on vielä pahempaa, ylisuoriutumisena.

Pidin tuota sanaa aikaisemmin naurettavana. Olisin ostanut Amerikassa itselleni samanlaisen paidan kuin poikani, Bart Simpson ja puhekupla ”olen alisuoriutuja”. Pojallani se ei ollut totta. Omalla kohdallani en ole lainkaan varma. Mutta se asia on jo menettänyt merkityksensä.

Oikeusteoriassa opitaan monia mielenkiintoisia tulkintatapoja. Epämääräisesti positivistiseksi voidaan sanoa tulkintaa, joka tukeutuu kohtalaisen lujasti tulkittaviin sanoihin. Joskus (patenttivaatimuksissa) mennään aivan kirjaimelliseen tulkintaan.

Juristeille ei välttämättä opeteta tärkeintä tulkintatapaa, joka on hyväntahtoinen tulkinta.

Tämä on kyllä vähän liian jyrkkä väite. Korkein oikeus on ratkaissut aikoinaan sellaisenkin kysymyksen, voitiinko otsikolla ”Välikirja” varustettu kirjoitus tulkita testamentiksi. Muistaakseni voitiin. Tulkittava sana tarkoitti ennen vanhaa kansankielessä mitä tahansa asiakirjaa. Sanaa ”sopimus” käytettiin harvoin. Tehtiin esimerkiksi torpankontrahteja. Vuokrasopimuksen tehnyt oli joko hyyryläinen tai huonemies.

Hyväntahtoinen tulkinta on sitä, että ymmärretään, mitä toinen tarkoittaa, ei mitä hän sanoo. Teatterissa käytetään sanaa ”subteksti”. Tshehovin henkilö ehkä sanoo: ”Menen puutarhaan.” Hän tarkoittaa: menen puutarhaan ja ammun itseni.

Katsoin mainostettua draamauutuutta ”Moska”. Tällä hetkellä epäilen, ettei Petelius osaa ohjata eikä Tervo kirjoittaa (kameralle).  Kun näyttelijän ilmeet ja sanat välittävät samaa, kerronta katkeaa ja katselukokemus on kuin ajaisi polkupyörällä kiskojen välissä pitkin ratapölkkyjä. Täristää vallan penteleesti.

Vaikutus on kahta kauheampi kun ohjaaja ja käsikirjoittaja suosivat sketseissä mainioita punch-lineja. Olisikohan tuo suomeksi iskurepliikki? Arvo Salo käytti sanaa ”huuli” ja nykykansa kai ”läppä”.

Mestarini Mika Waltari sijoitti elokuvakäsikirjoituksiinsa keskimäärin yhden avainrepliikin teosta kohti. ”Tähdet kertovat”, sanoi komisario Palmu. Elokuvaa tehtäessä suurin osa katsojista tunnisti Leif Wagerin samannimisen suosikki-iskelmän. Repliikin merkitys avautuu vasta loppuhuipennuksessa. Kysymys ei ollut tähdistä, vaan kaukoputkesta Tähtitorninmäellä.

Loppukohtauksessa puun oksalla istuva iltapäivälehden toimittaja Nopsanen (Pentti Siimes) on ”Moskan” väelle aika ylivoimainen vertailukohta, kuten myös muut elokuvan ajankuvat, kuten puliukko, lättähatut ja pimut. Waltari tekee sen niin kevyesti, kuin ohi mennen. Ja ajoittain kovin kehuttu Kassila sai paljon irti, paitsi mitä nyt hullun majurin (Helge Herala) hahmo menee karkeasti yli.

Kassilan mainitsemien Särkän ja Paasikiven lisäksi Palmun hahmolla oli muita helppoja esikuvia. Kun aloittelin alalla, heitä juoksi sakeanaan Senaatintorilla. Puhe on vanhasta virkamiestyypistä, oikeastaan virkanyrkistä.  Mieleeni tulee esimerkiksi ”kuiskaaja” (H.Herlin – vain etäistä sukua). Lempinimensä hän sai siitä, että kun hän esitti syytteen Katariinankadun kulmatalossa, se kuului ainakin Kluuvikadulle.